Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema (+ muutamia mietteitä äänikirjoista)

Vuoden viimeiseksi Helmet-haasteen kirjaksi ehti Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema, jonka sain loppuun itse asiassa jo reilu viikko sitten. Se pääsi sekä Helmet-lukemiston listalle että omaan äänikirjahaasteeseeni, jonka aloitin joku viikko sitten Philip Lymberyn kirjalla (so. pystynkö kuuntelemaan kokonaisia kirjoja?). Selailin äänikirjasovelluksesta sopivaa kuunneltavaa eikä mikään oikein innostanut. Silloin hoksasin, että tämän äänikirjanhan on lukenut kirjailija itse! Kiinnostava multimediaalinen kokonaisuus; tähän pitää tutustua. Silvia Hosseini oli muutenkin ollut lukulistallani jo ensimmäisestä esseekokoelmastaan lähtien.

Tie, totuus ja kuolema olikin ihana, räiskyvä, monipuolinen ja barokkimaisen runsas kokoelma. Valtava skaala eri aiheita! Kuunnellessa ei samalla tavalla pääse hahmottamaan teoksen eri osia ja etenemistä kuin lukiessa, mutta sen ehdin hoksata, että teos jakautuu otsikon substantiivien mukaiseen kolmeen päälukuun tai osaan. Tien esseissä seurataan Hosseinin omia matkoja, tarkastellaan Välimeren alueen arabivaikutteita ja kuljetaan Jack Kerouacin ja mieskulttuurin jäljillä. Totuus sisältää muun muassa hauskan tiivistelmän Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla-kirjan pääoma- ja luokka-analyyseistä ja sarjan kirjeitä, joita Hosseini on kirjoittanut Teheranin-vierailultaan Suomeen. Kokoelman päättävässä kuolema-osassa tarkastellaan elämän ja ihmisen haurautta, menetyksiä ja suremista eri näkökulmista. Rakastin sen lintuaiheista esseetä, jossa Hosseini yhdistää  kaunokirjallisuuteen, runoihin ja kansanperinteeseen tallentuneet, usein kuolemasta ilmoittavat linnut suremisen kulttuuriin ja lintujen omaan sukupuuttoaaltoon. Teki mieleni pidättää hengitystä sitä kuunnellessa. Viimeinen Aurinkokuningatar-essee on samanaikaisesti inhorealistinen että ihmeellisen puhdistava.

Tavattoman monipuolinen ja lukijan (tai kuuntelijan) mieltä stimuloiva ja härnäävä kokoelma! Hosseini itse lukijana oli paras, kenties ainoa vaihtoehto äänikirjan toteuttamiseen: kirjassa esiintyy niin paljon persiankielisiä sanoja ja ilmauksia, että kieltä tuntemattoman lukijan suussa ne olisivat saattaneet kuulostaa vääriltä ja vierailta, ja Teheranista kirjoittanut Hosseini kirjoittaa kuitenkin itselleen osittain tutusta kulttuurista eikä jostakin vieraasta ilmiöstä. Lisäksi tiedän, että esseiden kertoja on kaunokirjallinen konstruktio eikä tietenkään "sama" kuin kirjailija itse, mutta Hosseinin esseissä on niin valtavasti materiaalia niiden kirjoittajan elämästä ja kehosta, että kirjoittajan ja kertojan suhde on muodostunut hyvin tiiviiksi. Sen yhteyden rikkominen jollakin "ulkopuolisella" ääneenlukijalla vasta väärältä tuntuisikin; kirjoittajan ja vastaanottajan väliin tunkisi jokin uusi ja häiritsevä elementti.

Olen siis äänikirjapalvelun kokeilujakson aikana onnistunut kuuntelemaan loppuun kaksi kirjaa. Hyvä saavutus! En tietenkään "vastusta" äänikirjoja, mutta omat kokemukseni niistä ovat kovin ristiriitaisia. Olenko kenties valinnut aivan vääränlaisia kirjoja kuunneltavakseni? Philip Lymberyn tietokirja oli hyvin kertomuspainotteinen, mutta vaati silti paikoitellen ankaraa keskittymistä. Hosseinia kuunnellessa päällimmäinen tunteeni oli jonkinlainen avuttomuus. Teksti (tai siis se kuulokkeista kantautuva puhe) oli kiinnostavaa, yllättävää ja stimuloivaa, mutta kuuntelijana olin täysin ääneenlukijan armoilla. Kuuntelija ei pysty vaikuttamaan tekstin etenemisen tahtiin, ja silloin hirmuisen tärkeä osa lukemisesta jää kokonaan tekemättä! Laura Lindstedt kirjoitti loppuvuodesta 2019 Helsingin Sanomiin kokosivun jutun painetun kirjallisuuden puolesta ja nosti siinä esille juuri niitä samoja asioita, jotka minuakin äänikirjoissa tökkivät: ne riistävät lukijalta (kuuntelijalta?) mahdollisuuden ajatteluun kirjan kanssa, kun kirja rientää eteenpäin sen kokijasta mitään piittaamatta. (Hosseininkin kokoelmassa oli valtavasti kohtia, joita olisin mieluusti jäänyt sulattelemaan ja pohtimaan, esimerkkinä "identiteettipolitiikkaa" tölvivä kohta, jossa minusta ohitettiin täysin identiteetin sosiaaliset ja yhteisölliset ulottuvuudet, enkä yhtään ymmärtänyt että miksi niitä ei huomioitu. En voinut jäädä sitä pohtimaan, koska teksti jatkui omalla painollaan jo eteenpäin.) Lindstedt on julkaissut tänä vuonna Bokeh-mikrokustantamolla laajennetun esseen samasta aiheesta (Kirjoitettu luettavaksi). Siinä hän kertaa aluksi lukemisen aivan perusasioita (joista muutama seuraavaksi). Lukeminen on neurologisesti ihmeellisen monimutkainen toiminto. Silmät havaitsevat lukiessa noin 15 kirjaimen kokoisen alueen kerrallaan. Arviolta kymmenen prosenttia lukuajasta on taaksepäin vilkuilua ja silmäilyä, jolla on tekstin ymmärtämisen kannalta aivan olennainen merkitys. Kirjaa voi silmäillä ja selailla, äänikirjaa ei voi "korvailla". Nämä samat lukemisen perustekijät ovat niitä, joiden puuttuminen tekee äänikirjoista minusta vaivalloisia ja ärsyttäviä kokemuksia: en saa pysähdellä edes pariksi sekunniksi sulattelemaan juuri lukemaani merkittävää/kaunista/yllättävää kohtaa tai hidastaa ja nopeuttaa lukuvauhtia tahtoni mukaan.

Tie, totuus ja kuolema pääsi Helmet-haasteen kohtan 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija. Sen myötä haaste tuli tänä vuonna suoritettua! Voin olla itseeni tästä ihan tyytyväinen: en lipsunut lukemaan kuin ihan muutamia haasteen ulkopuolisia kirjoja ja päädyin lukemaan monta kirjaa, joihin en muuten olisi varmaankaan tarttunut. 50 kirjaa on kuitenkin sellainen määrä, että se hallitsee jollakin tavalla koko vuoden lukemista, eli ensi vuonna jätän osallistumatta. Haasteen suoritettuani rohkaistuin kuitenkin heti ajattelemaan jonkin vastaavan megalomaanisen luku-urakan aloittamista! Ehkä vuodesta 2022 tulee James Joycen tai Virginia Woolfin koko tuotannon läpi kahlaamisen vuosi? Tai ehkä luen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kaikki 4200 sivua?

Hyvää alkavaa vuotta 2022!

Opaskirjoja Helmet-haasteen haastekohtiin

Olen jo parin vuoden ajan seurannut sivusta Helmet-kirjastojen lukuhaasteita, vaikka en itse olekaan lähtenyt suorittamaan haastetta. Tänä vuonna aloitin heti tammikuussa jonkin erikoisen aikaansaamisen puuskan vallassa listaamaan luettuja kirjoja haastekohtiin ja nyt, juuri sopivasti joulun alla, olen saanut luettua jokaiseen haastekohtaan jonkin kirjan! (Viimeisestä on vielä muistiinpanot kirjaamatta, mutta ne ehtii hyvin tehdä vielä tämän vuoden nimiin.) On ollut kyllä hauskaa ja palkitsevaa kirjata tännekin jonkinlaiset muistiinpanot (lähes) kaikista luetuista kirjoista – paria lukemaani kirjaa en ole voinut syystä tai toisesta tänne listata ja lankesin vain muutaman kerran lukemaan jotain, jolle ei löytynyt paikkaa haasteluettelosta.

 Nyt siis viimeiset kirjaukset lukuhaasteen kohtiin. Mitä olen lukenut esimerkiksi kohtaan 33, "kirjassa opetetaan jokin taito" tai kohtaan 44, "kirjassa on reseptejä"?

Viime kesänä katseeni osui Turun jokirannan kirjatorilla tällaiseen ihanaan Helsingin käsityönopettajaopiston julkaisuun vuodelta 1951:

Tämä on Aino Ollilan laatima ja kokoama etupistokirjontaopas, jonka pyrkimyksenä on saattaa julkisuuteen Kansallismuseon hallussa olevat ja monet yksityiset kansanomaiset nurjattoman etupistokirjonnan mallit, kuten johdannossa kerrotaan. Siinä opetetaan tämänlaisen kirjonnan työjärjestys ja neuvotaan muutaman peruskuvion pistelyjärjestys. Tämän jälkeen oppaaseen on koottu 355 erilaista etupistokirjontamallia, joista itse olen kokeillut syksyllä yhtä! Etupistokirjontaa on käytetty/käytetään muun muassa käspaikoissa (ikonien koristamiseen käytetty pitkä liina) ja kansallispukujen paidanhelmoissa tai rannekkeissa.

Reseptejä sisältävän kirjan kanssa olisin jonakin toisena vuonna saattanut olla pulassa, mutta tänä vuonna sain lahjaksi Heikki Valkaman ja Marjo Sekin kirjoittaman esineenäkin hienon kirjan Okazu – japanilaista kasvisruokaa, jossa on alla olevan kuvan näyttämä tosi kaunis sidonta.

 Japanilaisella kasvisruokakulttuurilla on pitkä historia ja alkusanoissa tekijät kertovat, että lihansyönti ehdittiin peräti kieltää buddhalaisuuden saavuttua maahan 600-luvulla, mutta sittemmin ruokakulttuuriin ovat vaikuttaneet niin vanhempi shintolainen perinne kuin buddhalainen elämän kunnioittamisen periaate. Kirjan nimi Okazu (お数, おかず) tarkoittaa riisin kanssa tarjoiltavaa pääruokaa tai ruokalajia, ja siinä näkyy myös sellainen perijapanilaiseksi mieltämäni kunnioittava asenne: alun o eli お on nimittäin joidenkin substantiivien eteen lisättävä, kunnioitusta osoittava etuliite. (Kiinalaisperäisten sanojen eteen tosin ilmeisesti lisätään go eli ご, ellei se peräti kuulu sanaan kiinteästi, kuten sanassa riisi/ateria, ご飯, ごはん. Varoituksen sana tähän väliin: oma japaninopiskeluni on ollut vain itseopiskelua joten olen saattanut saada jotakin virheellisiä käsityksiä. Ei kannata suhtautua näihin tietoiskuihin ehdottomana totuutena.)

Kirja sisältää muun muassa raaka-ainekatsauksen, riisinkeitto-ohjeet ja hyviä reseptejä, kuten maitohorsma-tofusalaatti, misoperunat ja seesamiporkkanat.

Katrine Marçal: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen?

Olen ollut käännöstöiden vuoksi tämän vuoden aikana paljon tekemisissä maailman taloushistorian kanssa. Työpöydälläni on tämän vuoksi asunut monen muun taloutta käsittelevän opuksen ohella myös skotlantilaisen moraalifilosofi Adam Smithin järkälemäinen pääteos Kansojen varallisuus (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations). Mitenköhän sen 978-sivuisen sisällön näppärästi tiivistäisi? Ehkä niin, että se käsittelee julkisen vallan ja yksityisen taloudellisen toiminnan ja työnteon välisiä suhteita. Minä olen tavannut sieltä etenkin viimeistä viidettä kirjaa ja verotusta käsitteleviä lukuja. Teos on ilmestynyt jo vuonna 1776, sääty-yhteiskuntien Euroopassa, ja siitä on tullut yksi klassisen taloustieteen kulmakivistä. Aiemmin siitä oli suomeksi olemassa vain 1930-luvulla suomennettu ensimmäinen kirja, mutta tämä Jaakko Kankaanpään erinomainen suomennos vuodelta 2015 sisältää koko viiteen kirjaan jakautuvan teoksen kaikki osat.

Arvaa kummassa kirjassa on 978 sivua ja kummassa 180?

Näistä vajaasta tuhannesta sivusta on nykyajan kollektiiviseen tietoisuuteen jäänyt käsittääkseni kaksi ajatusta (taloustieteilijöille tietenkin useampia): toinen on Smithin tunnettu "näkymättömän käden" metafora ja toinen on sitaatti päivällisestä. Minulle ainakin koko opuksen sisältö tiivistyi ennen sen lukemista näihin kahteen ajatukseen. Näkymätön käsi kylläkin esiintyy tässä kirjassa vain kerran, useampaan otteeseen sitten Smithin viisitoista vuotta aiemmin kirjoittamassa kirjassa Moraalituntojen teoria (The Theory of Moral Sentiments). Kas näin näkymätön käsi on muotoiltu Kansojen varallisuudessa:

Tukiessaan mieluiten kotimaan tuotantoelämää ulkomaisen sijasta hän ajattelee vain oman asemansa turvaamista; ja suuntaamalla tuota tuotantoelämää niin, että sen tuotannon arvo on mahdollisimman suuri, hän tavoittelee vain omaa etuaan, ja tässä, kuten monessa muussakin tapauksessa, häntä ohjaa näkymätön käsi edistämään päämäärää, joka ei mitenkään sisälly hänen pyrkimyksiinsä.

Käden sijaan nykyään taidetaan puhua markkinavoimista tai hintamekanismista, mutta käsi jääköön nyt näkymättömäksi ja sivuun, sillä se toinen tunnettu sitaatti on tänään olennaisempi. Tämä sitaatti löytyy ensimmäisen kirjan toisesta luvusta ja periaatteesta, josta työnjako saa alkunsa:

Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan.

Ihmistä liikuttavana voimana nähdään siis oman edun tavoittelu, their own interest. Tällaiseen käsitykseen sisältyy ajatus vapaudesta ja itsenäisestä toimijuudesta, joka Smithin aikalaisten merkantilistisessa ja osin vielä feodaalisessa säätyjen maailmassa olikin mullistava ajatus. Pois tuontirajoitukset ja turha sääntely, vapailla markkinoilla työn tuottavuus kasvaa ja vauraus lisääntyy (vapaan vaihdannan ja suhteellisen edun periaatteet ovat edelleen hyväksyttyjä talouden maailman toimintaperiaatteita).  Jotain olennaista tästä selitysmallista jää kuitenkin puuttumaan. Luin ruotsalaisen toimittaja Katrine Marçalin juuri suomennetun kirjan, joka esittää olennaisen kysymyksen: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? Niin, miten Adam Smith tarkalleen ottaen sai päivällisensä? Vastaus kuuluu: Adam Smithin äiti valmisti ja tarjoili sen. Smith ei koskaan mennyt naimisiin, vaan asui suurimman osan elämästään äitinsä kanssa. Äiti huolehti kotitöistä ja valmisti muun muassa nämä päivälliset. Serkku puolestaan huolehti Smithin omista raha-asioista. Marçal huomauttaa osuvasti, että tällainen työ puuttuu Smithin markkinoiden ja työnteon mallista kokonaan: Tarkasteli markkinoita sitten miten päin tahansa, ne ovat aina rakentuneet toisen talouden päälle. Talouden, josta puhutaan harvoin. Naisten työ, oli se sitten perinteistä hoivaa tai kotitarvetyötä tai muuta palkkatyösuhteen ulkopuolella tehtävää työtä, on Smithin mallissa ehkä enemmänkin jonkinlainen luonnonvaraksi mielletty vakio tai muuten vain sokea piste, kyseenalaistamaton lähtökohta. Se on suljettu talouden prosessien ja taloudellisen toiminnan ulkopuolelle, ja monen naisvaltaisen alan vitsauksena on yhä tänä päivänä se, että niillä tehdään paljon työtä, jota entisaikoina tehtiin ilman korvausta. Työntekijät ovat Smithillä työmiehiä ja näillä työmiehillä on isäntiä. Missä ovat naiset ja naisten työ?

No, ei ole tarkoitukseni osoittaa Adam Smithiä syyttävällä sormella ja moittia siitä, ettei hän onnistunut irtautumaan aivan kaikista oman aikakautensa ajattelukehikoista ja rakentamaan oppia, joka kattaisi kaikenlaiset työn muodot myös 250 vuotta kirjoitushetkensä jälkeen. Katrine Marçal esittää kuitenkin hienosti vaihe vaiheelta miten niin taloustieteelliseen kuin muuhunkin yhteiskunnalliseen ajatteluun on muun muassa Smithin kirjoitusten myötä pesiytynyt malli laskelmoivasta ja rationaalisesta toimijasta, Marçalin sanojen mukaan talouden miehestä (den ekonomiske mannen). Tämä homo economicus on tietenkin aina mies, mutta sen lisäksi rationaalinen, järjen ohjaama ja miehekkään riippumaton mies, jonka toimintaa motivoi ensisijaisesti, jos ei yksinomaan, itselle koituva hyöty. (Adam Smithinsä tosissaan lukeneet voivat tässä yhteydessä väännellä käsiään ja vaikeroida, miten Smith itse asiassa teksteissään kuvaa myös kohtuullisuuden ja omatunnon kaltaisia käsitteitä, mutta jälkipolvet eivät vain ole olleet niistä yhtä kiinnostuneita.)

Harmillista kyllä, talouden miehen idea ei vastaa todellisuutta – noin puolet ihmiskunnasta on ensinnäkin naisia ja kehityspsykologisissa tutkimuksissakin on havaittu, että noin seitsemänvuotiaana lapset alkavat osoittaa kaikenlaista oikeudenmukaisuuden ja vastavuoroisuuden tajua. Marçal osoittaa mallin puutteita muutamien kiinnostavien esimerkkien avulla ja näyttää miten esimerkiksi taloudelliset "kannustimet" voivat toimia eräällä tavalla itseään vastaan, hankaloittaa tavoitteiden saavuttamista ja siinä sivussa tuhota muita merkityksellisiä, ihmisten toimintaan vaikuttavia tekijöitä. Esimerkki: israelilaisen päiväkodin lapsia haettiin jatkuvasti kotiin myöhässä, sillä vanhemmilla oli paljon töitä. Kun otettiin käyttöön eräänlainen "sakko" kun lapsi oli haettu päiväkodista myöhässä, myöhästymiset alkoivat odotusten vastaisesti lisääntyä! Maksun myötä ylitöitä paiskivat vanhemmat eivät enää ajatelleet, että myöhästymisen seurauksena hoitajat joutuvat venymään ja myöhästelijät kuormittavat näitä, vaan rangaistusmaksun ajattelu vapautti heidät lastenhoitajia kohtaan tunnetusta huomaavaisuudesta ja antoi eräällä tavalla luvan myöhästellä. Tämän ja monen muun esimerkin nojalla Marçal havainnollistaa miten taloudelliset periaatteet eivät selitä suurinta osaa siitä, mikä on ihmiselle ja ihmisen toiminnalle merkityksellistä. Ja tässä piileekin koko kirjan avain: Se, millaisena päätämme nähdä ihmisen ja hänen toimintansa talouden kannalta, kertoo paljon siitä, miten näemme itsemme.

Marçal etenee kirjassa tarkastelemaan klassisen smithiläisen liberaalin taloustieteen perillistä, uusliberalismia. Tiesitkö, että esimerkiksi inhimillisen pääoman käsitekin on peräisin jo Kansojen varallisuudesta? Sen toisessa kirjassa tarkastellaan kansantalouden erilaisten varantojen jakautumista, ja Smith erottaa omaksi varannokseen kaikkien yhteiskunnan asukkaiden tai jäsenten hankkimat hyödylliset taidot, siis inhimillisen pääoman. Uusliberalismissa myös inhimillisestä pääomasta on tullut kilpailun väline ja kaikkialle tunkeutuva ajatus yksilöiden kilpailusta on itse asiassa muuttanut perustavanlaatuisella tavalla koko käsityksen siitä, mitä ihmisenä oleminen on. Onko hän kansalainen vai kuluttaja? Oman elämänsä yrittäjä ja markkina-asemaansa sijoittava kilpaileva yksilö? Uusliberalismista on tullut taloustieteellisen opin lisäksi tai sijasta maailmankatsomus, mitä Marçal purkaa ja havainnoi todella kiinnostavalla tavalla.

Kirja päättyy havaintoon, jossa kaikenkattavan uusliberalistisen (talous)ajattelun ympäröimänä me itse asiassa ohjaamme maailmaa pisteestä, jossa emme tiedä, keitä olemme. Ihan hedelmällinen lähtökohta kaikenlaisille omille talous- ja moraalipohdinnoille.

Elina Halttunen-Riikosen sujuvasti suomentama Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? pääsee Helmet-haasteen kohtaan 24: kirjan nimessä on huutomerkki tai kysymysmerkki.

Philip Lymbery: Dead zone – mihin villi luonto katosi?

Kuluneen viikon aikana olen koetellut itseäni kahdella haasteella: etsin luettavakseni kirjan tyhjyyttään ammottavaan Helmet-haasteen kohtaan 40 eli "kirja kertoo eläinten oikeuksista" ja sen sijaan että olisin lukenut valitsemani kirjan, tartuinkin siihen äänikirjana! Olen monen monta kertaa ennenkin yrittänyt päästä mukaan tähän nykyiseen äänikirjabuumiin, mutta yritykset ovat rauenneet aina johonkin. Joskus en ole voinut sietää lukijan ääntä, joskus maksuton kokeilujakso on ehtinyt päättyä niin etten saanut kuunneltua ensimmäistäkään kirjaa loppuun asti. Vietän jo ilman äänikirjapalveluitakin jonkin verran aikaa kuulokkeet korvilla podcasteja ja radio-ohjelmia kuunnellen eikä niiden jälkeen äänikirja ole enää kiinnostanut. Nyt sain kuitenkin kuunneltua loppuun asti Philip Lymberyn vaikuttavan teoksen Dead zone: Mihin villi luonto katosi? Sen on suomentanut Johanna Koskinen, joka suomensi myös Lymberyn edellisen teoksen Farmageddon: Halvan lihan todellinen hinta. Äänikirjan lukija on Juhani Rajalin.

Tällä hetkellä maapallolla on menossa kylmäävä ja koko ajan kiihtyvä sukupuuttoaalto: joka vuosi useita kasvi- ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon ja niiden myötä kokonaiset ekosysteemit horjahtelevat tai romahtavat. Dead zone kertoo mikä on tehomaatalouden vaikutus luontokatoon, ja tekee sen perusteellisen yksityiskohtaisesti, mutta myös todella lukijaystävällisen kertovalla otteella. Kirja etenee esimerkkieläinlajista toiseen ja Philip Lymbery kertoilee tutkimuksista ja havainnoistaan maatalous- ja luontoympäristöistä ympäri maailmaa. Kirja tarkensi itsellenikin kuvaa siitä, miksi tehomaatalous tarkalleen ottaen eläin- ja kasvilajeja uhkaa. Kyse ei ole vain siitä, että niiden elintila hupenee peltojen raivaamisen ja tuotantolaitosten rakentamisen myötä, vaan tehomaatalouden suosimat/vaatimat tuotantomallit köyhdyttävät maatalousmaata ja -ympäristöä ja sen vaikutukset valuvat niiden ulkopuolellekin joskus hyvin kirjaimellisesti esimerkiksi fosfaatteina vesistöihin. Vesistöistä muuten tulikin mieleen: otsikon dead zone eli kuollut vyöhyke viittaa merten hapettomiin vyöhykkeisiin, joista kaikki elämä on kuollut. Suurin kuollut vyöhyke on tässä Itämerellä, toiseksi suurin Meksikonlahdella. Lähelle tulevat siis kirjan aiheet, vaikka suomalaiset pitävät mielellään (ja paikoitellen aiheellisesti) suomalaista luontoa ja eläintuotantoa hyvin puhtaana.

Philip Lymbery on Compassion in World Farming -järjestön toiminnanjohtaja ja tekstin perusteella todellinen luonnonystävä ja muun muassa ahkera lintubongari. Yksi kirjan lumoavista tarinoista liittyykin hänelle ilmeisen rakkaaseen tornipöllöön ja sen kohtaamiseen luonnossa. Onneksi näitä hänen omia tarinoitaan villieläimistä on kirjassa runsain mitoin ja monista luontoympäristöistä pitkin maailmaa, sillä muuten kirja voisi käydä painavan sisältönsä vuoksi kovin raskaaksi. Kuuntelin tosiaan tämän kirjan, ja aika paljon tietoa esitetään tietenkin numeroina. Kuunnellessa niihin pitää keskittyä eri tavalla kuin lukiessa. Viehättävästi kirjoitetut tarinat esimerkiksi mesipistiäisistä, vesimyyristä tai jaguaareista ja niiden elinympäristöistä olivat kuitenkin todella mukavaa kuunneltavaa luontokadon tunnuslukujen välissä.

Sukupuuttoaalto ja ekosysteemien romahtaminen ovat tietenkin vakava asia (kun "ekosysteemipalvelut" heikentyvät tai loppuvat, villieläinten elinympäristöjen lisäksi vaarantuu myös ihmisten ruokaturva ja esimerkiksi puutarhoilla joudutaan tekemään työlästä käsinpölytystä, nyt yhden esimerkin kirjasta vain mainitakseni), mutta tätä kirjaa ei ole kirjoitettu vain synkistelemään tämän asian äärellä. Lymbery kertoo loppua kohden myös eräänlaisesta hiljaisesta vallankumouksesta, joka maailman maatalousmailla ja kuluttajien parissa hieman jo orastaa: moni kirjassa haastateltu tuottaja on nimittäin havahtunut tehotuotannon säälimättömiin käytäntöihin tai itse näkemiinsä luontotuhoihin ja ryhtynyt toimiin. Samoin moni kuluttaja on siirtynyt kasvis(painotteiseen)ruokavalioon ja luomuun. Etenkin märehdijöiden (nauta, lammas) suhteen Lymbery alleviivaa useaan otteeseen mikä valtava ero on tehotuotantolaitosten tai ruokinta-aitausten väkirehulla ruokittujen eläinten ja toisaalta laiduntavien, niittynurmea syövien eläinten välillä. Eroja löytyy niin eläinten hyvinvoinnin kuin ympäristövaikutustenkin suhteen. Tätähän Suomessakin kuulee tämän tästä: nurmi voi suotuisissa oloissa sitoa hiiltä, eläimet voivat hyödyntää maata joka ei sovi peltoviljelyyn, säilörehun päästöt ovat pienemmät kuin väkirehun ja niin edelleen. Suhtaudun itse aina kriittisesti tuottajien edustajien väitteisiin, mutta peräti WWF on todennut, että luonnonlaiduntaminen on ympäristölle hyödyksi. Lammastalous on ainakin Suomessa hyvin marginaalista eläintuotantoa (kirjassakin se sivuutetaan oikeastaan täysin), mutta siitä olisin kiinnostunut lukemaan lisää vähintäänkin siksi, että käytän villasukkiin ja villapaitoihin mielelläni kotimaista villaa ja sitä kautta lammastalous tuntuu läheisemmältä ja kiinnostavammalta aiheelta kuin vaikkapa broilerifarmit tai ne naudat. Tätäkin kirjaa kuunnellessa neuloin lapsen kasvaneelle jalalle villasukat Yläneellä toimivan Rintalan tilan villasta.

Laidunnus tuottaa siis elävää ja monimuotoista maisemaa, mutta laiduneläimet tuottavat myös ilmastopäästöjä ja sen myötä kiihdyttävät ilmastonmuutosta, mikä tietenkin aiheuttaa luontoympäristöjen tuhoutumista. Minun on vaikea suhtautua laidunnukseen perustuvaan tuotantoeläinten pitoon yhtä myönteisesti kuin Lymberyn, sillä laiduntavatkin märehtijät tuottavat silti varsin korkeita ilmastopäästöjä (hiilidioksidiekvivalenttina suomalainen nauta keskimäärin 15 kg per ruokakilo, lampaista tietoa ei ole saatavilla). Lisäksi Suomessa lihaa kulutetaan jo terveydenkin kannalta liikaa: suomalaiset miehet syövät saantisuosituksiin nähden seitsenkertaisen määrän lihaa, naisetkin nelinkertaisen määrän. Kestävämmällä linjalla luultavasti oltaisiin, mikäli lihankulutuksesta leikattaisiin ainakin 75 prosenttia ja jäljelle jäävästä neljänneksestä suuri osa olisi niittylammasta tai -nautaa, tai riistaa. Sellaisesta on kyllä mukava haaveilla, ja kasvava joukko ihmisiä onkin kiinnostunut oman kulutuksensa ympäristövaikutuksista, joukossa myös minä.

Tätä kirjaa kuunnellessa törmäsin aivan sattumalta toisaalla sellaiseenkin irtotietoon, että Suomessa vuoden 2020 kaurasadosta vain 14 prosenttia päätyi elintarvikkeiksi ihmisille. 42 prosenttia meni tuotantoeläinten rehuksi ja 30 prosenttia vientiin (jyvänä). Loput sitten siemenviljaksi tai muuhun käyttöön. Muunlaisessa tilanteessa tämäkin tieto olisi tullut ja mennyt muistijälkeä jättämättä, mutta tätä kirjaa lukevalle se oli taas uusi muistutus eläintuotannon vaatimista resursseista, myös "täällä meillä".

Kaiken kaikkiaan kirja on tukeva ja vaikuttava tietopaketti, ja minä voin onnitella itseäni myös ensimmäisestä kuunnellusta äänikirjasta! Hyvä minä! On kyllä ihmeteltävä mihin perustuu väite äänikirjan tehokkuudesta tai mukavuudsta – 300 sivun kirjan kuuntelemiseen meni peräti 12 tuntia, kun taas itse lukien hommaan olisi mennyt reilusti alle puolet samasta ajasta. Toisaalta silloin ei olisi valmistunut sukkia samalla.