Epäröintiä ja sydämen vaatimuksia Antiikin Kreikassa

Varaslähtö syksyn dark academia -kauteen näin elokuun puolella ja lukuvuorossa taas 1600-luvun ranskalaista näytelmäkirjallisuutta! Tällä kertaa vuorossa oli Jean Racinen Andromaque. Oikeastihan haluaisin lukea paljon enemmän klassikkokirjallisuutta kuin mitä luen, mutta uutuuskirjat aina houkuttelevat ja kiilaavat lukulistan kärkeen. Korjaan sitten välillä klassikoiden janoani näillä romaani- ja näytelmäklassikoilla. (Oikeasti haluaisin lukea myös uutuuskirjoja/2000-luvun kirjoja enemmän kuin ehdin, mutta ihan kaikkea ei vain ehdi. Elämän surullisia tosiseikkoja, ja pohjimmiltaan kyllä positiivinen ongelma.)

Jean Racinen näytelmä Andromaque sai ensiesityksensä 17. marraskuuta 1667 kuninkaan hovissa, tarkemmin ottaen kuningattaren asuintiloissa. Kahta vuotta aiemmin, vuonna 1665, Racine oli kirjoittanut Molièren näytelmäseurueelle teoksen Alexandre le Grand eli Aleksanteri Suuri, ja näytelmän menestyksen myötä hänet oli kutsuttu hovikirjailijaksi. Pestiin kuului arvovaltaisen aseman lisäksi 800 livren vuosiansiot. Andromaque esitettiin siis ensin hovissa ja seuraavana päivänä Hôtel de Bourgognen teatterissa. Näytelmästä tuli hitti, ja se oli alku Racinen kymmenen vuotta kestäneelle ja monta menestystragediaa tuottaneelle kaudelle, joka huipentui Faidraan (1677). Sen jälkeen Racine toimi kuninkaan historiankirjoittajana ja kirjoitti enää madame de Maintenonin pyynnöstä kaksi Raamatun tapahtumista ammentavaa näytelmää.

Andromaque on ehkä Faidran (ransk. Phèdre) rinnalla Racinen suosituin näytelmä. Sitä on esitetty vuonna 1680 perustetussa Ranskan kansallisteatterissa Comédie Françaisessa ~1500 kertaa. Uskomaton luku! Näytelmä kertoo nimensä mukaisesti Andromakhesta, Troijan prinssin Hektorin puolisosta. Andromakhe on menettänyt puolisonsa Hektorin Troijan sodassa ja jäänyt itse Epeiroksen kuninkaan Pyrrhoksen vangiksi. Myös Andromakhen ja Hektorin poika Astyanaks on vangittu. Aiheen Racine oli löytänyt Vergiliuksen eeppisestä runoteoksesta Aeneis, todella tarkkaan ottaen kolmannen kirjan säkeistä 292–332, joissa kuvataan Andromakhen kohtaloa. Racinen näytelmän henkilöhahmoja ovat Andromakhe, Pyrrhos, Orestes (Mykenen kuninkaan Agamemnonin poika), Hermione (Spartan kuninkaan Menelaoksen ja Troijan Helenan tytär), sekä muutamia edellämainittujen luotettuja ystäviä, joiden kanssa he purkavat tuntojaan.

Näytelmä sijoittuu kolmen yhteyden säännön (règle des trois unités) mukaisesti yhteen paikkaan eli Pyrrhoksen palatsiin Epeiroksessa. Vuonna 1667  tämä on toteutettu lähteiden mukaan sijoittamalla näyttämön takaosaan kreikkalaistyylinen pylväikkö, jonka takaa on näkynyt kankaalle maalattu satama- ja merimaisema. Ensimmäisessä näytöksessä palatsiin saapuu Hermione, joka odottaa pääsevänsä Pyrrhoksen puolisoksi. Seuraavaksi saapuu Orestes, joka on virallisesti tullut hakemaan Astyanaksia (todennäköisimmin kuolemaan), mutta oikeastaan myös tapaamaan Hermionea, johon on lääpällään. Sydämen asiat tulevat sotkemaan kuvioita, sillä Pyrrhos huomaa tahtovansa Andromakhen omaksi puolisokseen, ja Hermione tulee odotusten vastaisesti torjutuksi. Pyrrhos lupaa säästää Astyanaksin hengen, jos Andromakhe suostuu avioliittoon.

Andromakhe on Racinen näytelmässä esimerkillisen ja lojaalin puolison mallikuva, sillä hän tahtoo pysyä uskollisena Hektorille, mutta kuitenkin saada jollakin keinolla myös pelastettua poikansa. Hélas! Mitä tehdä? Seuraa epätoivoisia ja, niin, traagisia neuvonpitoja ja kohtaamisia, kun toisaalta Andromakhe yrittää vedota muun muassa Hermioneen ja Pyrrhokseen pelastaakseen poikansa ja toisaalta Hermioneen rakastunut Orestes yrittää junailla asiansa niin, että saisi Hermionen, mutta myös järjestettyä Astyanaksin kuoleman. Hermione puolestaan raivostuu, kun asiat kääntyvät hänen kannaltaan huonosti.

Monen aleksandriinisäkeen jälkeen Andromakhe on neljännessä näytöksessä tehnyt päätöksensä: hän pelastaa Astyanaksin hengen suostumalla avioliittoon Pyrrhoksen kanssa, mutta aikoo riistää itseltään hengen heti kun vihkimisseremonia on viety päätökseen. Oh là là, miten uhrautuva teko! Samaan aikaan toisaalla Pyrrhoksen hylkäämäksi tullut Hermione on raivoissaan houkutellut Oresteen surmaamaan Pyrrhoksen, mutta ailahtelee raivon ja kalvavan syyllisyydentunnon välillä.

Loppu on yhtä onnetonta tragedian vyöryä: Orestes surmaa Pyrrhoksen vihkimisseremonian päätteeksi, mutta kun Hermione saa kuulla tästä, hän havahtuu järjen sumentaneesta raivostaan, haukkuu Oresteen pataluhaksi ja rientää Pyrrhoksen luo surmaamaan itsensä. Où suis-je? Qu'ai-je fait? Que dois-je faire encore? / Quel transport me saisit? Quel chagrin me dévore? Kuuluisassa loppukohtauksessa Orestes-parka menettää järkensä ja puhuu sekavia. Pour qui sont ces serpents qui sifflent sur vos têtes? Andromakhe on nyt kuningattaren asemassa ja vannoo kostavansa kaiken, joten Orestes joutuu ystävänsä Pyladen ja armeijansa kanssa lähtemään maanpakoon. (Vergiliuksen ja Euripideen versiot tapahtumista kuvaavat muutaman henkilön ja käänteen hieman eri tavoin.)

Aikakaudelle tärkeä bienséance eli säädyllisyys tai sopivuus vaati, että näyttämölle ei kuitenkaan tuotu mitään säädytöntä, joten kaikki murhat ja kuolemat tapahtuvat näyttämön ulkopuolella, ja yleisö vain kuulee niistä. Yleisö ei siis missään vaiheessa esimerkiksi näe Oresteen upottavan tikaria Pyrrhoksen rintaan tai Hermionen kuolemaa. Orestes on muuten kiinnostavalla tavalla samankaltainen hahmo kuin aiemmin lukemani Berenikeen traaginen Antiokhos, joka ei myöskään saa haluamaansa, vaan jää rakkauden liekkien korventamaksi. Orestesta pidetäänkin Antiokhoksen esiasteena. Muuten näytelmiä on vaikea verrata toisiinsa. No, sen ainakin voisi sanoa, että Berenike oli helpompaa luettavaa nykyihmiselle, joka ei ole opetellut ulkoa Antiikin Kreikan myyttejä ja sotia! Ne ovat Andromakhessa aika keskeisessä osassa, ja jouduin koko ajan virkistämään muistiani siitä, kuka nyt kuuluikaan mihinkin valtakuntaan.

Näytelmä sai suosion lisäksi osakseen myös kritiikkiä: sen hahmot eivät olleet aina yleviä ja oikeamielisiä sankareita (kuten käytännössä kaikki Corneillen näytelmien sankarit, joiden traaginen kohtalo syntyi siitä, että tarjolla oli vain huonoja vaihtoehtoja), vaan Racinen sankareilla on alhaisia ja itsekkäitäkin motiiveja ja he ovat epävarmoja omista valinnoistaan. Racine vastasikin kritiikkiin toteamalla, että tragedia syntyy epätäydellisten ihmisten epätäydellisistä valinnoista.

Kirjan tiedot:

Jean Racine: Andromaque. Tragédie. Nouveaux classiques Larousse, 1959 [1667]

Loppukesän lukemistoa

Koululaisten kesäloma on päättynyt ja uusi lukukausi alkanut kouluissa ja harrastuksissa. Se merkitsee monta vanhempainiltaa ja muistettavaa asiaa niin lapsille kuin aikuisillekin! Olen yrittänyt kirjoittaa blogiin muistiinpanot kirjoista noin kerran viikossa tai aina kirjan luettuani, mutta nyt kaiken tämän johdosta olen lipsunut tavoiteaikataulusta ja bloggaamattomien kirjojen jono on venynyt monen kirjan mittaiseksi! Lisäksi sairastin viime viikolla ensimmäistä kertaa koko 2,5-vuotisen pandemian aikana koronan! Tässä postauksessa siis lyhyehkot muistiinpanot kolmesta viime viikkoina luetusta kirjasta, jotta pääsen taas ajan tasalle.

Ensimmäiseksi ranskalaisen kirjailija ja historiantutkija Prosper Mériméen (1803–1870) novelli tai pienoisromaani Carmen (1845), jonka tarina tunnetaan paremmin Georges Bizet'n säveltämästä samannimisestä oopperasta vuodelta 1875. Oopperan vuoksi minäkin haetutin ranskankielisen kirjan Turun kaupunginkirjaston varastojen uumenista ja luin Carmenin ja Don Josén tarinan. Suomennoskin teoksesta löytyy, itse asiassa kaksikin, mutta nekin ovat päätyneet kokoelmahyllyiltä varastoon. Ei ihme, ooppera on monin verroin kirjaa suositumpi. Harva varmaan tietää koko kirjasta.

Mériméen novelli jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa on kehyskertomus Carmenin tarinalle, ja siinä kertoja, matkustava historiantutkija, kulkee pitkin Andalusiaa tutustumassa historiallisiin tapahtumapaikkoihin ja aatelisten ja luostareiden kirjastoihin. Hän kohtaa ohimennen myös pahamaineisen bandiitin, Don Josén. Toinen osa vie Cordobaan, jossa kertoja tapaa sattumalta myös "mustalaistyttö" Carmencitan. Tämä toinen osa päättyy siihen, kun tässä vaiheessa vangittu Don José pyytää saada kertoa elämäntarinansa. Kolmas osa on sitten Don Josén kertoma traaginen tarina, johon oopperan tapahtumat perustuvat. Neljäs osa on tyyliltään aivan erilainen: se ei ole tarinankerrontaproosaa vaan historiantutkija-kertojan selvitystä "böömiläisten" (bohémiens) elintavoista, ulkomuodosta, kielestä ja historiasta, tietenkin 1840-luvun käsitysten mukaan. "Böömiläisillä" tarkoitetaan siis romaneja, joiden alkuperästä ei tuohon aikaan ollut kovin tarkkaa käsitystä. Romanien ajateltiin olevan kotoisin jostain mahdollisimman kaukaa kunniallisen maailman ulkopuolelta, eli esimerkiksi Böömistä. Toisen teorian mukaan romanit olivat kotoisin Egyptistä, ja tekstissä sanotaankin "affaires d'Egypte" eli "Egyptin bisneksiä" kun tarkoitetaan tarinan romanien lähtevän salakuljetus- tai ryöstöretkille.

Nykylukijan olisi mahdollista tiivistää Mériméen kertomus näin: viisas maailmanmatkaaja kertoo siitä, miten rehti ja kunniallinen mies (Don José) on langennut kevytkenkäisen "mustalaisnaisen" (Carmen) lumoon ja ajautuu "böömiläisten" mukana järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle ja rikollisuuden tielle. Aika kulunut femme fatale -asetelma, ja tekstistä paistaa läpi myös romaneihin kohdistuva rodullistaminen ja yhteiskunnallisten ja etnisten hierarkioiden kritiikitön havainnointi tai pönkittäminen. No, oopperassa nämä puolet kirjasta ovat onneksi jääneet taka-alalle ja tarinaan on lisätty ihmissuhdedraaman monimutkaistamiseksi lisää hahmoja: Don Joséhen rakastunut maalaistyttö Micaëla ja härkätaistelijasankari Escamillo, joka hullaantuu Carmeniin (tunne on molemminpuolinen). Carmen on mezzosopraano, Micaëla sopraano, Don José sankaritenori ja Escamillo basso. Ooppera on yksi kaikkien aikojen suosituimpia, joten moni tunnistaa sen musiikkia, vaikka ei oopperaa harrastaisikaan. Erityisen tunnettuja ovat Carmenin aaria L'amour est un oiseau rebelle ja Escamillon toreador-kappale kuoron kanssa.

Kävin katsomassa Carmenin Savonlinnan oopperajuhlilla, eikä Mériméen tekstin lukemisesta ollut suurta iloa. Oopperan partituurihan minun olisi mieluummin kannattanut lukea! Savonlinnassa käytyäni palautin kirjaston kappaleen takaisin varastoon.

Seuraava kirja on Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen (suom. Outi Menna). Se on toinen osa Smirnoffin Jana Kippo -trilogiasta, joka seuraa Jana Kippo -nimisen naisen paluuta etelä-Ruotsista kotiseuduilleen Norrbotteniin. Luin trilogian ensimmäisen osan Lähdin veljen luo viime syksynä. Tässä osassa tarina jatkuu Kipon sisarusten Janan ja Brorin äidin kuolemasta. Meänkielinen äiti on elänyt karun elämän väkivaltaisen puolison armoilla, mutta äidin tausta jo ennen onnetonta avioliittoa on täynnä vaiettuja salaisuuksia. Äidin viimeisiä sanoja olivat "hännelä", siis "hän elää". Ketä äiti on mahtanut tarkoittaa? Salaisuus selviää, kun äidin lapsilleen kirjoittamat kirjeet saa kuoleman jälkeen avata.

Kaksikko Jana ja Bror lähtee kuljettamaan äitiä hautajaisia varten tämän kotikylään Kukkojärvelle, kuten äiti oli viimeisenä toivonaan esittänyt. Paikkakunnalla vaikuttaa lahkomaiselta tuntuva uskonyhteisö, josta äiti on aikanaan lähtenyt. Jana on oitis varuillaan, mutta pikkuveli Bror saa yhteisöltä niin lempeän ja lohduttavan vastaanoton itkettyään äitinsä hautajaisissa, että yhteisö kietoo hänet otteeseensa. Janakin kaipaa läheisyyttä, mutta aistii vallankäyttöä ja valtasuhteita, eikä yritäkään suhtautua myötäsukaisesti yhteisön nokkamiehiin. Sen sijaan hän löytää serkustaan jussirahannista turvallisen tukikohdan, mutta luottaminen ja parisuhteeseen asettuminen on Janalle miltei mahdotonta. Janassa on kuitenkin myös lempeä, huolehtiva puoli, ja kaltoinkohdeltuja ihmisiä kohdatessaan hän tuntuu aina tietävän, mitä tehdä, tai ainakin tietävän, että nyt pitää tehdä jotakin. Erilaisten riippuvuuksien ja väkivaltaisten suhteiden uhreja löytyy Norrbottenin peräkyliltä paljon. Jana työntää mielellään omat kipupisteensä aina loitolle, mutta kipeitä ja vaiettuja asioita ei voi kuitenkaan vaieta kuoliaaksi, vaan ne voivat seurata teinivuosista kuolinvuoteelle saakka, kuten Janan äidille, muorille esimerkiksi käy. Smirnoffin aiheet ovat kipeitä, mutta elämän potkimia ihmisiä kuvataan kunnioittavasti, vaikkakin aika lakonisesti.

Trilogian viimeinen osa ilmestyy suomeksi syksyllä, ja sen jälkeen Karin Smirnoffista tulee seuraava Stieg Larssonin starttaaman Millennium-sarjan kirjailija! Lisbeth Salander pääsee puheista päätellen myös Pohjois-Ruotsiin.

Kolmantena ja viimeisenä kirjana on ranskalaisen, algerialaistaustaisen Faïza Guènen romaani vuodelta 2020, La Discrétion. Faïza Guène nousi maailmanmaineeseen esikoisromaanillaan Kiffe kiffe demain (Hällä väliä huomisella, suom. Reita Lounatvuori), joka julkaistiin vuonna 2004 kun kirjailija oli vain 19-vuotias. Pariisin liepeillä sijaitsevassa lähiössä asuvasta tytöstä kertova romaani käännettiin parillekymmenelle kielelle.

Guènen romaanit ovat yhteiskunnallisia näytelmiä tai tutkielmia, niin myös La Discrétion. Se on sirpalemainen teos, joka kertoo Algeriassa syntyneistä Yaminasta ja tämän miehestä Brahimista, muutosta Ranskaan ja kulttuurishokeista, sekä Yaminan neljästä lapsesta ja näiden paikasta ranskalaisessa yhteiskunnassa. Yamina on joutunut menettämään niin henkisen kuin fyysisenkin kotinsa Algeriassa, eikä juurtuminen uuteen asuinpaikkaan käy helposti, kuten monessa kirjassa on ennenkin kuvattu. Yaminan ja Brahimin elämä on ollut puurtamista ja raatamista, ja he ovat tehneet monenlaisia uhrauksia lastensa eteen, kuten ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat usein tekevät. Yaminalle ei jää oikein tilaa millekään muulle tunteelle ja olemisen tavalle kuin otsikon discrétion, huomaamattomuus ja vaatimattomuus, jonkinlainen jatkuva anteeksipyyntely omasta olemassaolosta.

Tunne siirtyy Yaminan lapsiin hieman eri tavoin. Vanhin tytär Malika on kiltisti asettunut järjestettyyn avioliittoon, joka päättyy hieman häpeällisenä pidettyyn eroon. Imane puolestaan on muuttanut kotoa vasta 31-vuotiaana naimattomana naisena, ja lukija saa seurata hänen yrityksiään luoda itselleen itsenäinen elämä. Hannahissa herää jonkinlainen kapina äidin nöyristelevää asennetta vastaan, ja hän tahtoo murtautua ulos tästä hiljaisesta ulkopuolisuudesta ja toisen luokan kansalaisuudesta. Tiellä on aivan valtavasti henkisiä esteitä eikä avun hakeminen ole helppoa; Hannah on kuitenkin päässyt psykoterapiaan, vaikka on jo sitä ennen joutunut avamaan monenlaisia solmuja: "minä olen vahva ja sitkeä algerialainen nainen, pärjään omillani missä vain" tai "minä olen uskovainen nainen ja voin luottaa kaikessa Jumalan apuun, joten psykoterapia on turhaa". Poika Omar puolestaan tekee parhaansa täyttääkseen erilaiset maskuliinisuuden odotukset, mikä on vaikeaa kun joutuu työkseen ajamaan Uberia (mitä ei luokitella menestystarinaksi) eikä niistä odotuksistakaan oikein ota selvää. Omar muuten tapaa kirjassa erään tytön ja tekee parhaansa esiintyäkseen edukseen – hän kutsuu tytön treffeille syömään hienoon Hotel Lutetiaan (Lutetia=Pariisin  nimi roomalaisajalla eli aika painava symbolinen paikka). Ravintolan menun hinnat ovat uskomattoman kalliita ja Omar tuntee olonsa korostetun ulkopuoliseksi. Tyttö on kuitenkin ihana, ja ehdottaa treffien siirtämistä kalliista ranskalaisuuden lavasteista johonkin arkisempaan ja vähemmän stressaavaan paikkaan. Niitäkin onneksi on, pitää vain ymmärtää etsiä.

Vaikea tätä kirjaa on tiivistää mitenkään kovin ytimekkäästi. Se kuvaa perhettä, jonka jäsenet ovat hyvin läheisiä, se kuvaa vanhempien rakkautta ja huolenpitoa, se kuvaa sitä, miten vaikeaa voi olla lunastaa paikkansa maailmassa siirtolaisten lapsena. Se ei etene minkään huolellisesti punotun juonen varassa, vaan kauniiden virkkeiden ja emotionaalisesti perspektiivien kautta.

Emily Thomas: Matkanteon mieli

Lukuvuorossa tällä kertaa filosofiakustantamo niin & näin julkaisema matkustamisen filosofiaa käsittelevä kirja Matkanteon mieli, jonka on kirjoittanut Durhamin yliopistossa filosofian lehtorina toimiva Emily Thomas. Ajankohtaista kesäluettavaa, sillä kesällä monilla on lomaa ja siten aikaa matkustaa! Minäkin tein yhden pidemmän pyörämatkan ja kävin myös junan ja lautan kyydillä Virossa. Kirjastoluokituksessa kirja on määritelty kuulumaan sekä luokkiin 40.7 eli matkailu että luokkaan 11 eli filosofia, johon kuuluu kaikenlaista metafysiikasta vapaan tahdon kysymyksiin ja tietoteorioihin. En tiedä teistä muista, mutta vaikka minua itseäni kaikenlainen lukeminen ja maailman ilmiöt kiinnostavat, filosofia on saanut ajatuksissani kärsiä aina jonkinlaisesta "vaikeaselkoisesta" maineesta. Vaan pelko pois! Kuulkaa, mitä esimerkiksi Torsti Lehtinen sanoo Søren Kierkegaardin elämäkerran alkusanoissa:  Filosofiaa ei kukaan voi välttää. Jokainen joutuu ajattelemaan, mihin elämänsä käyttää. Jokaisen on pakko valita tapansa elää ihmisenä. Valitsematta jättäminenkin on valinta. Pakko olla yhtä mieltä ja sen myötä unohtaa tähän oletettuun vaikeaselkoisuuteen liittyvät suorituspaineet. Filosofia on keino tutkia todellisuutta, tietoa, ihmisenä olemista ja kaikenlaisia näihin liittyviä, valtavan kiinnostavia asioita. Esimerkiksi tarkastella matkustamisen motiiveja, tapoja ja merkityksiä!

Tämä Emily Thomasin kirja on käsittääkseni ainoa olemassaoleva matkustamisen filosofiaa käsittelevä teos. Se on jaettu osin teemojen ja osin kronologian perusteella kahteentoista lukuun, joita ovat esim. Mitä kartat ovat?, Vuoristomatkustus ja Henry Moren tilafilosofia tai Tuhoturismin etiikka. Kirja tarjoilee monenlaisia kiinnostavia perspektiivejä matkustamiseen, matkustajiin ja tilaan, jossa he kulkevat. Aivan aluksi todetaan klassikkofilosofien suulla, että matkustaminen ja maisemien vaihto johtaa toiseuden kokemiseen, joka jo itsessään kehittää mieltä ja pakottaa kyseenalaistamaan asioita, joita pidämme ilmeisinä; selvittämään, mitä ja miten todella tiedämme maailmasta. Tästä Thomas jatkaa esittelemällä mm. Descartesin ja Locken ajatuksia synnynnäistä ideoista ja tilafilosofian teorioita. Tilafilosofiaa käsittelevä luku oli minusta kirjan parasta antia! Se käsitteli erilaisia tilateorioita (Demokritoksen "tyhjiöteoria" tai aristoteelinen teoria, jonka mukaan materiasta tyhjää tilaa ei ole olemassakaan) ja ajatuksia äärettömyydestä/äärellisyydestä ja Jumalan suhteesta maailmaan. Thomas esittelee tässä luvussa erityisesti Henry Moren tilafilosofiaa: More havaitsi että tilan ja Jumalan attribuutit alkoivat muistuttaa kovasti toisiaan (valtava, muuttumaton, ikuinen jne). Yleisessä mielikuvituksessa Jumala, tila ja äärettömät maisemat alkoivat kietoutua yhteen. Tätä havainnollistetaan muun muassa aikalaislähteiden kuvauksilla vuoristoista tai muista jylhistä tai ylevistä paikoista ja tiloista. Matkustukseen tämä liittyy uudelleen sillä tavalla, että tällainen luonto- tai maailmankuva on oiva kasvualusta esimerkiksi alppiturismille tai romanttisille merenrantamatkoille. Tai, mikäli "ylevään" ajatellaan kuuluvan jonkinlaista eksistentiaalista pelkoa mahtavan luonnon edessä, siitä versoo myös esimerkiksi vuoristokiipeily, yösukeltaminen tai haiden seassa uiminen.

Oman katsauksensa saavat myös grand tour -matkaperinne ja nykyinen "tuhoturismi", jossa matkustetaan esimerkiksi Malediiveille ennen kuin nouseva meri peittää ne alleen, tai katsomaan jäätiköitä ennen kuin ne sulavat. Luin mielenkiinnolla myös Thomasin luvun "mökkipornosta" (cabin porn), joka edustaa luontofilosofian ja transsendentalismin jatkumoa ja jonka estetiikka koostuu koskemattoman luonnon keskelle rakennetuista puisista mökeistä. Henry David Thoreaun ja Ralph Waldo Emersonin lukijat voivat tässä ajatella heti klassikkoteoksia Walden (suom. Antti Immonen) tai Emersonin esseitä tämän "mökkipornon" alkuperänä. Luontofilosofialle on tilausta Suomessakin, jossa moni hankkii itselleen mökin tai haaveilee mökistä, ellei peräti muuttamisesta pysyvästi korpeen. Mökkeily ja cabin porn edustavat oravanpyörän ulkopuolella elämistä, itseriittoisena tai omavaraisena, miehekkään riippumattomana, informaatiovyöryn ulkopuolella ja yksinkertaisemmassa ajassa. Nämä ovat houkuttelevia ideoita. Thoreaun ja Emersonin aikana luonnon ja ihmisen suhde on silti ollut hyvin erilainen kuin nykyään, ja minun on 2000-luvun ihmisenä helpompi mieltää mökkeily kuluttamiseksi (sekä rahan että luonnonvarojen) kuin matkustamiseksi: nykyihminen ajaa liimapuupalkista rakennetulle mökilleen omalla autolla ja käy matkalla marketissa, eikä hedonismin ja kilpailun riivaama nykyaika yksinkertaistu sillä, että sen ongelmia pakenee vapaapäiviksi yksinäisyyteen tai grillaamaan perheen kanssa. Erämaa kutsuu meitä silti samalla tavalla kuin Thoreauta ja Emersonia, ja kysymyksetkin ovat osin samoja. Mitä ihmiset ovat? Mitä erämaa on? Miten ne suhtautuvat toisiinsa?

Kirjan tiedot:

Emily Thomas: Matkanteon mieli. Filosofit liikkeellä (suom. Tapani Kilpeläinen). Niin & näin, 2022. 219 sivua.