Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista

 Pahoittelut niille russofiileille, joiden suosikit eivät ole mukana. Yksi teoksista, joiden eniten toivoisin olevan joukossa mukana, on ehdottomasti Gogolin novelli "Päällystakki". Sen juonessa on mielestäni venäläisen kirjallisuuden syvin olemus pähkinänkuoressa. "Päällystakki" kertoo vähäpätöisestä puhtaaksikirjoittajasta, joka säästää rahaa uuteen päällystakkiin. Hän säästää kauan. Hyvin kauan. Kun hän vihdoin saa uuden päällystakin räätäliltä, se varastetaan häneltä samana päivänä. Pian sen jälkeen hän sairastuu ja kuolee. Siinäpä venäläisen kirjallisuuden käsitys elämänohjeesta. Sinua on varoitettu.

Parempaa kesäviihdekirjaa on vaikea kuvitella! Viv Groskop on brittiläinen koomikko ja venäjän kielen ja kulttuurin maisteri, joka rakastaa kirjallisuutta, erityisesti tietenkin venäläistä kirjallisuutta. Hän on kirjoittanut tämän oivallisen, hauskan ja valaisevan kirjan niinkin haukottelemaan kutsuvasta aiheesta kuin venäläiset klassikot. Otsikko ei silti ole mikään tyhjentävä kuvaus kirjan sisällöstä, vaan elämänohjeiden luetteloinnin sijaan kirja on raikas tulkinta kaikista siinä esitellyistä 11 kirjasta, ja kirjoista jutustelun ohella Viv Groskop taustoittaa eri aikakausien venäläistä yhteiskuntaa, kertoo anekdootteja kirjailijoista ja maustaa niitä omilla muistoillaan Venäjällä viettämistään ajoista. Tyyli on mahtava ja koominen, ja kulttuurishokit johtavat tietenkin absurdeihin tilanteisiin, joita Groskop osaa mahtavasti käyttää viittaamaan takaisin puheenaiheena oleviin klassikoihin. Monessa arvostelussa todetaan, että tämä kirja pyyhkii pölyt klassikoista. Se pitää todellakin paikkansa, sillä klassikoilla on ehkä jonkinlainen raskas, haastava ja älyllinen maine (vaikka klassikon määritelmään kylläkin kuuluu jonkinlainen ajaton tuoreus ja universaalius, jotka pitävät ne aina ajankohtaisina). Olen itsekin lukenut esimerkiksi näytelmäkirjailija Jean Racinen 1670-luvulla kirjoittamaa Faidraa tai jotain Honoré de Balzacin romaaniklassikoita aivan henkeäni pidätellen. Ajallista etäisyyttä voi olla paljon, mutta yhteinen ihmisyys pysyy samana.

Kirja jakautuu käsiteltyjen teosten mukaan yhteentoista lukuun, ja niillä on mainiot, kutkuttavat nimet. Esimerkkinä vaikkapa luku seitsemän: Kuinka elää tunteen kanssa, että ruoho on aina vihreämpää toisella puolella? Anton Tšehov: Kolme sisarta (Tai: Älä jauha koko ajan Moskovasta). Tämä luku on itse asiassa yksi kirjan vakavimmista, mutta nostin sen esiin hauskan otsikon lisäksi myös siksi, että Kolme sisarta on yksi harvoista kirjan teksteistä, joita olen itse lukenut ja siksi, että Groskop onnistuu porautumaan tavattoman hyvin itse näytelmään, kehystämään sen hienosti anekdooteilla kirjailijasta, ja lisäksi saa tuotua kirjan olennaisen sisällön nykyaikaan todella mukaansatempaavalla tavalla. Hän pohtii sisarusten motiivien ohella yhteisiä unelmia, valintojen tekemisen tuskaa, epävarmuudessa elämisen vaikeutta. Tekee oitis mieli tarttua kirjaan uudelleen! (Siellähän se kirjahyllyssä nojailee vierustovereihinsa.) Tekee itse asiassa mieli tarttua kaikkiin Groskopin esittelemiin klassikoihin. Olen lukenut Kolmen sisaren lisäksi vain Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan sekä Dostojevskin Rikos ja rangaistuksen. Jevgeni Oneginin näin/kuulin/koin jokunen vuosi sitten oopperassa. Olen joskus yrittänyt aloittaa näitä suurteoksia kuten Anna Karenina ja Karamazovin veljekset, mutta ne ovat aikanaan jääneet kesken. Groskop suhtautuu kyllä ihanan rennosti ja kannustavasti kaikkeen lukemiseen. Lukeminen, varsinkaan venäläisten klassikoiden lukeminen ei ole mikään kertasuoritus, jossa voi "onnistua" tai "epäonnistua", vaan joskus elämän mittainen matka, tai toisinaan vähän kuin pyöräilyä – kylmiltään joskus ihan ymmärrettävästikin hankalan tuntuista. Onneksi on Groskop tsemppaamassa vierellä!

Viv Groskop olisi varmasti loistavaa lukupiiriseuraa, ja todella suuri kiitos hyvästä tunnelmasta menee tietenkin suomentaja Heli Naskille. Humoristista tekstiä on uskomattoman vaikea kääntää siten, että oikea sävy säilyy ja myös suomennos on sujuva, pakoton ja hauska. Tämä on!

Junat putkahtelevat kirjassa esiin paitsi draaman kannalta keskeisissä paikoissa, kuten kannen Anna Kareninassa, myös Groskopin omissa Venäjä-kokemuksissa, joskaan juna ei ole ollenkaan keskeinen motiivi kirjassa, eikä ainakaan samalla tavalla kuin Anna Kareninassa.

En ollut siihen mennessä matkustanut niin pitkää matkaa Venäjän sisällä. Se kesti tunteja. Ajoimme metrolla linjan päähän asti ja siitä eteenpäin elektritškalla (pitkän linjan sähköjunalla). Minulla ei ollut hajuakaan, missä olimme: pohjoisessa, etelässä, idässä vai lännessä.

Kuitataan tällä siis Helmet-haasteen kohta 41. Kirjassa matkustetaan junalla. (Aivan ensimmäiseksi tästä haastekohdasta nousi kyllä mieleen muutama vuosi sitten julkaistu Natalia Klutsarjovan romaani Kolmannessa luokassa, jossa nuori Nikita matkustaa halki Venäjän. Se on hieno, venäläisen tolkuton fantasiaa ja realismia yhdistelevä genresekoitus. Hieno kirja. Harmi, ettei Klutsarjova ole sen koommin ilmeisesti kirjoittanut mitään julkaistua.)

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Anna Soudakovan esikoisromaani Mitä männyt näkevät on vaikuttava sukupolviromaani, jossa seurataan erään suvun monen sukupolven ihmisiä: on 1930-luvun alussa Leningradissa syntynyt Juri, toisena Jurin ja inkeriläisen Tanjan tytär Sonja sekä viimeisenä Sonjan tytär Maria. Sukutarina kuljettaa lukijaa Stalinin vainoista Neuvostoliiton hajoamiseen ja Turun Lausteelle ja avaa jonkinlaisen ikkunan siihen, minkälainen on "isänmaan vihollisen" jälkeläisen paikka neuvostoyhteiskunnassa. Toisaalta tämä kirja on myös osoitus siitä, miten tosielämä voi tosiaan olla fiktiota ihmeellisempää! Se pohjautuu Soudakovan oman isoisän elämäntarinaan, ja kirjan sivuilta löytyvät viranomaisdokumentit ovat suoraa lainaa isoisän elämästä. Todellakin: jos näitä tapahtumia ei olisi oikeasti tapahtunut ja kirjailija kirjoittaisi niistä jonkinlaisena vaihtoehtohistoriana, niitä olisi todella vaikea pitää uskottavina.

 Soudakova on itse kirjan pikku Marian lailla muuttanut vanhempineen Suomeen alle 10-vuotiaana, ja on lapsesta asti tiennyt sukunsa historiasta. Ei liene liioittelua sanoa, että Jurin tarina on siis suorastaan huutanut tulla kerrotuksi. Tarinan rakenne on episodimainen: sen aluksi nähdään välähdyksiä pikku-Jurin lapsuudesta, josta katoaa yksi kerrallaan muita sukulaisia, kunnes eräänä iltana myös omalle kotiovelle koputetaan ja isä viedään pois. Äidin vuoro on mennä pian perässä. Isovanhempien kanssa Juri ja sisko Maria joutuvat Uzbekistanin Taškentiin, missä menetykset ja vastoinkäymiset jatkuvat. Myöhemmissä välähdyksissä nähdään aikuistuneen Jurin elämää ja haetaan enimmäkseen tuloksetta vastauksia isän ja äidin kohtaloon. Kerronta etenee hyvin selkeänä vaiheesta seuraavaan.

Kirjan otsikon männyt löytyvät Sandarmohista, Karjalan tasavallan Karhumäen alueelta. Venäläinen ihmisoikeusjärjestö Memorial löysi sieltä vuosien etsintöjen jälkeen Stalinin vainojen uhrien teloitus- ja hautapaikan, jonne on haudattu jopa 9500 vainojen uhria. Näiden joukossa ovat myös kirjan Jurin vanhemmat ja muita sukulaisia. Ilmiantojen tekijää tai syytä ei koskaan saada selville.

Kirja on pitkästä aikajänteestään ja painavasta aiheestaan huolimatta kaunis kokonaisuus ja suoraviivaisen rakenteensa vuoksi myös aika nopea luettava. Lisäksi loppusanojen niinikään tositapahtumia kertaava käänne takaa sen, etteivät kirjan kuvaamat ihmiskohtalot pääse kovin herkästi unohtumaan.

Helmet-haasteesta kirja täyttää kohdan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. Soudakova on äidinkielen, venäjän ja ranskan opettaja, ja internetin tietojen perusteella opettaa S2-oppilaille suomea.

Tiitu Takalo: Memento mori

Voikohan tätä kutsua jo kotiseutumatkailuksi? Käyn Turun pääkirjastolla varsin usein, mutta useimmiten aina samoilla osastoilla: aikuisten kauno, lasten Saaga. Tieto-osastollakin askelet vievät enimmäkseen muutamille tutuille hyllyille. Nyt kohteena oli poikkeuksellisesti sarjakuvaosasto, josta olin hakemassa Tiitu Takalon sarjakuvateosta Memento mori. Takalo on voittanut sarjakuva-Finlandian vuonna 2014 teoksella Minä, Mikko ja Annikki, ja myös tämä Memento mori oli viime vuoden kärkikymmenikössä (lyhytlistalla?). Lisäksi työryhmä, johon Takalo kuului, voitti saman palkinnon vuonna 2019.

Olen aika tottumaton sarjakuvanlukija ja oma-aloitteisesti hankin luettavakseni oikeastaan vain Liv Strömquistin yhteiskunnallisia, kantaaottavia ja aika esseemäisiä sarjakuvia sekä Ville Rannan albumeita. Tiitu Takalo ilmestyi lukulistalle Helmet-haasteen vuoksi; kysyin kirjastonhoitajana työskentelevältä ystävältä lukusuositusta, ja hän näki kunnon kirjastolaisena heti mahdollisuuden laajentaa sivistystäni suosittelemalla jotakin hyvää luettavaa, johon en muuten tarttuisi.

Memento mori on viime vuonna ilmestynyt omaelämäkerrallinen sarjakuva aivoverenvuotoon sairastumisesta ja sen seurauksista. Todella omakohtainen, vaikuttava ja tunteita herättävä aihe. Olen tosiaan hyvin tottumaton sarjakuvanlukija, ja jouduin oikeastaan jokaisen sivun lukemaan kahteen kertaan – silmäni ovat harjaantuneet siirtymään tekstistä toiseen, ja Takalon ruudut ovat kaikki yksittäisiä taideteoksia, joiden visuaalinen viesti pitää myös lukea. Luin siis joka sivulta ensin puolivahingossa pelkät tekstit ja sitten muistutin itseäni siitä, ettei saa tällä tavalla harppoa kuvien ohi, ja sitten luin ruudut uudelleen.

Aivoverenvuoto yllättää kirjan sivuilla äkillisenä, halvaannuttavana pääkipuna, hartiajäykkyytenä ja oksenteluna. Se vie suoraan sairaalaan, leikkaukseen, sairaslomalle ja uuteen leikkaukseen. Toipuminen ei ole mitenkään mutkatonta, vaan toipumisaikaa leimaavat sekä fyysinen että henkinen väsymys yhdistettynä huoleen työkyvystä ja elämänlaadusta. Tärkeään rooliin nousee myös tapa kohdata sairastumisen synnyttämä emotionaalinen trauma.

Luonnossa liikkuminen on ollut Takalolle toipumisaikana tärkeää, ja jäin itsekin katselemaan pitkäksi aikaa albumin tiettyjä luontokuvia: niissä vesiväri leviää kauniisti veden mukana paperille ja muodostaa selkeään ja rauhalliseen piirrosjälkeen yhdistettynä upeita tuokiokuvia esimerkiksi talveen laskeutuneesta metsäluonnosta.

Takalo oli aivoverenvuodon tapahtuessa vuotta vanhempi kuin minä nyt. Kyllähän se herättää ajatuksia, vaikka ikä ei mikään merkittävä tekijä olekaan. Entä jos joutuisin itse kokemaan saman? Kivun, pelon, väsymyksen, epätietoisuuden? Ja joutuisin samalla tavalla hoitohenkilökunnan armoille, lääkärit puhuisivat vieressäni toisilleen mutta eivät minulle.

Memento mori menee Helmet-haasteen viimeiseen kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Nyt voisi sanoa että on löytynyt aivan ensisijaisen tärkeä ja välttämätön kirja luettavaksi kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneet Ranskan ja Algerian jännitteisestä lähihistoriasta tai siitä, millaisissa olosuhteissa saattaa olla välttämätöntä lähteä pakolaiseksi tai miten pohjattoman vaikeaa akkulturaatio tai uuteen kulttuuriin ja uudenlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan sopeutuminen voikaan olla. Se on tämä Alice Zeniterin Unohtamisen taito, jonka on suomentanut Taina Helkamo. Se on pysäyttävä ja vaikuttava romaani erään suvun kolmesta sukupolvesta, sodasta, pakolaiseksi lähdöstä, vaikeista identiteeteistä ja nimensäkin mukaan unohtamisesta (tai kirjan ranskankielisen nimen l'art de perdre mukaan menneisyytensä kadottamisesta).

 

Kirjan alussa tavataan Naïma, taidegalleriassa työskentelevä pariisilaistunut algerialaistaustainen nainen, jolla on selittämättömällä tavalla eksynyt ja ristiriitainen olo. 

Hänkin on vuosikaudet osallistunut ymmärtämättään älyttömään farssiin, ollut luomassa stereotypiaa "kunnon arabista", joka on vakavahenkinen, ahkera ja menestynyt ateisti, joka puhuu ilman minkäänlaista aksenttia, on eurooppalaistunut ja nykyaikainen, lyhyesti sanottuna arabi, joka ei ole pelottava, eli toisin sanoen arabi, joka on mahdollisimman vähän arabi -- Toisinaan, sellaisina hetkinä kuin tämä tässä nyt, hän kokee pohjattoman epäoikeudenmukaiseksi, että ei voi olla vain yksinkertaisesti Naïma, jonka ei tarvitsisi ajatella olevansa yksi piste siirtolaisuuden integraatiota kuvaavassa grafiikassa, jonka alimmalla viivalla on huonon arabin irvikuva ja ylhäällä kunnon arabin malliesimerkki.

Naïma saa kuulla Mohamed-sedän juopuneen saarnan siitä, että Naïma siskoineen ovat unohtaneet mistä ovat tulleet. Saarna pakottaa Naïman toteamaan, ettei itse asiassa tiedä omista juuristaan miltei mitään. Isovanhemmat ovat tulleet Ranskaan Algerian sodan päätyttyä ja Algerian itsenäistyttyä. Isä Hamid oli silloin vasta pikkulapsi. Siinä kaikki. Kaikki on aina jäänyt sanomatta, koska sekä Naïman isä Hamid että isoisä Ali ovat sulkeneet kokemuksensa, kipunsa ja häpeänsä kuoreensa. Seurauksena Naïma on maailman silmissä arabi (vaikka perhe on itse asiassa kabyyleja, berbereihin kuuluvaa kansaa) mutta Naïma itse ei tiedä, mikä hänen taustansa on.

Kirjassa kuljetetaan lukijaa Naïman mukana taidegalleriassa ja henkilökohtaisen elämän puolella sekä Naïman kehystarinan kanssa limittäin ja lomittain suvun kahden aiemman sukupolven elämässä. 1930-luvun Kabyliassa isoisä Ali on köyhä nuorimies, joka lähtee vaihtoehtojen puutteessa sotimaan emämaa Ranskan joukoissa toisen maailmansodan sotatantereille. Palattuaan sodan jälkeen Algeriaan hän saa sattuman oikusta varsinaisen onnenpotkun, kun virta kuljettaa hänen nenänsä eteen vanhan öljynpuristimen. Ali saa perustettua oman oliiviöljyn myyntitiskin, laajentaa kauppaansa, saa ostettua maata ja naitettua niin itsensä kuin veljensäkin. Zeniter kuvaa todella hienosti tätä mennyttä maailmaa, jossa ihmisten ja sukujen väliset (valta)suhteet ja tapakulttuuri ohjaavat ihmisten elämää, mutta johon siirtomaaisännän värikkäät mittakepit ja sakkolaput ovat tunkeneet mukaan.

Algerian sota kesti peräti kahdeksan vuotta, vuodet 1954–1962, tosin emämaa Ranska taipui kutsumaan sitä virallisesti sodaksi vasta vuonna 1999. Algerian sotaa on pidetty yhtenä verisimmistä siirtomaiden itsenäistymissodista, ja yltyvä konflikti ei jätä oikein kenellekään mahdollisuutta jättäytyä puolueettomaksi. Niinpä myös Ali turvautuu ranskalaisiin, valitsee vihaamiensa murhaajien suojeluksen vihaamiaan murhaajia vastaan. Corneillelainen dilemma: kaikki vaihtoehdot ovat tavalla tai toisella huonoja.

Sodan jälkeen, Algerian itsenäistyttyä, jakolinjat repeävät ylittämättömiksi kuiluiksi.Ali on harki, ranskalaisten kätyriksi mielletty petturi, jonka on paettava perheineen maasta. Taakse jää kaikki: koti, omaisuus, muistot, elämäntapa. Perillä Ranskassa odottaa kuitenkin vain hutera, kylmä, kurja ja näköalaton pakolaisleiri ja sen jälkeen miltei yhtä hutera lähiö. Alin poika, pikku Hamid pääsee kouluun ja kasvaa mukaan ranskalaiseen yhteiskuntaan, oppii niin puhutun kuin kirjoitetunkin kielen, niin että aina kun kotona soi puhelin, kuuluu huuto: Hamiiid! Tämän kontolla on kaikki virallinen asiointi niin puhelimen kuin kirjeidenkin välityksellä. [Ali] tietää, että vaikka hän tekisi mitä, sillä ei ole mitään vaikutusta heidän tulevaisuuteensa, hänen kyvyttömyytensä saada kiinni nykyisyydestä tekee tulevaisuuden rakentamisesta mahdotonta. Hänen lastensa tulevaisuus kirjoitetaan kielellä, joka on hänelle vieras.

Hyvin pian on kuitenkin edessä myös toukokuu 1968 opiskelijamellakoineen ja yhteiskunnallisine murroksineen. Sen jälkimainingeissa Hamidin on entistä vaikeampi elää menneisyyden algerialaisessa yhteiskunnassa kasvaneiden vanhempiensa maailmassa, joten hän riuhtaisee itsensä siitä irti ja muuttaa Pariisiin. Pariisista Hamidin löytyy lisäksi rinnalle ranskalainen vaimo, ja Hamid onnistuu miltei täysin unohtamaan kaiken menneisyyteensä kuuluvan. Eikä se muistojen algerialainen maisema mikään pastoraali-idylli olisikaan, vaan siellä välähtelee traumojen kuvia. Kehyskertomus ja sukupolvien ketjua jäljittävä kertomus yhdistyvät kirjan lopulla, jossa Alin pojantytär ja Hamidin tytär Naïma päätyy työasioilla sukunsa syntysijoille Algerian Kabyliaan ja kokoaa menneisyytensä sirpaleita yhteen.

Unohtamisen taito on palkittu Ranskassa ties kuinka monella palkinnolla. Se ei ole mikään ihme, sillä kirjan monisukupolvinen pakolaisuuden kuvaus on todella taidokasta ja sellaisena myös muille kuin ranskalaisille vaikuttavaa luettavaa, josta voi lisäksi oppia paljon uutta Ranskan ja Algerian historiasta. Ranskassa se on aivan erityisen merkittävä kirja myös siksi, että se käsittelee edelleen avoimia ja jonkin verran kipeitä kysymyksiä. Algerian sotaa kutsutaan myös nimellä "muistojen sota", guerre des mémoires, sillä mitään helppoa tulkintakehystä koko monimutkaiselle vyyhdille ei ole olemassa. Myös vuoden 1968 opiskelijamellakat ovat aivan keskeinen virstanpylväs ranskalaisen yhteiskunnan historiassa ja siihen nivoutuvat kertomukset kiinnostavat aina. Zeniter on onnistunut käsittelemään kirjassaan näitä teemoja hyvin aidolla ja puhuttelevalla tavalla.

Helmet-haasteesta ei löytynyt muuta sopivaa kohtaa Zeniterille, joten joudun käyttämään oljenkorren 38. Kirja on suomennettu hyvin, sillä sitä se todella on – luin monet kappaleet monta kertaa uudelleen ihmetellen sitä, miten Taina Helkamo on saanut jalostettua epäilemättä haastavista relatiivilauseiden ketjuista ja ranskan kirjavista informaatiorakenteista näin sulavaa ja vaivattoman tuntuista sanataidetta. Viisi tähteä niin kirjailijalle kuin suomentajallekin.

Syksyn 2021 kirjatärpit

 Päivät juoksevat kuin villit hevoset yli vuorten, joten syksyn kirjat ilmestyvät aivan kohta! Kokosin taas mahdollisimman lyhyen listan kirjoista, joiden ilmestymistä odotan aivan erityisesti.

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita (suom. Sampsa Peltonen)

Blasimin proosa on todella ravistelevaa ja Sampsa Peltosen aiemmat suomennokset ihmeellistä sanataidetta. Ilmestyy syyskuussa.

Miki Liukkonen: Elämä: esipuhe

Todennäköisiä mahdottomuuksia ja pahaenteisiä todennäköisyyksiä! Miki Liukkosen mielikuvituksesta ja kynästä on ennenkin sinkoillut kummallisia, todellisuuskäsityksiä ravistelevia tuotoksia.Teoksesta ilmestyy myös ns. directors cut eli kirjailijan lyhentämätön versio, jossa on parisen sataa sivua leikkauspöydälle jäänyttä materiaalia. Ilmestyy syyskuussa

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Runokokoelma, jossa on liikkumista lajien ja tunnelmien rajoilla, metsän peitossa. Ilmestyy elokuussa

Ville Tietäväinen & Iiro Küttner: Harvennus

Sarjakuvaromaani Nooan arkista ja ihmisten kyvyttömydestä oppia omista virheistään.Ilmestyy elokuussa.

Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan

Ja vielä toinenkin sarjakuvaromaani! Olen lukenut Rannan pari aiempaakin teosta ja pidän vesivärien jäljestä ja hienoista värimaailmoista. Ja kaikki Ranskaan liittyvä kiinnostaa tietenkin aina. Ilmestyy syyskuussa.

Kim Thúy: Em - rakasta (suom. Marja Luoma)

Kolmas Thúyn Vietnamin sotaan ja pakolaisuuteen sijoittuvista romaaneista. Thúyn uniikkia kerrontaa on kehuttu laajalti, ja Marja Luoma tekee suomentajana aina uskomattoman hienoa jälkeä. Ilmestyy syyskuussa.

Annie Ernaux: Vuodet (suom. Lotta Toivanen)

Minäkirjallisuus, littérature du moi on yksi ranskalaisen nykykirjallisuuden kiinnostavia aspekteja, ja Annie Ernaux tunnetaan Ranskassa nimenomaan monenlaisten omaelämäkerrallisten ainesten hyödyntäjänä ja uudenlaisena nais-minäkertojana. Vuodet (Les Années) on julkaistu alunperin jo vuonna 2008, ja on kyllä mukava saada se nyt suomeksikin. Luvassa on muistelmateos, joka kuvaa sodanjälkeistä Eurooppaa ja toimii jollakin lailla kollektiivisena muistelmana. Lotta Toivanen on suomentajana nero. Ilmestyy elokuussa.

Haruki Murakami: Vieterilintukronikka (suom. Antti Valkama)

Jee, uusi Murakami! Tai, no oikeastaanhan Vieterilintukronikka ei ole uusi, vaan yksi Murakamin pääteoksiksi kutsutuista romaaneista,  joka on alunperin ilmestynyt vuosina 1994–1995 kolmena niteenä. Suomennos ilmestyy lokakuussa.

Yoko Ogawa: Muistipoliisi (suom. Markus Juslin)

Ja lisää japanilaista kirjallisuutta! Muistipoliisi on takakansitekstin perusteella kertomus vallasta, ihmisyydestä ja muistojen merkityksestä. Kiehtovalta kuulostava dystopia. Ilmestyy elokuussa.

Tanis Gray: Harry Potter - Neuleiden taikaa (suom. Sirkku Viitanen-Vanamo) 

Harry Potter -neuleilla aion pitää Pottereita ahkerasti lukevat lapseni lämpimänä seuraavat vuodet! Ilmestyy sopivasti talven alla syyskuussa.

Katrine Marçal: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? (suom. Elina Halttunen-Riikonen)

Bongasin tämän syksyllä ilmestyvän Eurooppalaisen filosofian seuran suomennoksen siten, että etsiskelin kirjaston tietokannasta, onko Marçalin teoksia ollenkaan täällä saatavilla. Ja kas vain! Kirjaston tietokannassa olikin jo ennakkotieto tästä kirjasta, vaikka itse suomennos tosiaan pullahtaa painosta vasta syksyllä. Kirjan otsikko on viittaus moraalifilosofi Adam Smithin kuuluun esimerkkiin ihmisestä taloudellisena toimijana: "Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan." Marçal ruotii kirjassa sitä, miten sokea oman edun tavoittelu – josta ei ole syyttäminen Adam Smithiä, vaan hänen jälkeensä tulleita uusliberalisteja – sumentaa kokonaiskuvan ja sysää naiset marginaaliin. (Adam Smith sai päivällistä, koska äiti valmisti sen naimattomana pysytelleelle pojalleen joka päivä.)

James McBride: Deacon King Kong

 Terveiset New Yorkin Brooklynista vuodelta 1969! Löysin madonreiän, jonka toisessa päässä oli brooklyniläinen miljöö ajalta kauan ennen nykyistä gentrifikaatiota. Se avautui tämän James McBriden viime vuonna julkaistun romaanin sivuilta. Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu itse asiassa varsin rajatulle alueelle, muutaman kaupungin vuokratalokorttelin tuntumaan eteläiseen Brooklyniin, ja monessa käänteessä tapahtumien keskipisteenä toimii mustien ja latinoasukkaiden perustama ja keskenään hoitama Five Ends Baptist Church. Terveiset lähetetään siis oikeastaan tästä pienestä, muusta kaupungista erillään olevasta mikroyhteiskunnasta ja sen asukkailta. 

Tämä oli todella hieno ja vaikuttava kirja. Sen tapahtumat etenevät pyörremyrskyn lailla ja kirjan kuvaama maailma on sekä brutaali että lempeä. Poimin kirjan mukaani Turun Akateemisen kirjakaupan englanninkielisten pokkareiden hyllyltä, ja takakansitekstin sekä nopean selailun perusteella osasin odottaa hienosti kirjoitettua ajankuvaa sekä tietenkin heti alussa tapahtuvan ampumavälikohtauksen selvittelyä. En osannut odottaa sitä, miten ainutlaatuinen yhdistelmä yhteiskuntamiljöön kuvausta, tikahduttavan hauskaa sanailua ja välillä miltei slapstick-tyyppistä kohellusta sekä puhuttelevia kuvauksia oman onnensa nojassa elävistä ihmisistä sen sivuilta löytyy. Puhumattakaan siitä, miten kaiken lomassa päästään ratkomaan erään tietyn pikkuruisen rasian ja sen sisältä löytyvän aarteen arvoitusta.

Tapahtumien kirjaimellinen lähtölaukaus kuullaan heti ensimmäisessä kappaleessa. Silloin nimillä Cuffy Lambkin, Sportcoat ja deacon King Kong tunnettu vanha Five Ends Baptist Churchin mies kävelee vuokratalojen keskellä olevalle aukiolle ja ampuu huumekauppaa pyörittävää nuorta Deems Clemensiä, mutta luoti osuu Deemsiä vain korvaan. Laukauksen seuraukset ovat kuin veteen pudotetun kiven synnyttämät aallot. Kotipolttoista aamusta iltaan siemaileva Sportcoat ei itsekään ensin muista koko tapausta eikä tiedä, miksi on ampunut Deemsiä. Teko synnyttää tietenkin kohun ja diileri Bunch, jolla Deems on töissä, vannoo Sportcoatin olevan mennyttä miestä. Moni neuvoo Sportcoatia pakenemaan maisemista, mitä tämä ei kuitenkaan tee. Heti alussa lukija jää siis seuraamaan Sportcoatin kohtaloa ja ihmettelemään muiden lailla miksi tämä oikein Deemsiä ampui, hänhän oli valmentanutkin poikaa vuokratalojen omassa baseball-joukkueessa jokunen vuosi sitten.

Päähenkilö ja kirjan nimihenkilö tunnetaan tosiaan monella nimellä. Virallisissa papereissa nimi on Cuffy Lambkin, mutta tätä nimeä ei oikeastaan käytetä. Hänet tunnetaan joko nimellä Sportcoat (koska hän käyttää urheilutakkia niiden aikojen muistoksi, jolloin vielä valmensi lähitalojen lasten ja nuorten baseball-joukkuetta) tai deacon King Kong. Kukaan ei kirjassa oikein tiedä, mikä deaconin toimenkuva oikein on – sen ihmettelystä tuleekin yksi kirjan toistuvista vitseistä – ja suomeksikaan diakoni ei oikein istu tälle miehelle, jonka tehtäviin lukeutuu kirkon roska-astioiden tyhjennys ja kaikenlaiset yleismies Jantusen hommat. King Kong taas on vahvan kotipolttoisen viinan nimi, jota Sportcoatin ystävä Hot Sausage valmistaa kellarissaan.

Mutta niin, paluu tarinaan. Ampumavälikohtauksesta seuraa juoruilua, sanaharkkaa ja moniääniseksi kasvava kuva etelä-Brooklynin rinnakkaisyhteiskunnasta, jossa mustat ja latinot tiedostavat asuvansa toisen tai kolmannen luokan kansalaisina. The real problem is that unless white folks says it happens, it just doesn't happen. Elämä on selviytymistä ja sinnittelyä, eikä kovin monella ole keinoja löytää itselleen paikkaa lain oikealta puolelta tai osana valkoisten yhteiskuntaa. Kaikkien katastrofien keskellä yhteisöstä löytyy tukea ja apua, yllättävistäkin suunnista, ja ihmisten onnistuu elää myös onnellista, joskin hieman dysfunktionaalista elämää, josta löytyy myös lämpöä ja taikaa. 

Tulin kuvanneeksi kirjaa eräänlaiseksi pyörremyrskyksi, mikä johtuu sen moniäänisyydestä; kirja ei kerro vain Sportcoatin ja Deemsin tarinoita, vaan tusinoittain muitakin. Tekee mieli oikeastaan verrata kirjaa pyörremyrskyn lisäksi vaikkapa (sinfonia)orkesteriin. Tämä olikin yksi kirjan monista hyvistä puolista: ohimennenkin tavatut hahmot tuntuivat aidoilta, syviltä henkilöiltä, eikä McBride tukeudu missään vaiheessa pintapuolisiin stereotypioihin tai karikatyyreihin. (Käsi ylös, kenelle tulee mustien 1960-luvun baptistikirkosta mieleen kuva gospelia upeasti laulavasta kuorosta ja karismaattisesti saarnaavasta papista? McBriden kirkko on tällaisen kiiltokuvan sijaan jotain aivan muuta.)

McBriden kieli pulppuaa rikkaana ja omintakeisena virtana, jossa asukkaiden elämäntarinat, heikkoudet ja haaveet paljastuvat lukijalle arkisten kohtaamisten ja valintojen lomassa. 1960-luvun Brooklynin todellisuus on raadollinen, mutta moni selviytyy siinäkin.

McBride on Yhdysvalloissa ilmeisen tunnettu kirjailija, joka on saanut arvostetun National Book Awardin vuonna 2013 romaanistaan The Good Lord Bird. Häneltä on suomennettu vuonna 1995 alunperin ilmestynyt omaelämäkerrallinen romaani Veden väri, jonka Kersti Juva on suomentanut vuonna 2000.

Helmet-haasteesta löytyi Deacon King Kongille kohta 23. Kirja, jota luet ulkona.