keskiviikkona, kesäkuuta 30, 2021

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

 Eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtori Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana

Tämä zimbabwelaisen Petina Gappahin toinen romaani on, kuten tämä pitkähkö ja arkaaiseen tyyliin kirjoitettu alaotsikko kuvaa, kertomus Chitambon kylässä nykyisen Sambian alueella kuolleen tohtori David Livingstonen ruumissaattueesta. Lääkärinä, tutkimusmatkailijana ja lähetyssaarnaajana toiminut Livingstone kannettiin ensin Intian valtameren rantaan Bagamoyoon, Sansibarille ja sieltä edelleen Lontooseen, jossa hänet on haudattu Westminster Abbeyhin. Tämä saattue on kiehtonut ja kiinnostanut Gappahia lopun kiitossanojen mukaan jo parikymmentä vuotta. Ja hetkinen, itsekin käytän huomaamattani passiivimuotoja: kannettiin, on haudattu. Keitä kantajat oikein olivat? Minkälainen tapahtumien sarja tähän kaikkeen kietoutuu?

Tämä tarina on kerrottu jo monta kertaa, mutta aina tohtorin tarinana. Ja joskus, sivumennen, pelkkinä alaviittteinä, mainitaan Chuma ja Susi. He olivat hänen ensimmäiset toverinsa, vanhimmat ja pisimpään palvelleet, sillä me muut liityimme joukkoon vasta muutama kuukausi ennen bwana Daudin kuolemaa.

Gappahin kertomuksessa ääneen pääsevät erityisesti kaksi saattueen jäsentä. Toinen on Halima, retkikunnan kokki, lukutaidoton ja suorapuheinen, jalat tiukasti maan kamaralla pitävä nainen, jonka Livingstone on ostanut orjakauppiaalta ja jota odottaa tämän retkikunnan jälkeen vapaus orjuudesta. Halima on aito historian henkilö, joka on löytynyt Livingstonen omien päiväkirjojen sivuilta. Gappah on selvästi nauttinut suuresti Haliman herättämisestä henkiin ja tämän repliikkien ja olemuksen kirjoittamisesta! Halimalla on aina paljon asiaa eikä hän juuri vaivaudu pokkuroimaan bwana Daudin edessä tai epäröi puhua suutaan puhtaaksi milloin mistäkin. Halima ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miksi kukaan tahtoisi kuluttaa vuosia elämästään jonkin niin älyttömän asian vuoksi kuin Niilin lähteen etsiminen! Halima on sekä herkkä havainnoitsija että riuska nainen, jolla on samanaikaisesti vaatimattomia ja hyvin merkityksellisiä omia haaveita.

Toinen saattueen erikseen ääneen pääsevä jäsen on vapautettu entinen orja ja Intian Nassickissa lähetyssaarnaajien kouluttama Jacob Wainwright, joka on syntymässään saanut yao-nimen Yamuza. Jacob on myös todellinen henkilö, ja ainoa ruumissaaton jäsen, joka ilmeisesti luku-, kirjoitus- ja kielitaitonsa vuoksi vietiin Livingstonen mukana Lontooseen, ja hän oli yksi arkunkantajista hautajaisissa. Jacob on pohjattoman mielenkiintoinen henkilö: hän on hyvin innokas ja altis kristitty käännynnäinen, joka ei haaveile mistään muusta niin palavasti kuin siitä, että saisi pappisvihkimyksen ja että saisi voitettua Kristukselle mahdollisimman monta sielua. Merkittävä osa kirjasta koostuu Jacobin päiväkirjamerkinnöistä ruumissaaton ajalta. (Oikeita Jacob Wainwrightin päiväkirjoja on muuten kirjan ilmestymisen jälkeen julkistettu - voisi olla kiinnostava tietää millaisia merkintöjä matkan varrelta on oikeasti kirjattu.)

Jacobin hahmossa ihanteet ja todellisuus joutuvat aikamoiselle törmäyskurssille. Jacob on vastuussa ruumissaaton ja bwana Daudin tarvikkeiden dokumentoinnista ja hän tulee tätä tehtävää hoitaessaan tutustuneeksi Livingstonen päiväkirjoihin. Niistä käy muun muassa ilmi, että orjuutta vastaan ahkerasti kampanjoinut Livingstone on itsekin asioinut orjakauppiaiden kanssa, ja Jacob joutuu kohtaamaan todellisuuden, jossa ei ole mustaa ja valkoista, vaan kaikenlaista harmaata sotkua. Hän yrittää silti kaikin voimin pitää rimaa niin korkealla kuin suinkin ja kastaa myös retkikunnan matkan aikana käännynnäisiä joessa Johannes Kastajan mallin mukaan ja rukoilee kaikesta sydämestään oikeudenmukaisuuden maailman puolesta. Tulkoon sinun valtakuntasi, tulkoon sinun valtakuntasi. Loppuluvut, joissa moni Jacobin illuusio murtuu, ovat vaikuttavaa luettavaa.

Petina Gappah oli jokunen kuukausi sitten puhujana ja haastateltavana verkkoseminaarissa nimeltään Literature and the Politics of the Past. Hän kertoi minkälainen kaksiteräinen miekka esikoisnovellikokoelman valtava suosio oli ollut: yhtäkkiä kaikki tahtoivat tietää hänen mielipiteensä Zimbabwen politiikasta ja poliitikoista ja vaikka mistä. Osin tämän vaikutuksesta Gappah kertoi sijoittavansa romaaninsa nykyään aina historiaan (ja teatterin nykyaikaan). Menneisyys onkin aivan loputon aiheiden ja resurssien lähde, ja Gappahkin totesi, että kaunokirjallisuus tarjoaa aina avaimia minkä tahansa yhteiskunnan ymmärtämiseen ja se tuo asioita yhteisen muistin piiriin. Jos ihmisen muisti on muutenkin epäluotettava, niin vallanpitäjien muisti sitä vasta onkin. Muistelulle on siis tilausta ja tarvetta.

Gappah on paitsi kirjailija, myös kauppaoikeuteen erikoistunut juristi, ja hän työskentelee tällä hetkellä vuodenvaihteessa avatun Afrikan vapaakauppa-alueen parissa. Häneltä on julkaistu suomeksi tämä Pimeydestä loistaa valo (suom. Aleksi Milonoff), aiempi romaani Muistojen kirja (suom. Tero Valkonen) ja novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (suom. Seppo Loponen). Suomentamatta on jäänyt toinen, Harareen sijoittuva novellikokoelma Rotten Row, jonka novellit kuvausten perusteella kertovat varsin onnistuneesti erinäisiä oikeussaleihin päätyneitä tapahtumasarjoja. Senkin tahtoisin joskus ehtiä lukemaan.

Helmet-haasteessa Gappah pääsee kohtaan 16. Kirjassa eletään ilman sähköä.

lauantaina, kesäkuuta 26, 2021

Anu Lahtinen: Ebba - kuningattaren sisar

 Ebba Stenbock on samanaikaisesti sekä jollakin tavalla tunnettu että hyvin tuntematon historian hahmo. Paradoksia selittää ainakin jotenkin se seikka, että Ebballa on hyvin näkyvä paikka erästä Suomen historian käännekohtaa kuvaavassa taulussa - tarkoitan tietenkin Albert Edelfeltin maalausta Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista, joka on näytteillä Turun linnan sisääntuloaulan ylätasanteella ja jos ei nyt suoranaisesti hallitse tilaa niin vetää kyllä silti tehokkaasti katseita puoleensa. Onhan se kookas taulu ja koulun historiantunneilta kaikille tuttu Suomen historian tapahtuma.

Ebba Stenbock, Klaus Flemingin leski, on taulun oikealla puolella ja sinkoaa siinä Kaarle-herttuaan tyrmistyksen ja paheksunnan sekaisen katseen. Jälkipolville säilyneen tiedon mukaan Kaarle-herttua oli vaatinut saada nähdä vainajan varmistuakseen siitä, että tämä todella oli kuollut. Nähtyään ruumiin hän oli tarttunut tätä parrasta ja todennut että "jos nyt eläisit, niin pääsi ei olisi kovin lujassa". Ebba-rouva oli tähän vastannut, että "jos minun autuas herrani eläisi, ei olisi teidän armonne koskaan päässyt tänne sisälle".

Sanailun todenperäisyys jää arvailujen varaan, mutta itse tapahtuma tietenkään ei. Kaarle-herttua oli piirittänyt Turun linnaa ja sen puolustusta johtanutta Ebba Stenbockia Korppolaismäeltä käsin ja saanut sen lopulta haltuunsa, ja samalla erävoiton kuningas Sigismundin vastaisessa valtataistelussa. Anu Lahtinen on silti valinnut Ebbasta kertovan kirjan kansikuvaksi aivan toisen kuvan kuin tämän Edelfeltin valtavan tunnetun maalauksen. Kansikuvana on Helene Schjerfbeckin hieman sivusta katsova muotokuva, joka tavoittaa Lahtisen sanojen mukaan "kokemusten, tunteiden ja surujen jäljen".

Ebbaa on luonnehdittu vahvaksi, tarmokkaaksi naiseksi ja vallasrouvaksi, jolta löytyi kanttia esimerkiksi johtaa Turun linnan puolustusta mainitun Kaarle-herttuan hyökkäystä vastaan. Lahtisen tekstissä Ebbasta piirtyy esiin kiinnostava, "vahvaa naista" monipuolisempi kuva, ja etenkin säilynyt kirjeenvaihto valaisee Ebban elämää sen verran kun sitä nyt on ylipäätään mahdollista valaista. Joka tapauksessa tässä kirjassa Ebba ei ole enää historian statistina vaan nostettu keskiöön. Ja se ei olekaan mikään suoraviivainen temppu! Aineistoa minkään varsinaisen elämäkerran laatimiseen on nimittäin aika niukasti, joten Ebbaa jäljitetään niin kirjeenvaihdon, aikalaismuistelmien kuin tiliaineistojenkin perusteella. Lukiessa saa varsin hyvän kertauksen Suomen 1500-luvun loppupuolen ja 1600-luvun alun historiasta.

"Historian hämärä" peittää itse asiassa ylhäisestä syntyperästä huolimatta jopa Ebba Stenbockin syntymävuoden, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin. Hän on syntynyt aikaisintaan vuonna 1550 ja viimeistään vuonna 1557. Vanhempia sisaruksia oli useita, ja näistä ainakin Katarina kannattaa mainita erikseen - Katarina nimittäin oli kuningas Kustaa Vaasan kolmas vaimo ja leskikuningattarena puolisoiden välisestä ikäerosta johtuen peräti kuusi vuosikymmentä. Kirjassa vilisee muitakin aikakauden merkkihenkilöitä aina Arvid Stålarmista Axel Kurkeen, ja kuten Lahtinen jossakin aiemmin julkaistussa kolumnissa on todennut, huippupolitiikka ja aatelisten perheasiat olivat usein yksi ja sama asia. Ebba hoiti kaiken tämän keskellä niitä omia tehtäviään, joita elämä eteen heitti: avusti lähipiirin avioliittotoiveissa, myötävaikutti puolisonsa hallintoon ja seisoi uskollisesti kuningas Sigismundin puolella. Historiankirjoituksessa Ebba on kuvattu kenties hieman pintapuolisesti vahvana, voimakkaana naisena, mutta kirjeissään hän kuvaa itseään lähinnä poloisena vanhana naisena. Kiinnostava näkökulmien ristiriita, jota Lahtinen mukavasti hieman valottaa.

Kirjassa seurataan niin aikakauden tulenarkaa poliittista tilannetta kuin aristokraattien tapakulttuuria ja aatemaailmaakin. Kaikissa kuohuissa ja käänteissä voisi olla hankala pysyä perässä ilman sisäkannen hienoa sukupuuta, johon oli pakko palata useaan otteeseen. Jonkinlainen aikajanakaan ei olisi ollut pahitteeksi.


Lähteet ja kirjallisuus -osio on monta kymmentä sivua pitkä, ja sieltä löytyy tutkimuskirjallisuuden lisäksi kiinnostavaa kaunokirjallisuutta aina Fredrika Runebergin Sigrid Liljeholmista Kristiina Vuoren pari vuotta sitten julkaistuun Filippaan. (Lukulista kasvaa aina vain...)

Vaikka vallasrouvan kuvaa onkin kirjalla saatu hieman valaistua, Ebban ympärille jää lukemisen jälkeen silti jonkinlainen salaperäisyyden verho.

Ebba pääsee Helmet-haasteen kohtaan 17. Kirjan nimessä on sen päähenkilön nimi.

sunnuntaina, kesäkuuta 20, 2021

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

En oikein tiedä mitä yritän sanoa. Tarkoitan varmaan, että joskus en tiedä keitä tai mitä me olemme. Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin. Joko kuulet minua? Pystytkö lukemaan minua? 

 Viimeksi tietokirja, nyt taideproosaa. Ocean Vuongin esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme (suom. Tero Valkonen) on nimittäin alaotsikostaan "romaani" huolimatta minun silmissäni ensisijaisesti taidetta, sanataidetta. Se on toki myös kertomus pienestä pojasta, Pikkukoirasta, tämän äidistä ja isoäidistä, ensirakkaudesta, siirtolaisuudesta, Yhdysvaltojen takapihoista ja siitä, mistä kaikesta elämä rakentuu. Silti päällimmäisenä tunnelmana muistiini jää lukemisen jälkeen sen kieli ja sen kaleidoskooppimaisesti muodostama kuva elämästä ja rakkaudesta, joka välkähtelee lukijan nähtävänä vain lyhyet, kauniit hetket.

Kirja on tosiaan Ocean Vuongin vuonna 2019 julkaistu esikoisromaani, mutta runoilijana hän on julkaissut jo ennen tätä. Vuonna 2016 julkaistu runokokoelma Night Sky with Exit Wounds voitti seuraavana vuonna T.S.Eliotin runopalkinnon, ja sitä ennen hän on julkaissut pari runovihkoa. Runoilijan ilmaisu näkyy myös tässä romaanissa, ja Vuong onkin haastattelussa sanonut, että muoto on hänelle tekstin sisällön jatkumo ja keino kokeilla ja tunnustella runoon luotuja jännitteitä.

 Lyhyt maallinen loistomme on pojan, Pikkukoiran, kirjoittama kirje äidilleen. Se kasvaa pitkäksi proosarunoksi, eikä lukija voi oikein tietää, tuleeko äiti itse asiassa milloinkaan saamaan kirjettä käsiinsä. Äiti on muuttanut Vietnamista Yhdysvaltoihin lukutaidottomana, ja pienestä pojasta tulee äidin ja isoäidin tulkki uudessa maassa. Äiti ei voi kirjettä lukea, ja siksikin Pikkukoira voi kirjoittaa siinä riipivän rehellisesti nuoren elämänsä niistä puolista, joista äiti ei ole tiennyt. Yksinäisyydestään, salatusta rakkaussuhteestaan Trevor-nimiseen nuorukaiseen, Trevorin luisusta opioidikoukkuun, lapsuudenmuistoistaan. 

Lempinimi Pikkukoira on vietnamilaisen tradition peruja - pieni tai heikko saa kutsumanimen jonkin vähäpätöisen tai epämiellyttävän asian mukaan, jotta terveitä ja kauniita lapsia jahtaavat pahat henget luulevat nimen kuullessaan, ettei täällä ole mitään arvokasta, ja menevät ohi. Vietnamilaiset juuret pilkottavat kirjan sivuilta sieltä täältä, niin indigonsinisin köynnöksin koristellussa posliinikulhossa, johon kauhotaan riisiä ja sen päälle jasmiiniteetä kuin ylisukupolvisissa traumoissa. Pikkukoiran kanssa Yhdysvaltoihin ovat muuttaneet äiti ja isoäiti, ja koko perhe on eräänlainen Vietnamin sodan sivutuote - äidin biologinen isä on tuntemattomaksi jäänyt amerikkalainen sotilas, eikä isoäidin ahdinkoa ja asemaa keskellä Vietnamin sotaa voi lukea kovin kevein mielin. Sodan uhreja ovat nekin, jotka jäävät henkiin. 

Vuongilla on ihmeellinen taito piilottaa tekstiinsä merkittäviä ja kantaaottavia ja tärkeitä teemoja niin, että ne eivät tunnu painavilta ja kantaaottavilta vaan luonnollisilta. Aiheina nimittäin sota, traumat, homoseksuaalisuus, Yhdysvaltojen opioidikriisi tai mielenterveys ovat sellaisia, että kirja voisi niihin upota. Vuongille ei kuitenkaan käy niin, vaan nämä teemat toimivat hänelle astinkivinä, joilla Pikkukoira elämässään kulkee. Opioidikriisi ei ole vain suuri yhteiskunnallinen ongelma, vaan se näkyy Trevorin arpisina suonina, pyörällä tehtyinä aineidenhankkimiskeikkoina ja yliannostukseen kuolleina ystävinä. Suhde Trevoriin on monisyinen ja se kuvataan paljaan rehellisesti ja koskettavasti. Pikkukoira on maahanmuuttajana ja queer-poikana marginaalin marginaalissa, eikä elämä ei ole kattanut Trevorillekaan Amerikan unohdetuille sivukujille mitään runsasta pöytää. Pojat tapaavat tupakkafarmin kesätyöläisinä. Pikkukoira tietää, ettei äiti antaisi hänen ajaa polkupyörällä miltei viidentoista kilometrin matkaa, ja äidille kerrotaankin että työt ovat kirkon puutarhassa kaupungin laidalla. Trevor on puolestaan tällä isoisänsä tupakkafarmilla töissä päästäkseen pakoon alkoholissa räpistelevää isäänsä. Poikien välille syntyy jännite ja jotain, jota on vaikea kuvata romanssiksi tai kumppanuudeksikaan. Se joka tapauksessa katkeaa kesken, eikä Trevor ehdi pyrkiä irti painajaisistaan ja kohti haaveitaan.

”Hei”, hän sanoi puoliksi unessa, ”mitä olit ennen kuin tapasit minut?” 

”Taisin olla hukkumassa.” Tauko. 

”Entä mitä olet nyt?” hän kuiskasi vajoten.

Mietin sitä hetken. ”Vettä.” 

Tämä oli varsin ihmeellinen kirja. Se siirtyilee assosiatiivisesti ajasta ja tunnelmasta toiseen, ja kerronnallisten osioiden lomaan on kirjoitettu runollisia osioita. Tunnelma on samanaikaisesti synkeä ja raikas. 

Aamun väreissä on jotain rispaantunutta, vaikutelma siitä että jokin tekee jo lähtöä. Ajattelen sitä kun Trev ja minä istuimme työkaluvajan katolla auringonlaskua katsomassa. En yllättynyt niinkään sen vaikutelmasta – siitä miten se muutman lyhyen minuutin kuluessa muuttaa tavan jolla näemme kaiken, myös itsemme – vaan siitä että pääsin ylipäätään näkemään sen. Koska auringonlasku, aivan kuten henkiin jääminen, on olemassa vain katoamisensa partaalla. Se, että voi olla loistokas, edellyttää nähdyksi tulemista, mutta se taas tarkoittaa, että voi päätyä jonkun saaliiksi. 

Helmet-haasteesta löytyi kirjalle kohta 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

tiistaina, kesäkuuta 15, 2021

Vapauden kapea käytävä

Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin Kapea käytävä - Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (suom. Kimmo Pietiläinen) on mittava, vaikuttava ja todella perusteellinen teos, mitä niinkin kaikenkattava aihe kuin vapaus tietenkin vaatiikin. Oma lukukappaleeni oli kirjaston lainakirja, ja koska palautuspäivä vääjäämättä lähestyi, jouduin kiirehtimään viimeiset luvut aivan liian nopeasti läpi. Tämä on nimittäin päälle 600-sivuisena järkäleenä (mukana kunnioitusta herättävä 33 sivun lähdeluettelo) sellainen opus, että sitä mielellään lukisi hieman hitaammin sulatellen.

Otsikossa kirjan sisältö on luonnehdittu ja tiivistetty aika kattavasti - kirja käsittelee nimensä mukaisesti sitä kukoistavan kehityksen ja vapauden kapeaa käytävää, joka voi ilmaantua yhteiskuntaan monellakin eri tavalla. Kirjassa esitellään kiinnostava ja todella selitysvoimainen tapa tarkastella sekä vapauden ilmenemisen että eritoten sen puuttumisen muotoja. Vapaus mielletään tässä lockelaisena vapautena, yksilön mahdollisimman suurena riippumattomuutena, vapautena väkivallasta ja pakkovallasta. Miksi toisissa yhteiskunnissa saavutetaan näitä vapauksia ja toisissa ei? Ei mikään pieni kysymys puntaroitavaksi.


Vapauden kapean käytävän voi piirtää koordinaatistolle, jolla vaaka-akselilla on (kansalais)yhteiskunnan valta ja pystyakselilla valtion valta. Kun yhteiskunta kehittyy kohti koillisnurkkaa, jossa sekä valtio että kansalaisyhteiskunta ovat vahvoja, keskelle avautuu tila vapaudelle. Silloin valtio ja yhteiskunta tasapainottavat ja kirittävät toisiaan ja molemmat vahvistuvat.

Kirjoittajat kutsuvat tätä kapealle käytävälle johtavaa ja sillä pysyttelevää koevolutiivista kehitystä nimellä Punaisen Kuningattaren vaikutus. Vertaus onkin mainio; Punainen Kuningatar on peräisin Lewis Carrollin romaanista Liisan seikkailut peilimaailmassa (suom. Alice Martin) ja Punaisen Kuningattaren maassa on juostava kovaa vauhtia, jos tahtoo edes pysyä paikallaan, aivan kuten valtion ja kansalaisyhteiskunnankin on pysyttävä toistensa rinnalla ja vauhdissa.

Liisa katsoi hämmästyneenä ympärilleen.

"Mitä ihmettä, mehän olemme olleet tämän puun alla koko ajan! Kaikki on ihan niin kuin ennenkin!"

"Totta kai", sanoi Kuningatar. "Miten muutenkaan voisi?"

 "Meidän maassa", Liisa sanoi yhä vähän hengästyneenä, "tullaan toiseen paikkaan, jos juostaan lujaa ja kauan, niin kuin juuri olemme tehneet."

"Siellä teillä ollaan hitaita!" sanoi Kuningatar. "Täällä saat juosta kaikin voimin, jos haluat pysyä paikoillasi."

Acemoglu ja Robinson nimittävät kirjassa valtiota Leviataniksi filosofi Thomas Hobbesin mallin mukaan. Leviatan on myyttinen raamatullinen merihirviö, joka herätessään uhkaa niellä eli pimentää auringon ja tuhota niin tehdessään tietenkin elämän mahdollisuudet koko maapallolla. Leviatan edusti Hobbesin vuonna 1651 ilmestyneessä yhteiskuntafilosofisessa teoksessa suvereenia valtiota. Acemoglun ja Robinsonin koordinaatistolta löytyy kolme erilaista Leviatania: despoottinen Leviatan, kahlehdittu Leviatan ja puuttuva Leviatan. Kun kansalaisyhteiskunta ei jostain syystä saa pantua valtiolle kampoihin, syntyy kahlitsematon, despoottinen Leviatan-valtio (esimerkkeinä vaikkapa Kiina, Venäjä tai historiasta Preussi), ja toisaalta kun valtio ei jostain syystä saa kehitettyä toimintakapasiteettia, tilannetta voi kuvata Leviatanin puuttumiseksi (esimerkkeinä Tadzikistan, Irak tai tivien yhteiskunta Nigeriassa). Silloin valtiottomassa yhteiskunnassa vallitsee joko tehoton hajaannus, normien vankila tai Hobbesinkin kuvaama kaikkien sota kaikkia vastaan. Tasapainoisessa tilanteessa Leviatan on saatu kahleisiin ja palvelemaan yhteiskuntaa. Kirjassa käydään läpi vaikuttava määrä yksityiskohtaisia ja perinpohjaisia esimerkkejä kaikista mainituista vaihtoehdoista ja selvitetään useiden maiden poliittista ja taloudellista historiaa todella kattavasti. Esimerkiksi Kiinan tapauksessa aloitetaan 2000 vuoden takaa Konfutsen ajoista ja siitä, miten "rahvas ei väittele hallinnon asioista" ja Saudi-Arabian tapauksessa Muhammedin ja varhaisten islamilaisten imperiumien ajoista. Mikään tilanne ei tietenkään ole koskaan staattinen (paikallaan pysyminenkin vaatii nopeaa juoksemista), ja kirjassa kuvataan etenkin maiden liikehdintää joko kohti vapauden kapeaa käytävää tai luisumista sen ulkopuolelle. Tämä luisu on ikävän ajankohtainen asia esimerkiksi nykyhetken Puolassa ja Unkarissa.

Näiden kolmen Leviatanin lisäksi tiskin alta löytyy itse asiassa vielä neljäskin vaihtoehto, paperinen Leviatan, tai kuten joku Kolumbian tilaa kirjan sivuilla kommentoinut luonnehti, "oranki smokissa". Se näyttää valtiota, liikkuu kuin valtio, ääntelee kuin valtio - mutta reputtaa ankkatestinkin, eikä ole siis kunnollinen toimiva valtio vaan jotain muuta. Se on sortava, mutta ei vahva vaan arvaamaton, ja siellä vallitseva taloudellinen ja yhteiskunnallinen epäjärjestys hyödyttää pientä eliitin joukkoa.

Kuten tuli jo todettua, tätä kirjaa pitäisi lukea sen painavan ja yksityiskohtaisen sisällön vuoksi hitaasti pureskellen. Itse ainakin tahtoisin lukea nyt heti uudelleen ainakin kaikki ne kohdat, joissa kuvataan heikkoa valtiota, puuttuvaa Leviatania ja tilanteita, jossa Punaisen Kuningattaren vaikutus ei toimi. Niissä kohdissa avattiin nimittäin varsin kiinnostavalla tavalla minulle uppo-outoja sosiaalisiin rakenteisiin ja normien vankilaan liittyviä käsitteitä, kuten Tadzikistanin avlod tai Albanian kanun. Lisäksi palaisin mielelläni myös siihen, mitä kirjoittajilla oli sanottavana populismin muodostamasta uhasta yhteiskunnan vakautta ylläpitäville instituutioille. Pitänee odotella, että lainausjono purkautuu ja lainata kirja sitten uudelleen. Tämä oli ehdottomasti ajatuksia herättävä ja vangitseva kirja.

Helmet-haasteesta löytyi tälle kirjalle kohta 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa. 

perjantaina, kesäkuuta 04, 2021

Tytöstä akaksi

Usein tuntuu, että on vaikea luonnehtia jotakin kirjaa tai kirjoittajaa hauskaksi, koska käsitykset hyvästä huumorista, sen aiheista ja tyylistä ovat niin erilaisia. Senkin uhalla sanon: Caitlin Moran on poskettoman hauska kirjoittaja! Teksti on yhdistelmä hulvatonta itseironiaa, yhteiskunnan pähkähulluja konventioita ja suorasuisia mielipiteitä, mutta myös oman itsen ja lajitovereiden lämmintä ymmärtämistä ja empatiaa. Muistan lukeneeni romaanin Näin minusta tuli tyttö (suom. Sari Luhtanen) kun se jokunen vuosi sitten ilmestyi ja selailin kirjaa muistin virkistykseksi uudelleen, tosin nyt englanniksi, lukiessani nyt Moranin viime syksyllä julkaistua uusinta kirjaa, More than a Woman.


Näin minusta tuli tyttö / How to Build a Girl oli raikas, räävitön ja villin mielikuvituksellinen kertomus tytöstä, joka kokeilee ja kokee kaikenlaista mahdollista ja etsii omaa tietään ja itseään välillä hyvin miehisessä maailmassa. More than a Woman puolestaan on raikas, räävitön, humoristinen ja lempeä esseekirja keski-ikäisen naisen elämästä. Jotain vanhaa ja jotain uutta, siis. Moran kirjoittaa esseitään kuin jutustelisi hyvän ystävän kanssa, eikä tosiaan säästele nolojakaan anekdootteja tai kirosanoja kun niille on tarvetta! Tyyli on tuttu niille, jotka ovat lukeneet Moranin aiempia kirjoja.

Tämän keski-ikäisen naisen manifestin aluksi käydään tervehtimässä 34-vuotiasta Caitlin Morania, joka on juuri saanut kirjoitettua edellisen manifestinsa, How to Be a Woman / Naisena olemisen taito.  Kahden Caitlinin kohtaaminen on hämmentävä hetki - nuorempi luulee vanhempaa ensin omaksi isoäidikseen (heh), kunnes huomaa tavanneensa oman itsensä tulevaisuudesta ja koittaa suhtautua asiaan sitten lunkisti. Nuorempi Caitlin on kuvitellut, että koska hän on selvinnyt ensin omista teinivuosistaan ja parikymppisen naisen elämästä sekä pikkuvauvojen hoidosta, hän tietää nyt naisena olemisesta kaiken olennaisen ja pääsee hetkenä minä hyvänsä astumaan elämän parhaaseen aikaan - lapset varttuvat ja itsenäistyvät, ja saa itse elää tyytyväisenä ja itsevarmana omannäköistään elämää. Vanhempi Caitlin kuitenkin tietää että se luulo ei olekaan tiedon väärti! It gets so much fucking worse. Aah, mitä ihanaa vastapainoa kaikille hymisteleville ja ärsyttävän hilpeille tsemppiteksteille Moran onkaan!

Kirja on jaettu tunteihin naisen päivän etenemisen mukaan: 7am, The Hour of "The List"; 2pm, The Hour of Working Parenting; 7pm, The Hour of Ageing ja niin edelleen. Pari hassua aamuyön tuntia on jäänyt ilman omaa esseetään. Teemojen alla Moran kertoo mielipiteitään ja kokemuksiaan ihanan aidolla ja oivalluksia herättävällä tavalla, ja hänen feminisminsä on hyvin käytännönläheistä; itse hän luonnehtiikin feminismiä hajautetuksi ja hajanaiseksi kulttuuriseksi liikkeeksi, jonka tarkoituksena on vain tehdä maailmasta piirun verran parempi paikka kaikille ihmisille. Esimerkkinä käytännön feminismistä toimikoon havainto sukupuolijärjestelmästä ja perheen ja työnteon yhdistämisestä:

"If she wants children and a job, a woman's life is only as good as the man or woman she marries. That's the biggest unspoken truth I know. All too often, women marry their glass ceilings."

Tästä tietenkin jalostuu Moranin elämänohje kaikille naisille: Do not marry a cunt. Kelpo ohje! Sopii myös kaikille sukupuolille

Moran kertoo tällä värikkäällä, jutustelevalla ja suorapuheisella tyylillään sekä kaikesta siitä, mikä vanhenemisessa on ihanaa, että siitä, mikä vanhenemisessa on aivan hanurista. Harva näistä asioista liittyy vain naiseen itseensä (poikkeuksena ehkä se tragedia, että nelikymppisenä kroppa ei enää oikein kestä samoja määriä viininjuontia ja tupakanpolttoa kuin nuorempana), vaan Moran osaa kytkeä henkilökohtaisen ja yleisen samalla tavalla sujuvasti yhteen kuin osaa yhdistää vakavat ja merkitykselliset aihepiirit ja riemullisen, lennokkaan tyylin. 

Kerronta vakavoituu etenkin siinä vaiheessa, kun Moran kertoo (tyttärensä luvalla tietenkin) tyttären syömishäiriöstä ja itsetuhoisuudesta. (Onneksi kirjassa päästään käsittelemään myös parantumisvaihetta.) Voin vain kuvitella, miten raastava kokemus on paitsi tyttärelle itselleen, myös äidille, joka ei enää voi ratkaista kaikkia ongelmia sillä tavalla kuin pikkulasten ongelmia ratkaistaan. Moran osoittautuu humoristin lisäksi myös hyvin myötätuntoiseksi ja läsnäolevaksi vanhemmaksi, jolla on herkät tuntosarvet.

Tekisi mieleni suositella More Than a Womania kaikille naisille, ja etenkin kaikille kaltaisilleni hyvää vauhtia keski-ikäistyville naisille, jotka tahtovat saada tulevista vanhana akkana elettävistä vuosista kaiken mahdollisen ilon irti. Lukekaa Caitlin Morania! Ette tule katumaan.

Helmet-haasteessa oli Moranille oiva kohta 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.