Riikka Pulkkinen: Lumo

On heinäkuu, kesän pysähtynein hetki. Heitä on paikalla viisi, kaksi tyttöä, kolme poikaa. Philippa ja Saga. Oliver. Kasimir ja Noa.

He ovat uimarannalla auringonlaskun aikaan. Taivas on malvaa ja pronssia. On heidän nuoruutensa viimeinen kesä. He ovat kaikki iältään seitsemäntoista ja tuoksuvat vaniljalta ja tuulelta ja ulos ripustetulta pyykiltä, joka on unohtunut narulle koko kuukaudeksi. Pellavalta, jonka läpi kesä on kulkenut.

Ensi vuonna yksi heistä, Philippa, on kuollut, ja muiden nuoruus on ohi. 

Lukupiirissä luettiin Riikka Pulkkisen romaani Lumo, ja jollei olisi ollut lukupiiritapaamista sovittuna, kirja olisi saattanut jäädä minulta kesken jo ensimmäiselle sivulle. Kerronta on nimittäin sillä tavalla ylätyylistä, että se vaatii hieman totuttelua, kuten tuo kirjan alkurivit sisältävä katkelma yläpuolella näyttää. Ne luettuani pysähdyin hetkeksi miettimään mitä tällaiselta kerronnalta oikein voi odottaa: minun muistoni ja käsitykseni seitsemäntoistavuotiaan elämästä eivät todellakaan ole mitään vaniljantuoksua ja raikasta pyykkiä, joten jäin ihmettelemään tyyli- ja sanavalintaa. Sitten jatkoin lukemista ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että kerronnan kieli oli ihan perusteltua. Se sai kiinnittämään huomion siihen, minkälaista sepitettä, esitystä ja performanssia kirjan päähenkilön Philippan ja monen muun hahmon elämä on.

Philippa ei nimittäin ole mikään vaniljan ja pellavan tuoksuinen harmiton ja ihana tyttö, vaan eräänlainen mastermind, joka pitää erilaisia yleisöjä hyppysissään ja pyörittää heitä aika lailla tahtonsa mukaan. Hän tiedostaa sen tytön roolin, joka hänelle tässä yhteiskunnassa lankeaa, mutta ottaa roolin haltuun  ja tekee sillä mitä tahtoo. Hän luo hahmoja niin verkkomaailmaan kuin oikeaankin elämään ja pukee ja riisuu naamioita jatkuvasti.

Kertojia on muitakin, mutta Philippa on kaiken keskiössä – hänen ruumiinsa löytyy nurmikolta, hänen kuolinsyytään selvitetään läpi koko kirjan, hänen merkitystään muut yrittävät selvittää. Oman näkökulmansa saavat ainakin Saga, Oliver, naapurin Alina ja oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta suorittava lääkäri. Kaikki heistä pohtivat takautumissa ja keskusteluissa Philippaa ja oman kertomuksensa valtaa ja näkökulmien moninaisuutta. Moniääninen kerrontaratkaisu, siis.

Kirjan hahmot kaikki jollakin tavalla kiemurtelevat omien rooliensa ja rooliodotusten keskellä: hiljaista Sagaa Philippa yrittää rohkaista valitsemaan itse oma roolinsa, Oliver tuntee olevansa kiltti hevonen ja tahtoo kokeilla, mitä on olla susi, Alina etsii Philippan avulla keinoja purkaa sitä raivoa, jota keski-ikäisen naisen sisään saattaa kertyä. Näin samalla pohditaan persoonan rajoja ja mahdollisuuksia, rajoja ja niiden ylittämistä. Kaikki kertovat toisiaan. Kerronnan valta on kaikilla.

Kirjasta voisi nostaa esiin monta kohtaa, mutta otetaan nyt se, jossa Philippa tapaa "liekkisovellusmiehen nro 16" eli Sebastianin. Ennen treffejä lukija pääsee kurkistamaan Sebastianinkin mieleen, ja se oli kiinnostava kurkistus. Philippa ei ole kovin samaistuttava hahmo, sillä hän on sellainen luonnonvoima, jota ei voi kahlita tavanomaisilla rooliodotuksilla, mutta Sebastian on niin kuin me muut: etsii onnea ja merkityksiä tietämättä oikeastaan  mitä etsii tai tahtoo tai kuka hän oikeastaan itse on. Hän on havahtunut siihen, että elämä on olemukseltaan, perusteiltaan, pitkästyttävää eikä merkityksiä ole. Elämästä on tullut joku kummallinen performanssi, jossa tavoitellaan jotain mainoksista tai ties mistä kopioituja unelmia. Philippalle hän toteaa, että olen ollut onnellinen puhtaan kokemisen äärellä vain lapsena. Philippan korvissa se on surullista, sillä hänelle puolestaan elämässä parasta on pauhu, kokeminen, se, kun rakkaus olemassaoloa kohtaan vyöryy ylitse niin voimakkaana, että tekee mieli aivastaa.

Päällimmäiseksi Lumosta jäi silti mieleen nuoruus ja tyttöys. Nuoruus ja maailmojasyleilevät keskustelut esimerkiksi minuuden kahleista, miten silloin heittäydyttiin kohti elämää, miten kasvettiin tajuamaan oma tytön rooli ja asema maailmassa (hieman samalla tavalla kuin Greta Gerwigin Barbie-elokuvan Barbie, joka siirtyy barbimaailmasta tosimaailmaan ja saa suunnilleen kertarysäyksellä havaita, mitä tyttönä ja naisena eläminen oikeassa maailmassa pitääkin sisällään).

Kirjan tiedot

Riikka Pulkkinen: Lumo. Otava 2022. 382 sivua.

Ben Orlin: Matematiikkaa huonoin piirroksin – kuinka matematiikka kuvaa maailmaa

Kävelin kirjaston luonnontiede- ja matematiikkahyllyjen ohi kun katseeni kiinnittyi tähän Ben Orlinin hauskasti nimettyyn kirjaan: Matematiikkaa huonoin piirroksin – kuinka matematiikka kuvaa maailmaa. Tietokirjakustantamo Terra Cognita tunnetaan tinkimättömän kovatasoisesta tietokirjallisuudesta, mutta tämä vaikutti varsin viihteelliseltä kirjalta, joten nappasin sen mukaan tutustuttavaksi.

Englanniksi olen usein kuullut sanat edutainment tai infotainment. Suomeksi vastineet olisivat kai opetusviihde tai tietoviihde? Viihdyin ainakin tätä lukiessa mainiosti. Kirja jakautuu muutamaan päälukuun: ensimmäinen luku on eräänlainen johdanto, jossa tarkastellaan matematiikkaa tieteenalana ja sen suhdetta esimerkiksi luonnontieteisiin, toinen luku käsittelee geometrian perusperiaatteita ja skaalautumista, kolmas luku esittelee todennäköisyyslaskennan ideaa ja neljäs tilastoja (mm. pesäpallotilastojen avulla, joka ei ihan tempaissut mukaansa samalla tavalla kuin muut havainnollistukset). Viimeinen viides luku avautuu sitten kirjan alaotsikon suuntaan (kuinka matematiikka kuvaa maailmaa). Se tuo lukijan eteen liudan kysymyksiä maailmasta, ja sitten tarkastelee niitä matematiikan työkaluilla. Tässä osiossa "maailman" ja "matematiikan" yhteispeli havainnollistui tosi kiinnostavalla tavalla, kun hyvin konkreettisten esimerkkien avulla selviää, minkälaiset asiat maailmassa kannattaa kuvata diskreetillä ja minkälaiset jatkuvalla muuttujalla, tai mitä tarkoittaa rajahyöty tai mitä on satunnaisuus ja kaaos. Orlin yhdistää hyvin konkreettisia ja kaikenkirjavia esimerkkejä abstrakteihin matematiikan teorioihin tavalla, joka herättää matematiikan eloon ihan uudella tavalla! Ja nyt seuraa itsestäänselvyys: maailmassa on paljon sellaisia ilmiöitä, joiden ymmärtämiseen tarvitaan matematiikan välineitä, joten jonkinlainen "matikkalukutaito" on olennainen osa valistuneen ja täysivaltaisen kansalaisen työkaluja. Orlinin kirja ei sisällä mitään harjoitustehtäviä tai vastaavia, joten innostunut joutuu hakemaan ne muualta. (Vaikkapa täältä lukiomatikan kertaamiseen tarkoitetulta sivustolta, jota olen roikottanut oman selaimeni kirjanmerkeissä ties kuinka kauan.)

Ja Orlinin piirroskuvat ovat oikeasti tosi ilmeikkäitä ja hauskoja, kuten vaikka tämä harmaalla ja ryppyisellä todellisuuden sarvikuonolla ratsastava siro ja elegantti pikku matematiikka-lintu.

Kirjan tiedot

Ben Orlin: Matematiikkaa huonoin piirroksin. Kuinka matematiikka kuvaa maailmaa. Suomentanut Juha Pietiläinen. Terra Cognita 2020. 358 sivua.

PS. Kas, heti tämän postauksen jälkeen Orlin mainitaan Hesarin kivassa jutussa Matematiikka on helpompaa, jos opetus tarjoaa oivalluksia, tuumii professori Siltanen. Juttu kertoo matematiikan popularisoinnista ja Samuli Siltasen ilmeisen suosituista YouTuben matikkavideoista, ja samassa mainitaan myös Orlinin kirjat. (Niitä on suomennettu jo toinenkin, Muutos on ainoa vakio, joka havainnollistaa differentiaali- ja integraalilaskentaa.)

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

Selailin tätä Geir Gulliksenin kirjaa, ja heti ensimmäisessä luvussa esitellään päähenkilöt, jotka katsovat videota itsestään kesäjuhlissa:

Ingunn piti kättä hänen niskansa takana ja kuiskasi hänelle jotain, hän ei muistanut mitä, mutta he nauroivat toisilleen ja näyttivät eläväisiltä, ja se mikä oli elävää heidän välillään oli muiden silmissä näkymätöntä. Kukaan ulkopuolinen ei voinut nähdä mitä Ingunn ja Hans tiesivät toisistaan, Hans ajatteli kumartuessaan eteenpäin ja katsoessaan itseään tarkemmin; he näyttivät samalta kuin ketkä tahansa keski-ikäiset pariskunnat: omahyväisiltä, nautinnonhaluisilta ja epäkriittisiltä.

Tämä kohta hykerrytti ja kiinnosti niin, että nappasin kirjan luettavaksi. Miten uteliaisuutta herättävä kuvaus, ja miten hauskaa päästä lukemaan kirjaa, jossa kirjailija esittelee päähenkilönsä näin epätäydellisessä ja kiusallisessa valossa. Keitä he ovat? Tuleeko ihmisestä keski-ikäisenä (laaja käsite, minäkin lasken itseni keski-ikäiseksi kun en enää nuorikaan ole) väistämättä nautinnonhaluinen ja epäkriittinen? Ovatko Hans ja Ingunn sellaisia?

Katkelman Hans ja Ingunn ovat Hans Kaasajordet, PR-toimistossa työskentelevä 50-vuotias mies ja samanikäinen puolisonsa Ingunn Sande, yleislääkäri ja terveysalan yrityksen johtaja. Kirjan nimi Katso meitä nyt ohjaa tarkastelemaan heidän elämänkaartaan kaikenlaisia odotuksia vasten: miten nuoruuden odotukset ovat toteutuneet, millaisena he näkevät itsensä nyt, miten muut heidät näkevät, millaisia ihmisiä he tahtovat olla, mitä he toivovat ja tavoittelevat elämältä, ovatko he saavuttaneet unelmiaan? (Hieman kuulostaa nk. viidenkympin villitykseltä tämä, varsinkin kun Hans tosiaan on tasan 50-vuotias.)

Etenkin Hans on nuorempana ollut poliittisesti aktiivinen ja tiedostava, ja päätynyt töihin Olofin perustamaan PR-toimistoon. Olofkin on kiinnostava tyyppi, jonka hahmossa ihanteet ja realiteetit joutuvat törmäyskurssille tavalla, joka ei ole kovin yksiselitteinen: hän on entinen maolainen, josta tuli sittemmin lobbaaja ja pienyrittäjä, ja nykyisen PR-toimiston liikeideana oli auttaa kiperään tilanteeseen joutuneita teollisuusjohtajia ja poliitikkoja tuomalla esiin heidän inhimillisiä ja rentoja puoliaan. Kuulostaa hieman ristiriitaiselta, mutta reaalimaailmassa ihanteilla saattaa olla huonot toteutumisedellytykset, ja idealisteilla on kivisempi polku edessään kuin nk. tolkun ihmisillä. Monilla kirjan hahmoilla on samansuuntainen kova halu toimia oikein, ja sen vuoksi he tarkkailevat itseään usein ulkopuolelta hyvin tiedostavalla katseella. (Tämä tuntui kiusallisen samaistuttavalta.) Tämä oikein toimimisen halu koskee yhteiskunnallis-eettisten asioiden ja työväenaatteen lisäksi myös ja ehkä ennen kaikkea sukupuolirooleja ja ihmissuhteita, jotka joutuvat kirjassa myllerrykseen. Jonkinlaisen viidenkympin villityksen pauloihin joutuva Hans nimittäin ihastuu itseään kaksikymmentä vuotta nuorempaan pikkuvauvan äitiin Harrietiin. Harriet hakee Hansista ehkä ainakin lohtua, sillä hänen puolisonsa Pål on puolestaan ihastunut toiseen. Jätetty Ingunn hakee uusvanhaa rakkautta entisen heilansa Runen sylistä, Olof hullaantuu nuoreen niqabia käyttävään Saraan ja niin edelleen. Kaikki ihastuvat ja hullaantuvat ja tahtovat osoittaa rakkautta ja ottaa sitä vastaan; kaikki tahtovat rakastavan, ihailevan ja hyväksyvän katseen. Taustalla sosiaalidemokraattinen työväenaate jotenkin horjuu ja rapistuu.

Hans tuntuu haluineen olevan hieman hukassa, ja oikeastaan kaikki kirjan hahmot. Heti kirjan alussa on todella outo kohtaus Hansin ja Harrietin kohtaamisesta, jonka aikana Hans päätyy puristamaan Harrietin rintoja, jotta Harriet saisi maidon herumaan. Hans kiihottuu, mutta ajattelee olevansa tilanteessa myös huolehtiva, feminiininen mies, sillä hän on nähnyt elämänsä aikana paljon sellaista maskuliinisuutta, jota ei tahdo edustaa.

Hän ei halunnut olla sitä tyyppiä joka kääntyi kadulla katsomaan naisia, etenkään naisia joiden olemus huokui harkittua naisellisuutta, se tuntui hänestä alhaiselta ja hän yritti kaikkensa jotta hänen katseensa ei kääntyisi sellaisten naisten perään, niiden jotka näyttivät siltä kuin he eivät olisi muuta toivoneetkaan kuin että ihmiset kääntyisivät ja tuijottaisivat heitä.

Halut johtavat intiimeihin hetkiin, ja niiden kuvaus on kirjassa sekoitus dokumentaarista tarkkuutta ja tyyliä, jota kuvaa ehkä sanapari observational comedy, tarkkaan havainnointiin perustuva surkuhupaisuus. Gulliksen kuvaa sekä alastomia kehoja että tapahtumaketjuja ja ajatuksia, ja kaikki on koko ajan jollakin lailla epävarmaa ja jää kesken. Gulliksen päästää lukijan siis tosi henkilökohtaisilta tuntuvien asioiden luo ja esittelee varsinkin sellaisia tunne-elämän mikroliikkeitä, jotka yleensä jäävät vain kokijansa omaksi tiedoksi.

--jäätyään yksin Hans oli ryhtynyt jälleen sen [pornon] ahkeraksi kuluttajaksi, hän oli edelleen sitä mieltä, että se tyhmisti ihmisiä, ja vastusti kaikissa muodoissaan pornografiaa jossa käytettiin hyväksi köyhien ihmisten kehoja, nuoria venäläisnaisia ankeissa murjuissa -- hän klikkasi äkkiä pois kaikki sellaiset kuvat ja yritti löytää ihmisten itse kuvaamia ja nettiin lataamia videoita, se tuntui olevan suosittu harrastus, usein nekin olivat masentavaa katsottavaa mutta joskus harvoin hänen silmiinsä osui pareja, jotka näyttivät spontaaneilta ja tasa-arvoisilta, hän kiihottui myös niistä mutta eri tavalla; kun hän laukesi, hänestä tuntui kuin hän olisi pillahtanut itkuun, ja jälkeenpäin hänelle tuli aina surullinen olo.

Hesarin arvostelussa kirjan sisältö on summattu otsikossa lauseeseen: Kun eettiset, eroottiset ja poliittiset ihanteet kuolevat, jäljelle jää vain oma inhottava naamataulu. Siihen tiivistyy kyllä tosi kätevästi kirjan keskeisin jännite, joka ei kirjan aikana laukea (pun intended) vaan saa mielestäni vain paljon lisää sävyjä. Mitä on ihminen ilman ihanteita? Miten niitä kohti jaksaisi kurkotella muutenkin kuin nuorena? Millainen on ihminen ihanteiden takana?

Kirjan tiedot

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt. Suomentanut Outi Menna. Siltala 2021. 336 sivua.

Emil Anton: Kahden virran maa. Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina

Mitä tulee mieleen sanaparista idän kirkko? Onko se kenties ortodoksinen kirkko? Hyvin mahdollista, minulle ainakin tuli ihan hakematta mieleen heti ensimmäisenä ortodoksit. No, minkä sitä mielleyhtymilleen mahtaa, mutta tämä mielleyhtymä vie kyllä hieman harhateille: idän kirkko nimittäin tarkoittaa (as)sy(y)rialaista kirkkoa, jonka juuret juontavat alkukirkon aikoihin 400-luvulle jKr ja johon kuuluu nykyään arviolta 325 000 jäsentä, näistä merkittävä osa diasporassa. Idän assyrialainen kirkko onkin huonosti muistettu ja tunnettu kirkkokunta, jonka vaiheita Emil Anton kartoittaa hienossa kirjassaan Kahden virran maa. Tai oikeastaan kirjan ala on paljon laajempi: se lähtee liikkeelle aivan esihistoriallisen ja historiallisen ajan taitteesta, kun kirjoitustaito keksittiin Etelä-Irakin alueella sijainneen Sumerin suurimmassa kaupungissa Urukissa noin 3300–3100 eKr, ja se tarkastelee myös sitä, miten muinaismesopotamialainen kulttuuriperintö näkyy myös mesopotamialaisessa kristinuskossa. Ei mikään vaatimaton tavoite: kuvata koko tie muinaisesta Mesopotamiasta kristinuskoon ja esitellä Kaksoisvirranmaan kristittyjen tarina.

Eurooppalaisessa itseymmärryksessä kaikki alkaa vasta antiikin Kreikasta, Anton toteaa, mutta Kaksoisvirran maa, hedelmällinen puolikuu on tunnetusti sivilisaation kehto. Sieltä mainitusta Urukin kaupungista Eufratin varrelta (nyk. Warka) on peräisin kirjoitustaito ja maailman vanhimmat savitaulut. Sieltä on peräisin 60-lukujärjestelmä ja 60 minuutin tunti. Sieltä oli kotoisin myös Abraham, "Kaldean Urista" (1. Moos. 11:31). Lukija pääsee seuraamaan koko 5000 vuoden historian Sumerista Assyrian ja Babylonian valtakuntiin, niistä Jeesuksen ajan Jerusalemiin ja edelleen alkukirkkoon, idän kirkon itsenäistymiseen, arabiaikaan ja moderniin historiaan. Pääsee tutustumaan erilaisten ihmisryhmien vaiheisiin ja moniin kirkkoisiin ja patriarkkoihin, ja kiinnostuin esimerkiksi hymnejä/runoja kirjoittaneen Efraim Syyrialaisen teksteistä ja Iisak Niniveläisen (Ninive, nyk. Mosul) kirjoituksista. (Valamon luostarin munkki Serafim on niitä suomentanut ja suomennoksia on kovasti kiitelty.)

Välillä oli lukiessa todella vaikea pysyä kärryillä, sillä minä olen tottunut ajattelemaan Raamatun sisältöä ja tapahtumia jotenkin omana kokonaisuutenaan ja Lähi-idän historiaa (jonka tunnen erittäin huonosti) omana kokonaisuutenaan, vaikka ne eivät aina olekaan irrallisia asioita. Oman lisävaikeutensa tuottaa se, että monen tuhannen vuoden aikana etniset, kielelliset ja kirkolliset ryhmät ehtivät muodostua ja muuttua moneen kertaan ja tulla tunnetuiksi monilla eri nimillä. "Kaldealainen" voi olla kansallinen, kirkollinen, etninen tai uskonnollinen määre. Kreikkalaiset saattoivat viitata sekä assyrialaisiin että aramealaisiin – jotka sitä paitsi sekoittuivat keskenään – sanalla "assyrialainen" tai sen lyhyemmällä versiolla "syyrialainen". On manikealaisia, mandealaisia, nestoriolaisia, jakobiitteja ja aramealaisia. Tämän kirjan luettuaan ne kaikki tulevat jonkin verran tutummiksi, ja lukija (ainakin tämä lukija) muistaa nostaa päänsä omasta protestanttisesta kirkostaan katsellakseen sen laajempaa ympäristöä ja historiaa.

Kirjan tiedot

Emil Anton: Kahden virran maa. Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina. Kirjapaja 2020. 286 sivua.