Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies: Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu

 Lucy Maud Montgomeryn romaanit ovat tyttökirjojen aatelia. Niitä ei kylläkään ole syytä niputtaa vain nuorten lukemistoksi, sillä lukijoihin ja ihailijoihin ovat jo Montgomeryn elinaikana kuuluneet muun muassa Mark Twain ja Englannin pääministeri Stanley Baldwin! Annat ja Runotytöt ovat edelleen rakastettua lukemistoa monille aikuisillekin, ja onhan Anna-kirjoista tässä aivan vastikään kuvattu uusi kolmen tuotantokauden televisiosarjakin Anna, a lopussa.

Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen tekivät vuonna 2018 kaikille LMM-kuplassa viihtyville aivan valtavan palveluksen julkaisemalla fanifiktiona jatkoa runotyttö Emilia Byrd Starrin elämälle! Muistan jonkun toisen LMM-fanin joskus sanoneen, että moni lukija on ensisijaisesti joko Annojen tai Runotyttöjen fani. Näistä kahdesta Emilia on aina ollut omaa sydäntäni lähellä - niinkin lähellä, että uskalsin tarttua Emilian tarinan jatko-osaan vasta nyt, vaikka kirja on odotellut ilmestymisestään asti vuoroaan lukupinossa. Jollakin tavalla varmaankin pelotti, että entä jos se onkin ihan vääränlainen ja joudun pettymään? No, nyt voin todeta että se oli onneksi turha huoli.

Emilia Kent oli ihana paluu Emilian tarinaan, Prinssi Edwardin saarelle Blair Wateriin ja aivan erityisesti tietenkin Uuteen Kuuhun ja Emilian ja Teddyn omaan kotiin, Autioon taloon. Sen sivuilla tavataan ihana, suorasuinen Ilse, kultainen Laura-täti ja kaikki muut rakkaat (ja ärsyttävät) tutut hahmot. Koskimies ja Huotarinen ovat onnistuneet luomaan uskottavan ja Montgomerylle uskollisen maailman, josta en tahtoisi paljastaa tässä liikaa! Joka tapauksessa ikä alkaa painaa Uuden kuun kuningatarta Elisabet-tätiä sekä Lauraa ja Jimmyä, ja Uudessa Kuussa koetaan sen johdosta joitakin muutoksia. Emilian elämä taiteilija-Teddyn puolisona ei ole pelkkää onnea ja auvoa - sehän olisi draamankin kannalta aika pitkäveteistä - ja kirjassa päästään valottamaan sitä, miten vaikeaa voi olla samaan aikaan taiteilija mutta myös vaimoihminen. Teddystä tulee kirjassa varsinainen miestaiteilija, joka saa elää vain taiteelleen, mutta Emilian elämässä on myös loputtomia askareita, multaisia porkkanoita, piiraita ja liemiä. Tätä elämänvaihetta kirjassa kuvataan herkullisella tavalla, joka on kuin suoraan Montgomeryn kynästä - Emiliakin aivan läähättää kateudesta pieluksillaan lukiessaan erinomaisia kirjoja, kun oma kirjoitustyö ei ota edetäkseen.

Montgomery on henkilöhahmojen luojana mestarillinen, ja kirjoittajat ovat saaneet saman taian säilymään myös tässä jatkotarinassa. (Tai, no: rehellisyyden nimissä on mainittava, että yhteen ainoaan kohtaan pysähdyin ajattelemaan että tässä kohdassa Montgomery olisi heilauttanut taikasauvaansa ja kuvannut tämän varmaankin toisin.) Erityisesti räiskyvä ja suorasuinen Ilse on viimeistä piirtoa myöten kuin Montomeryn kynästä ja samoin tämän isä, tohtori Burnley. Ja niin on myös Emilia itse - kiihkeä, ylpeä, herkkä, luova ja velvollisuudentuntoinen Emilia, jossa on sekä romantikon että impressionistin vikaa. Kirjassa tavataan myös tunnelman sähköistävä Dean "Pönttöselkä" Priest, joka tuntuu nyt jotenkin kutistuneen Emilian vertaiseksi. Niinhän siinä on väistämättä käytävä, sillä vaikka molemmat ovat vanhentuneet saman verran vuosissa laskettuna, välimatkaa nuoren tytön ja vanhemman miehen välillä nuo vuodet ovat kuroneet umpeen.

Kirja on täynnä ihania, Emilialle (ja Montgomerylle!) tärkeitä paljonpuhuvia detaljeja niin luonnosta, pukeutumisesta, sisustuksesta kuin taiteestakin. Se piirtää Emilialle, Teddylle, Ilselle, Perrylle ja kaikille muille rakkaille hahmoille mielenkiintoisia uusia polkuja, joilla kohdataan niin onnea, iloa, ristiriitaisia tunteita kuin kyntöpeltoja ja vääriin paikkoihin eksyviä porsaitakin. Ihana paluu Montgomeryn maailmaan. Tarina päättyy eräänlaiseen käännekohtaan, ja pakahdun kyllä halusta lukea mitä tulevat vuodet voisivatkaan tuoda tullessaan!

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjoittajaa.

Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi

Vedin keväällä 2020 koronapandemian vuoksi keskeytynyttä lukupiiriä, jonka teemana oli mieli. Olen muutenkin teemalukupiirien ystävä - tuntuu suunnilleen mahdottomalta saada päätettyä mitään lukemistoa ilman jotakin ohjenuoran tapaista, kun kirjakaupat, kirjastot ja kustantajien katalogit pursuilevat kaikkea kiinnostavaa. Mieli-lukupiiri katkesi tosiaan aina vain jatkuvaan pandemiaan, mutta olen sen jälkeenkin kiinnittänyt huomiota uusiin kirjoihin, jotka jollakin tavalla käsittelevät mielen järkkymistä tai epätyypillisiä fiktiivisiä mieliä.

Elina Jokisen Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi olisi ollut tervetullutta luettavaa myös lukupiiriin: se kertoo nimensä mukaisesti perheenäidistä ja väitöskirjatutkijasta, josta tulee hänen omien sanojensa mukaan yksi niistä, joilla naksahti -- yksi niistä, jotka päätyivät käsittämättömiin tekoihin. 

Ihmisen elämä ei ole mikään looginen, suoraviivainen ja draaman kaarta noudattava bagatelli, joten kirjakaan ei ole mikään juonivetoinen ja suoraviivainen kertomus. Se seuraa kesää, jona Stellan elämä karkaa hallinnasta, vaeltelee välillä tämän äidin tyttövuosiin ja sieltä yllättävästä paikasta löytyneen päiväkirjan välityksellä isovanhempien Maaria ja Armas Julmalan vaiheisiin. Stellan onnellisten lapsuusmuistojen näyttämönä toimiva ihana keltainen ruusumaja on näissä toisissa tarinoissa jotain ihan muuta. Monella meistä taitaa kangastella horisontissa omat keltaiset ruusumajamme, joihin voi pakata kaikenlaisia haaveita ja toiveita.

Hulluudelle ei löydy kirjan sivuilta mitään yksiselitteistä kuvausta, eikä sellaista tietenkään ole olemassakaan. Selvemmin kirja kuvaakin sitä, miten me ihmiset olemme niin paljon muutakin kuin vain yksilöitä, miten elämämme rakentuu edellä kulkeneiden varaan ja miten mahdotonta mutta välttämätöntä on tavoitella jonkinlaista riippumattomuutta, omaa elämää ja omia valintoja. Ja miten mieli ja elämä voi säröillä.

Iänikuiset aamu- ja iltalaulut, ruokarukoukset ja Isä meidän. Päiväunille mennessä Makeasti oravainen. Aina ja ikuisesti sammalhuoneessa keikkuvana, turvassa metsämiehiltä ja hallin hampailta. Miten ne kaikki ovat tallentuneet häneen.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

 Olen lukenut häikäisevän hienon, todella mielikuvituksellisen ja omalaatuisen, kielellisesti rikkaan, lennokkaan ja karnevalistisen, välillä karmivan pelottavan ja silti raikkaan romaanin. Se oli tämä Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys, joka voitti ilmestymisvuonnaan 2019 Kalevi Jäntin palkinnon ja seuraavana vuonna jaetun Tähtifantasia-palkinnon. Kirjaston lainajonot ehtivät tässä välissä hieman jo lyhentyä, mutta nyt kirja on Lappi-kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalla, ja jonot pitenevät taas. Toinen painoskin on ilmeisesti juuri tullut painosta.

 Tämä mielettömän hieno kirja on kuvaus hyvin omalaatuisesta matkasta Itä-Lappiin. Tai oikeastaan kahdesta erillisestä matkasta, sillä matkaajia on kaksi, Voipiosta kotoisin oleva Elina Ylijaako ja poliisitehtävää suorittamaan saapuva konstaapeli Janatuinen. Tarinaan kietoutuu mukaan ainutlaatuinen rakkaustarina sekä eriskummallinen, myyttinen Lapin maailma. Tämä kuvaukseni kuulostaa todella lattealta kirjan räiskähtelevään sisältöön nähden, mutta parempaakaan en nyt tähän hätään saa aikaan. Lue itse ja ylläty! Joka tapauksessa fantasian puolella ollaan - Lappiin päästäkseen on Etelä-Suomesta saapuvan ylitettävä rajavyöhyke tarkistuskoppeineen kaikkineen, ja suot ja kairat kuhisevat kaikenlaista outoa elämää. Rajan pohjoispuolella mitkään vakuutukset eivät ole voimassa, ja Janatuinenkin on matkalla yksin, sillä tämän työpari on mieluummin ampunut itseään jalkaan kuin joutunut lähtemään Lappiin.

(Etelästä saapuva Janatuinen herätti muuten valtavasti myötätuntoa: hänelle oli annettu ohjenuoraksi Lappiin lähtiessä että kaikkeen, mitä paikalliset ehdottavat, pitää lähteä mukaan. Näin tehdään, ja sitten Janatuinen löytää itsensä muun muassa peijoonin kanssa kalaretkeltä.)

Perillä Itä-Lapin Voipiossa on sekä tikahduttavan hauska että pelonsekaista kunnioitusta herättävä henkilögalleria, ja aivan erityisesti Ylijaakon Elina, joka puolestaan saapuu joka vuosi samaan aikaan pyydystämään pienestä suolammesta haukea, josta riippuu kaikki. Karila on saanut taiottua kirjaan paitsi hykerryttävän hauskaa huumoria, myös niin kylmääviä kuvauksia myyttisistä otuksista, että jossakin vaiheessa pystyin lukemaan kirjaa enää valoisalla! Tarinaan sekaantuvat siis myös nämä mystiset ja myyttiset, joskin kirjassa hyvin todelliset olennot: metelit, suon pinnan alla kylmiä sormiaan ojentelevat turvemöröt, peijoonit, raitajalat ja haukilampea vartioiva näkki, joka on leikkisästä ja kuvankauniista ulkomuodostaan huolimatta karmiva hahmo. Kaikkein pelottavin vastustaja onkin varmaan sellainen kuin tarinan näkki, joka ei raivoa ja näyttele voimiaan, vaan joka tietää olevansa niskan päällä ja siksi voi suhtautua kuolemanvakavaankin tilanteeseen hilpeästi. 

Kirjan lappalaista Voipion väkeä kuvataan tosiaan huumorilla, mutta missään vaiheessa ei tunnu siltä, että vaikkapa murretta väännettäisiin vain huumorin tai eksotiikan vuoksi - päinvastoin puhetapaan sisältyy kokonainen tapa viestiä ja olla yhteydessä toisten ihmisten kanssa.

Ennen kuin viimeiselle sivulle päästään, eräs kiveen sidottu sopimus ja taika on saatava raukeamaan. Sitä ennen kunnanjohtajaan menee hattara, siis yksi näistä myyttisistä olennoista, väkiyönä ulkona myllertää niin ettei ulos ole menemistä ja joen tummissa vesissä ui osa niistä hirviöistä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa enää sammuttaa.

Käsittämättömän hieno kirja. Etenkin sen fantasiaelementit kaikkine haukilampineen ja turvemörköineen toimivat mielettömän hyvin. Kirjaan on luotu hieno sisäisesti koherentti maailma, ja Karilan tapa kuvata kairoilla kuhisevaa elämää on loistava. Kirja kokonaisuudessaan on raikas ja rikas, ja tarina kulkee oudossa maailmassaan ihmeellisesti ja sujuvasti.

Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 27: Kirjan päähenkilö on eläin.

Tervetuloa Seiväslammelle.

Jos Perälampi on matala, niin tämä on hirmuisen matala.

Korkeintaan kolmekymmentä senttiä. Sekin on tulkinnanvaraista. Vesi on sakeaa kuin hernekeitto, ja jossain tuon liemen keskellä murjottaa hauki.

Tässä on tarinamme näyttämö, tuolla pohjalla limainen päähenkilö. Tai: yksi niistä.

Tuomas Niskakangas: Roihu

 Hyvää lukurauhan päivän iltaa! Olen tänään ehtinyt luisteluretkien ja muiden talvipuuhien ohella myös lukea hetkisen tällä hetkellä kesken olevaa kirjaa (Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys), mutta se on tosiaan vielä kesken, joten ensin muutama sananen jännäristä, jonka luin alkuviikosta!

 

Kyseessä on siis Tuomas Niskakankaan esikoiskirja Roihu. Kustantajan katalogissa kyseessä on "räjähtävän tiukkatahtinen trilleri huomispäivän Suomesta", ja sen tapahtumat sijoittuvat johonkin lähitulevaisuuden Suomeen, jossa syvä talouskriisi on repinyt yhteiskuntarauhan kappaleiksi. Rahan ja vallan kulisseissa tapahtuu kaikenlaista, joka valuu myös kaduille, barrikadeille ja uudenlaisiin kapinaliikkeisiin. Yllätin siis itseni kiinnostumalla tästä kirjasta, vaikka jännityskirjoja muuten ilmestyykin lukulistalleni todella harvakseltaan.

Niskakangas on politiikan ja talouden toimittaja, ja hän on toiminut Helsingin sanomien Yhdysvaltain-kirjeenvaihtajana. Ei lienekään tarvetta ihmetellä sen kauemmin, mistä on tullut innoitus kirjoittaa kirja eriarvoisuuksien repimästä maasta - Yhdysvalloissa on varmasti saanut todistaa sellaisia kehityskulkuja, joita on houkuttelevaa peilata murenevan hyvinvointivaltion Suomeenkin. 

Roihun tapahtumasarja on punottu hyvin kekseliäästi ja yhteiskunnallisesti puhuttelevalla tavalla. On poliittisia jännitteitä (Kokoomus ja sen salakähmäinen oikeistolainen taustavaikuttaja Kilta vastaan voimakas Vasenliitto) ja karikatyyrimäisen liioiteltuja henkilöhahmoja kuten vaikka nyt hemaiseva toimittajasankari Vilma Varis, poliisissa likaisen työn tekijäksi ajautunut Metso, vastenmielinen hotellipamppu Harri Holsti ja ei vain yksi, vaan kaksi salamyhkäistä henkilöä, joiden identiteetti pysyy miltei loppuun asti salassa ja jotka vetelevät kulisseissa lähes kaikkia naruja. Jännärigenressä pitää varmaankin hyväksyä tällaiset karikatyyrit, mutta liian monta hahmojen kannalta keskeistä avainkohtaa oli silti mielestäni kuitattu varsin suppeasti niin, että herkullinen jännite menetettiin.

Tapahtumat alkavat nuoren naisen polttoitsemurhasta ja etenevät siitä politiikan ja tekeillä olevien vallankaappausten kulisseihin. Tapahtumat saavat vauhtia siinä vaiheessa kirjaa, kun istuva pääministeri joutuu salamurhayrityksen kohteeksi, mutta selviytyy täpärästi. Silloin kirjan tapahtumat ottavatkin tosiaan kunnolla vauhtia, eikä lepäämään päästä ennenkuin lopussa. Lukija seuraa tapahtumien käänteitä välillä henkeään pidättäen.

Jossakin arviossa kirjaa on ehditty luonnehtia sujuvakieliseksi, mutta itselleni ei syntynyt aivan sellaista kuvaa. Kirjan alkupuolella kestää pitkään ennen kuin tekstiin tulee minkäänlaista imua, ja minusta se johtui ainakin siitä, että kerronnassa ei tuntunut olevan kaikki kielellisesti ihan kohdillaan. Esimerkki sattumanvaraisesta kohdasta:

Kun Leo nousi yllättäen valtaan viime kesänä, hän ajatteli, että kuopan pohjalta olisi vain yksi suunta. Pian talous lähti kuitenkin uuteen alamäkeen, jossa vauhti tuntui kiihtyvän. Mitään merkkejä maan elpymisestä ei ollut.

Uudessa alamäessä vauhdin pitäisi minusta "kiihtyä entisestään" (tai "vauhti tuntui vain kiihtyvän"). Ja viimeinenkin virke pistää sitten samalla silmään. Kuvitteellinen punakynäni olisi heti ottamassa siitä "maan" pois tai muokkaamassa virkettä jotenkin muuten. Ja kirjan alkupuoli oli minusta täynnä vastaavia, jollakin hienonhienolla tavalla töksähteleviä ja erikoisesti käännöskielisiltä kuulostavia kohtia, joissa virke menee 3 % ohi maalin. Miten esimerkiksi juostaan "haparoivin jaloin"? Siitä tulee outo ja epäintuitiivinen mielleyhtymä (vaikka idean ymmärtääkin: oli kiire, mutta kauhunsekainen jännitys sai jalat tärisemään). Ja jos "patoutunut jännitys ryöpsähti Leon sisällä", miten ihmeessä se voi ryöpsähtää, jos kuitenkin pysyy sisällä?

Tästä yksityiskohtiin juuttuvasta kritiikistä huolimatta kirja oli mielestäni tosiaan kekseliäs kokonaisuus, enkä arvannut salaperäisten hahmojen identiteettiä ennen kuin ne paljastettiin, mikä piti jonkinlaisen jännityksen yllä loppuun asti.

Sijoitan Roihun Helmet-haasteen kohtaan 31. Jännityskirja tai dekkari.

Suomentamisesta, Reni Eddo-Lodgesta ja neliulotteisista semanttisista kentistä

 

Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

Kymmenes suomentamani kirja on nyt tullut painosta. Kymmenjärjestelmän kangistamille aivoille tämähän on suorastaan juhlan paikka! Satuin eilen eli ilmestymispäivänä olemaan vielä työvuorossa Akateemisessa kirjakaupassa joten pääsin tutkailemaan kirjaa heti tuoreeltaan. Siinä on hieno kansi kuten muissakin kieliversioissa, Maryan Abdulkarimin esipuhe ja viimeisellä sivulla oma muutaman virkkeen mittainen kommenttini suomennoksen sanavalinnoista.

Miksi en enää puhu valkoisille rasismista oli todella kiinnostava, avartava ja haasteellinen suomennostyö. Kirja on oikeastaan Reni Eddo-Lodgen puheenvuoro rakenteellisesta rasismista, ja se on syntynyt samannimisen blogipostauksen pohjalta. Tämä blogipostauskin löytyy kirjan alkupuolelta, ja siitä aistii heti, että teksti on purkautunut kirjoittajastaan ulos suunnilleen yhtenä puuskahduksena. Siinä Eddo-Lodge onnistuu muotoilemaan sanoiksi perinpohjaisen turhautumisensa siihen, miten kerta kaikkiaan mahdotonta joidenkin valkoisten kanssa on keskustella rasismista. Kirjoitus sai valtavasti huomiota, ja Eddo-Lodge tilaisuuden laajentaa sen sisältöä kirjaksi asti. Kirjassa tutkitaan rasismin historiaa Britanniassa, paljastetaan vallitsevia valkonormatiivisuuden muotoja, tarkastellaan luokan ja rodullisuuden käsitteitä ja yhteyksiä sekä hahmotellaan feminismin tavoitteita.

Ja nyt kerron, etten ole koskaan tehnyt mitään niin vaikeaa kuin tämän kirjan suomennos! Työn haastavuus pääsi yllättämään, sillä olen tätä ennen ehtinyt suomentaa myös kielellisesti... hmm, sanotaan vaikka moni-ilmeistä ranskalaista taideproosaa. Eddo-Lodgen teksti on sujuvaa, loogisesti etenevää ja oivaltavaa, joten mistä ihmeestä oikein kiikasti? 

Heti kärkeen kävi ilmi, että aihepiiri ja sanasto ovat latautuneita ja kimurantteja, ja niissä suomentajan työ on samalla kaikkein näkyvintä. Kirjan loppusanoihinkin kirjoitin, että ensimmäiseen käännösongelmaan törmätään jo kirjan otsikossa. Eddo-Lodge ei englanniksi lakkaa puhumasta rasismista, vaan aiheesta nimeltä race. Herää heti valtavasti kysymyksiä. Mitä ihmettä se race itse asiassa ylipäätään merkitsee? Edes englanniksi, saati sitten suomeksi? Miksi sanat eivät voi vain osua eri kielissä yksi yhteen?

Kielitieteilijät puhuvat tässä yhteydessä semanttisista kentistä. Semanttisella kentällä tarkoitetaan lähekkäisten käsitteiden muodostamaa merkityskenttää, kuten vaikka värien nimityksiä, ja eri kielissä semanttiset kentät tietysti jakautuvat eri lailla. Kenttien rajatkin ovat yllättävän sumeat. Klassinen esimerkki on asutuskeskuksiin liittyvä sanasto: jos kuvitellaan pienestä suuremmaksi kasvava paikka, suomeksi ja englanniksi merkityskenttä rajataan eri kohdista. Suomeksi on kylä ja kaupunki, englanniksi ensin village, sitten town ja sitten vielä city. Ok, nekin ovat vielä suhteellisen helposti kuviteltavissa toisiaan leikkaaviksi ympyröiksi. Entä sitten, jos kaadetaan kentälle vielä lisää sanoja? Mihin sijoittuvat tuppukylä, suurkaupunki, kyläpahanen, maaseutukaupunki tai kirkonkylä? Kenttä muovautuukin kaikkien erilaisten merkitysvivahteiden vuoksi omassa mielessäni kolmiulotteiseksi. Oikeastaan merkityskentät voi mieltää myös neliulotteisina, ja neljäs ulottuvuus on silloin tietenkin aika. Kauppala tai tapulikaupunki esimerkiksi täyttää tällä kentällä oman historiallisen taskunsa.

Mutta hetkinen, Eddo-Lodgen kirjan suomentamisestahan piti kertomani. Toiseuttamisen sanasto, jota Eddo-Lodgen kirjassa käytetään, on muodostunut suomeen ja englantiin erilaisen väestöhistorian ja erilaisen rasismidiskurssin myötä. Hankalaa. Race ilmaiseekin sellaisen diskursiivisen kategorian, jota suomeksi ei oikein ole olemassa, kun keskustelua aiheesta on käyty lyhyemmän aikaa. (Englanniksi on kätevästi vielä breed esimerkiksi sanassa koirarotu, dog breed.) Race olikin pakko tulkita kontekstista riippuen aina ihonväriksi tai etniseksi taustaksi, vaikka joskus se kääntyi parhaiten rasismiksi, kuten sitten otsikossakin. Ja person of colour puolestaan kääntyi rodullistetuksi, vaikka silloin mukaan tuli vääjäämättä merkitysero: person of colour on varsin neutraali, kun taas rodullistaminen viittaa prosessiin, jossa ihmisiin tai ihmisryhmään liitetään ennakkoluuloja. Rasismia käsittelevässä kirjassa se ei kuitenkaan ole aivan täysin ei-toivottu vivahde. Sinänsä näiden käsitteiden kääntämiseen liittyvät pulmat tukevat aika osuvasti koko kirjan ydinteesejä: toiseuttamisen sanasto ja historia voivat vaihdella, mutta valkoisuus on ja pysyy rasismin muuttumattomana ydinosana. Sitä vain ei tule niin helposti huomanneeksi.

No kuitenkin. Latautunut aihepiiri ja sen latautunut sanasto ajoivat tämän suomentajan etsimään mahdollisimman täsmällisiä ja ”oikeita” suomenkielisiä vastineita joka virkkeelle, ja pääsin sitä tehdessä hieman stressaantumaan. Epäonnistumisen pelko saa tunnetusti aikaan tavanomaista huonomman suorituksen tehtävässä kuin tehtävässä, ja suomennoksen tekeminen olikin välillä aikamoista tervanjuontia kun yritin sitten etsiä niitä ”oikeita” suomennoksia, vaikka tiesin kyllä, että sellainen vie usein harhapolulle ja tuottaa alkutekstin rakenteita liian orjallisesti seuraavaa käännöskieltä. Solmu avautui vasta, kun sain nostettua katseeni pronominien ja relatiivilauseiden sotkusta ja kirkastettua itselleni Eddo-Lodgen tekstin funktion. Parnasson numerossa 6-7/2020 julkaistiin muuten Tarja Roinilan kaunis kääntämistä käsittelevä kirjoitus, jossa käännöksen ja alkutekstin likeistä suhdetta avataan hienosti:

Vaatimus alkutekstin ja käännöksen samuudesta on hurja, sillä kielet ovat radikaalisti erilaisia. Ne ovat omia, erillisiä maailmojaan ja maailman rakentumisen tapoja. -- Eri ja sama, yhtä aikaa. Tässä on kääntämisen perusparadoksi, joka ei laimene millään. 

Eddo-Lodge osaa hienosti muotoilla sanoiksi sitä, miltä rakenteellisen rasismin lasikattoihin ja -seiniin törmäileminen tuntuu. Valkoiselle todella avartavaa luettavaa. Käänteentekevin kohta on omasta mielestäni se, jossa Eddo-Lodge käsittelee rakenteellista rasismia ja tarkastelee rasismia yksilöllisen moraalikysymyksen sijaan valtarakenteisiin liittyvänä asiana:

On helppo ajatella, että hyvät ihmiset eivät voi olla rasisteja ja että rasismilla on sijaa vain pahantahtoisten ihmisten sydämissä. On helppo ajatella, että rasismissa on kyse moraalisista arvoista, vaikka itse asiassa rasismilla varmistetaan, että valtarakenteet pysyvät muuttumattomina. Kun valtavat ihmisjoukot äänestävät avoimen rasistisia poliitikkoja, on helppo ajatella ettei niin suuri osa äänestäjistä vain voi olla rasisteja, sillä hehän olisivat sydämettömiä hirviöitä. Mutta kyse ei olekaan hyvistä ja pahoista ihmisistä.

Rasismin lisäksi myös luokkakysymykset ovat brittiläisessä (ja suomalaisessa) yhteiskunnassa vaikeita asioita, jotka mieluummin lakaistaan tosiaan maton alle. Näitäkin Eddo-Lodge valottaa ajatuksia herättävällä tavalla.

Käännösprosessiin kuuluu erilaisia vaiheita: tekstin lukeminen, tiedonhaku, sanaston selvitys, tulkinta, kääntäminen ja editointi nyt muutamia mainitakseni. Kaiken edeltävissä kappaleissa kuvatun johdosta suomennostyön hitaimmaksi ja vaivalloisimmaksi vaiheeksi osoittautui viimeinen, eli tekstin editointi ja hionta sellaiseksi, että se on valmis julkaistavaksi Eddo-Lodgen nimissä. Oli niin monta huomioitavaa seikkaa ja punnittavaa näkökulmaa. Sanaston sopivuus, kieltenvälinen vastaavuus. Kaikki ne kohdat, joissa englanti käyttää luontevasti löllöä pronominia it, mutta suomeksi vaaditaan tilalle sen korrelaatti tai jotain aivan muuta. Ja kuulkaas, jos suomentaja on näkymätön ammatti, niin kustannustoimittaja sitä vasta onkin! Olin itse veivannut hankaliksi kokemiani, ilmaisuvoimaisia ja lennokkaita vertauskuvia lukemattomia kertoja uusiin olomuotoihin, mutta kustannustoimittajan silmät havaitsivat tekstin joukosta silti käännöskielisyyksiä ja hassuja, toimimattomia vertauskuvia. Onneksi havaitsivat!

Sen Tarja Roinilan kirjoituksen otsikko on muuten ”Kirjoita niin kuin siinä on”. Sellaisen neuvon Roinila oli saanut meksikolaiselta runoilijalta Coral Bracholta pitkän Brachon runoja käsittelevän keskustelun päätteeksi. Yksinkertaiselta kuulostava tehtävä, jonka suorittamiseksi kaikki pitää ensin purkaa häviävän pieniin osiin ja sitten vielä hahmottaa, miten ne kootaan takaisin yhteen - tavalla, joka on eri ja sama, yhtä aikaa.