László Krasznahorkai: Vastarinnan melankolia

Vastarinnan melankolia on arvoituksellinen teos. Se on kertomus... ei, se ei ole sittenkään kertomus, ei mikään tarinaksi typistyvä kirja. Yritänpä uudelleen. Vastarinnan melankolia on unkarilaisen László Krasznahorkain alkujaan vuonna 1989 ilmestynyt romaani, joka kertoo pieneen unkarilaiseen kaupunkiin saapuvasta oudosta sirkuksesta, jolla on kummallinen ja kummallisen tenhoava vetonaula: valtavassa tankissa kelluva jättimäinen valas. Valasta ja sirkussaattuetta seuraa joukko tuntemattomia miehiä, mutta kukaan ei tunnu tietävän mistä kaikki nämä miehet ovat tulossa. Seuraajien ydinjoukko osoittautuu pieneksi, vain 20–30 miehen kokoiseksi, ja tämä kaikkein paatuneimpien joukko on temmannut mukaansa muutakin väkeä lähiseuduilta, kylien laitamilta ja maalaistaloista. Pikkukaupungin elämä on muuten kulkenut omilla pienillä radoillaan, mutta saapunut miesjoukko muuttaa tunnelman uhkaavaksi ja pahaenteiseksi. Lukija saa seurata tapahtumia muutaman eri henkilöhahmon kautta. Tapahtuu pelottavia, ja kun kaikki on ohi, pikkukaupungin painovoimakentät ovat muuttuneet.

Krasznahorkain ja suomentaja Minnamari Pitkäsen piiitkiä virkkeitä on kirjan raskaasta ilmapiiristä ja paikoin makaaberista sisällöstä huolimatta jollakin oudolla tavalla nautinnollista lukea! Krasznahorkaita kääntäneen George Szirtesin kuvauksen mukaan kerronta on a slow lava flow of narrative, hitaasti virtaavaa narratiivilaavaa. Niin se onkin: jos normaalisti suomenkielisissä virkkeissä on ehkä 5–15 sanaa, Krasznahorkailla niitä on usein noin 80–100. Tällaisen vyöryn lukeminen vaatii paljon, mutta on työlästyttävän sijaan vangitsevaa, kun lukemiseen on uppouduttava kokonaan. Tahdon antaa kerronnan tyylistä esimerkiksi kirjan avausvirkkeen:

Koska eteläisen alangon kylmän kangistamia taajamia Tisza-joelta miltei Karpaattien juurelle saakka yhdistävä matkustajajuna oli jättänyt raiteilla neuvottomana kuljeksivan opastemiehen epäselvistä selityksistä ja hermostuneesti laiturin ja aseman väliä säntäilevän asemapäällikön yhä päättäväisemmistä lupauksista huolimatta saapumatta ("No katsokaas, kun se on taas kadonnut jonnekin..." opastemies totesi happamana ja huitaisi pahanilkisesti kättään), kahdesta, ainoastaan niin kutsutuissa "erikoistapauksissa" käyttöön otetusta ränsistyneestä kolmannen luokan vaunusta ja aikansa eläneestä, huonokuntoisesta 424:stä kokoon kasattu väliaikainen yhdistelmä lähti runsas puolitoista tuntia likimääräisestä ja muutenkin itseään koskemattomasta aikataulusta myöhässä viemään lännestä turhaan odotetun vuoron peruuntumiseen jotakuinkin välinpitämättömästi ja epävarman alistuneesti suhtautuvia paikallisia viisikymmentä kilometriä pitkän sivuradan varrella sijaitseviin määränpäihinsä.

Painon tuntu ja painostava tunnelma alkaa heti kirjan alusta, jossa tilapäisjunassa matkustava rouva Pflaum saa eräästä villakangastakkisesta miehestä ahdistavan seuraajan. Miehen säädytön katse painaa avuttoman tuntuista rouvaa, joka hädissään pakenee junan vessaan. Voimaton hätä välittyy lukijalle ja vyöryy virkkeissä.

Samalla tavalla miehen valtaan joutuu kiltiltä ja yksinkertaiselta tuntuva nuori mies, postinkantaja Valuska. Tämän yhden villakangastakkisen miehen ja sirkusseurueen mukana tulleen miesjoukon läsnäolossa on paljon paitsi pahaenteisen uhan tuntua, myös jonkinlaisen eteenpäin vyöryvän liike-energian tuntua; heitä ajaa jokin painovoima, joka sieppaa miehet mukaansa ja murskaa heikommat alleen. Painon ja painovoimakenttien teema toistuu kirjassa monella tavalla (kannen mystistä ympyrää myöten). 

Olalta valuvaa laukunhihnaa oikoen hän (Valuska) kiersi jykevän oikeustalon (ja vankilan) pariin kertaan, veti muutaman kierroksen linnan ja Almássyn palatsin ympäri, kiirehti Körösin kanavarannan lehdettömien itkupajujen alta Németvárosin sillalle ja kääntyi sieltä Kisoláhvárosin hautausmaan suuntaan – kiinnittämättä missään vaiheessa huomiota niihin kaupungin lähestulkoon miehittäneisiin, hiljaisiin ja liikkumattomiin joukkoihin, joihin hänen kohtalonsa huomisillasta lähtien rikkomattomasti kietoutuisi, sillä mistä hän olisi voinut aavistaa, keitä nämä miehet olivat tai mitä tuleman piti. Hän kuljeskeli heidän ja oman onnensa nojaan jätettyjen bussien ja autojen keskellä häiriintymättä kuin hän kulki läpi oman elämänsä, kuin pienen pieni kiertotähti, joka ei halua edes tietää, mitä vetovoimaa tottelee, vaan iloitsee, että saa ylipäätään osallistua tähän tyyneen ja tarkkakäyntiseen vuorovaikutukseen, vaikka vain yhdellä ainoalla sykäyksellä.

Oman kiertoratansa lisäksi Valuska järjestää "Péfefferin" kapakan kanta-asiakkaista säännöllisesti "kosmosnäytöksiä", joissa asettelee palinkasta juopuneita miehiä taivaankappaleiksi ja ohjaa näitä pyörimään oikeaan tapaan toistensa ympäri kapakan pienoisuniversumissa.

Vastarinnan melankoliasta on ohjattu myös elokuva nimellä Werkmeisterin harmoniat, ja sama narratiivilaava ilmenee siinäkin: elokuvan kesto on ilmeisesti peräti kahdeksan tuntia, ja se on kuvattu alle 40 hyvin pitkäkestoisella otoksella. Kirjassa Werkmeisterin harmoniat esiintyvät erään herra Eszterin musiikillisissa tutkimuksissa: Eszter tutkii säveljärjestelmiä ja koko säveljärjestelmän käsitteen mysteeriä. Eszterille musiikki on ainoa väline, jonka avulla ihminen kykenee vastustamaan ja käsittelemään ympäröivän maailman kosteaa saastaa. Hän virittelee jumalaisia harmonioita muun muassa Werckmeisterin ja Aristoksenosin avulla, mutta Eszter ei tunnu koskaan pääsevän yhtään lähemmäs mysteerinsä vastausta, vaan uppoaa teoretisointiin ja filosofointiin. Hänen pyöritellessään teorioitaan villakangastakkinen mies joukkoineen kulkee kaduilla kylvämässä kauhua ja tuhoa.

Kun tapahtumat päättyvät, painovoimakentät ovat tosiaan siirtyneet hieman. Vanha järjestys on katoamassa, mutta uudesta ei vielä tiedetä paljoakaan – paitsi sen verran, että joku nokkela aina päätyy myllerryksessä päällimmäiseksi ja saa pidellä uuden ajan ohjaksia.

Erikoinen, arvoituksellinen teos. Narratiivilaavaa, joka vyöryy lukijan ylitse samaan tapaan kuin voimalla ja (väki)vallalla tiensä raivaavat miehet vyöryvät pikkukaupunkiin. Romaanin alkuperäinen ilmestymisvuosi 1989 on ollut Unkarille kohtalokasta aikaa, ja nyt on tietenkin vaikea olla näkemättä sen brutaaleissa vallankäytön tavoissa yhtymäkohtia Ukrainan kohtalonhetkiin.

Kirjan tiedot:

László Krasznahorkai: Vastarinnan melankolia (suom. Minnamari Pitkänen). Teos, 2022 [1989]. 367 sivua.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Minä luulen että hänen nimensä oli Esther, sanoi isäni. Niin, ehkä Esther. Minulla oli kaksi isoäitiä, ja toinen heistä oli nimeltään Esther, niin juuri.

Mitä, ehkä, kysyin tuohtuneena, etkö sinä tiedä, mikä sinun isoäitisi nimi oli?

En minä puhutellut häntä koskaan nimeltä, vastasi isäni, minä sanoin babuška ja vanhempani sanoivat äiti.

Maailman katseet ovat yhä kiinni Ukrainassa, ja tänään on itse asiassa päivälleen kaksi kuukautta Venäjän hyökkäyksen alusta. Sota on pitänyt ajatukset jatkuvasti Ukrainan ja ukrainalaisten kohtaloissa. Piti nytkin lukemani jotain aivan muuta, mutta törmäsin kirjastossa Katja Petrovskajan kirjaan Ehkä Esther, ja se pääsi luettavaksi muiden lukulistalla olevien ohi.

Katja Petrovskaja on vuonna 1970 Kiovassa syntynyt "saksankielisen kaunokirjallisuuden uusi tähti", kertoo takakansiteksti. Petrovskaja on ehtinyt asua myös Venäjällä ja Virossa, ja nyt hän asuu Saksassa ja kirjoittaa saksaksi. Ehkä Esther jäljittää hänen kadonneen sukunsa tarinaa. Kadonnut pitää tässä ymmärtää paikoin aivan konkreettisesti: Petrovskajan sukujuuret ovat puolalais-ukrainalaiset ja juutalaiset, ja viime vuosisadan tapahtumat ovat heittäneet suvun jäseniä kauas toisistaan ja osan tyystin kadoksiin. Jälkiä kadonneista löytyy vankileireiltä, eri puolilta Puolaa, Kiovasta, Wienistä, Babi Jarin rotkosta ja monesta muusta paikasta. Kirjan alaotsikko on kertomuksia. Näitä kertomuksia ovat sekä edeltävien sukupolvien elämänvaiheet että Petrovskajan oma etsintä. Etsivä löytää muistonriekaleita, kyseenalaisia muistiinpanoja ja kaukaisissa arkistoissa säilytettäviä dokumentteja. Niistä koostuu tarina tuhotuista ihmisistä ja kaupungeista, mutta myös selviytymisestä. Petrovskajan kerronta on tosi hienoa: lukijasta tuntuu kuin haroisi hänen kanssaan pimeää, etsien muistoja niistä, jotka kerran täällä elivät. Kauniita kuvauksia kipeistä asioista.

Tämän hetken sota tekee monista kohdista kipeämpiä lukea kuin muutoin. Kertomus isovanhempien paosta Kiovasta elokuussa 1941 puristaa nyt rintaa eri tavalla, kun sama toistuu uutiskuvissa joka päivä. Samoin vankileireille tai Babi Jarin rotkoon johtavat jäljet suorastaan pureutuvat lukijaan.

Kysyin monta vuotta sitten Davidilta, eräältä ystävältä, joka kävi aina sinä päivänä Babi Jarissa, onko hänellä siellä sukulaisia. Hän sanoi minulle silloin, ettei ole koskaan kuullut tyhmempää kysymystä. Ymmärrän vasta nyt, mitä hän tarkoitti. Nimittäin että sillä, kuka on ja onko täällä omia vainajia muistettavana vai ei, ei ole väliä – vai toivoiko hän, ettei sillä olisi väliä? – sillä hänen mielestään kysymys oli kunniallisuudesta. Haluaisin kertoa tästä kävelyretkestä ikään kuin olisi mahdollista jättää kertomatta, että täällä on tapettu minunkin sukulaisiani, ikään kuin olisi mahdollista kävellä tässä paikassa abstraktina ihmisenä, ihmisenä sinänsä, ei vain juutalaisten jälkeläisenä, kansan, johon minulla ei enää ole juuri muuta sidettä kuin puuttuvien hautakivien etsintä, ikään kuin olisi mahdollista kävellä sellaisena ihmisenä tässä kummallisessa paikassa nimeltä Babi Jar.

Tässä jokunen viikko sitten luin itse asiassa myös toisen kadonnutta menneisyyttä kartoittavan teoksen. Se oli muutaman vuoden takaisen nobelistin, niinikään Ukrainassa syntyneen Svetlana Aleksijevitšin valtaisa Neuvostoihmisen loppu. Sen olin poiminut luettavaksi, koska erään somekaverin mukaan se on parhaita neuvostomentaliteetin välittäjiä (ja se on viimeisen kahden kuukauden aikana osoittautunut sittenkin nykyiseenkin maailmanmenoon vaikuttavaksi asiaksi). Se oli hengästyttävää ja vangitsevaa luettavaa, enkä heti saanut muodostettua mitään järkeviä virkkeitä tänne kirjattavaksi, joten se oli jäädä tekemättä kokonaan. 

Nobelin myöntöperusteissa mainittiin Aleksijevitšin teosten moniäänisyys, ja Neuvostoihmisen loppu lienee yksi niistä suurteoksista, joista Nobel on myönnetty. Se on kertomus siitä, minkälaista oli elää neuvostoihmisenä. Kirja kasvaa valtavaksi suurkuoroteokseksi, jossa Aleksijevitšin tehtävä on toimia kirjurina ja välittäjänä, taltioida ihmisten myötä sammuvia muistoja päättyneeltä aikakaudelta. Haastateltuja on paljon, valtavasti. Heidän elämänsä ja tarinansa ovat ennen jääneet virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle. Monien haastateltujen tarinaan liittyy inhimillistä tragediaa vankileirien, orpokotilaitosten tai jonkin muun valtionkoneiston osan muodossa, mutta jonkinlainen neuvostonostalgia pilkottaa silti monesta paikasta rivien välistä, mitä on kyllä lännestä käsin hyvin vaikea ymmärtää (ja kertoo propagandan voimasta). Valtakoneistoon ja vallanpitäjiin suhtaudutaan kuin säähän: pieni ihminen ei voi siihen vaikuttaa, pakko on vain kestää. Kaiken yllä loisti rakastetun johtajan lempeä ihannekuva. 90-luku on myös oma inhimillinen tragediansa monille, kun kaikki kääntyi nurin ja inhimillinen hätä oli paikoin syvempää kuin ennen

Molemmat näistä kirjoista ovat ilmestyneet suomeksi joitakin vuosia sitten ja molemmista on yhtäkkisen ajankohtaisuutensa vuoksi otettu uudet painokset. Tällaiset muistelmateokset eivät kyllä vanhene.

Kirjojen tiedot:

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther (suom. Ilona Nykyri). Tammi 2015. 275 sivua.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu (suom. Vappu Orlov). Tammi 2018. 703 sivua.

Planeetan kokoinen arki – askelia kestävämpään politiikkaan

Tässä ihan pari viikkoa sitten oli suomalaisten ylikulutuspäivä eli se päivä vuodesta, jona suomalaisten kulutus on laskennallisesti ylittänyt maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden tuottamia kasvihuonekaasuja. Tänä vuonna päivä oli 31. maaliskuuta eli tosi varhain, kuten on ollut jo pitkään. Koko loppuvuosi menee sitten ilmastonmuutoksen ja luontokadon piikkiin. (Ei hyvä.) Koko maapallon väestön ylikulutuspäivä puolestaan on joskus elokuussa. Jos olet joskus kuullut sanottavan, että suomalaisten keskimääräinen elämäntapa vaatisi reilut kolme maapalloa, niin tällaisia asioita sillä tarkoitetaan. Harmi vain, että näitä planeettoja on vain yksi! Pieni ihminen ja iso planeetta ovat kuitenkin aivan eri mittaluokan asioita, ja niiden välisten yhteyksien hahmottaminen on välillä hyvin vaikeaa, vaikka yrittäisikin pysytellä ympäristöasioista ajan tasalla.

Senja Laakson ja Riikka Aron toimittama kirjoituskokoelma Planeetan kokoinen arki – askelia kestävämpään politiikkaan käsittelee ympäristökysymyksiä juuri tästä kiinnostavasta perspektiivistä: minkälaisia yhteyksiä pienen ihmisen toiminnalla ja suurilla, suorastaan planetaarisen suurilla kohtalonkysymyksillä voi olla?

Monenlaisia, kuten lukiessa käy ilmi! Ympäristökysymysten kannalta olennainen politiikka ei ole vain ympäristöpolitiikkaa. Se on myös maatalous-, liikenne- ja energiapolitiikkaa, kaupunkien kaavoitusta ja ruokapalveluita, päätöksiä siitä miten ja millaista tietoa tuotetaan ja miten sitä sovelletaan. Kaikki nämä vaikuttavat myös yksilöiden elämään, arkeen ja kulutukseen, ja päinvastoin – ihmiset voivat aktiivisella toiminnalla ja joukkovoimalla vaikuttaa esimerkiksi ympäristökysymysten asemaan päätöksenteossa. Aluksi kirjan nimi oli kyllä johtaa minun ajatukseni hieman väärään suuntaan eli juuri siihen yksittäisen ihmisen elämään (millaista on planetaaristen rajojen mukainen arki?), mutta Planeetan kokoinen arki onkin kirja, joka kokoaa sirpaleiselta tuntuvaa tietoa ilmastosta, ympäristöstä ja niiden ongelmista helpommin hahmottuvaan muotoon. Se auttaa ymmärtämään erilaisten kriisien mittakaavoja, mekanismeja ja tapoja, joilla erilliset asiat kietoutuvat toisiinsa. Ei tosiaankaan huono saavutus (ja kaukana sellaisista lifestyle -tyyppisistä "elin vuoden ilman muovia" tai "näin puolitin hiilipäästöni" -jutuista, joiden suuntaan ajatukseni ehtivät vilahtaa).

Kirjassa on johdannon ja loppusanojen välissä yhteensä kaksitoista tekstiä eri asiantuntija-kirjoittajilta ja tekstit on jaoteltu neljään pääryhmään: ympäristöpolitiikka, kestävyyden ulottuvuudet ja mittakaavat, kestävän arjen osatekijät ja kansalaisten osallisuus ja toimijuus. Osa kirjoittajien nimistä oli minulle tuttuja entuudestaan, osa ei. Kaikkia kahtatoista kirjoitusta ei tähän pysty nyt tiivistämään, mutta nostan muutaman jutun esiin parista juuri nyt eniten puhutelleesta kirjoituksesta.

Ville Lähde kirjoitti tekstissään Arjen teoille on annettava yhteinen suunta juuri niistä tavoista, joilla yksilön ja suurten yhteisten ongelmien välistä etäisyyttä voidaan kuroa umpeen. Lähde kirjoittaa muun muassa siitä, miten kansalaisen rooliksi usein mielletään vain kuluttaja tai äänestäjä, ja miten passiivisia rooleja nämä molemmat lopulta ovat. Niiden kautta yksilöiden teot eivät kasva itseään suuremmiksi, vaan siihen tarvitaan erilaista, aktiivista kansalaisuutta ja joukkovoimaa. Muutos kuitenkin näkyy esimerkiksi koululaisten ja nuorten ilmastoliikkeissä; alaikäiset eivät pääse äänestämään eivätkä siis ole poliittisesti täysivaltaisia äänestäjän lokeroon solahtavia olentoja, joten tilanne kutsuu toisenlaiseen toimintaan. Passiivinen muutoksen odottelun aika taitaa joka tapauksessa olla ohi. Lähde kirjoittaa myös eroista ja yhtäläisyyksistä ilmastonmuutoksen ja muunlaisten ympäristökriisien välillä: toisia on helpompi hahmottaa tai mitata kuin toisia, mutta ongelmat ovat monimutkaisilla tavoilla kytköksissä toisiinsa.

Jari Lyytimäki, Riikka Paloniemi, Linda Karjalainen ja Petri Tapio kirjoittavat omassa tekstissään kestävästä ja terveellisestä liikkumisesta, jota olen itsekin miettinyt viime aikoina runsaasti: ajoin aikuisiällä ajokortin, ja nyt joudun tekemään ihan eri lailla oman liikkumiseni valintoja kuin ennen, kun vaihtoehtoina olivat vain oma lihasvoima tai julkinen liikenne. Liikkuminen pitäisikin kirjoittajien mukaan hahmottaa sekä liikenteenä että liikuntana – tarvitaan hikiloikka! Se on tietenkin vain osa liikennejärjestelmän uudistusta ja kestävän liikkumisen tiekarttaa, mutta yksi askel autoriippuvuuden vähentämiseksi. Nykyajan megatrendit kuten kaupungistuminen ja ikääntyminen on otettava tulevaisuusskenaarioissa myös huomioon.

Olen pyöritellyt ajatusta sähköavusteisen taakkapyörän hankinnasta (auton korvaajaksi, vaikka autoakaan minulla ei ole), mutta miettinyt kirjoittajien tavoin, onko kyseessä aito tarve vai teknologian kehityksen ja yleistymisen synnyttämä "tarve". Omalla lihasvoimalla liikkuminen on hyvää kestävää arjen liikkumista, ja esteetön ja (sähkö)avusteinen ympäristö voi kuitenkin myös passivoida ihmisiä, joille lihasvoiman käyttäminen olisi täysin mahdollista ja hyödyllistä. (Ehkä minäkin vain ostan  nyt tavarankuljetukseen tarkoitetun peräkärryn pyörääni ja lykkään muita ratkaisuja tuonnemmas.)

Pari kiinnostavaa tietoiskua: suomalaisten liikenteessä käyttämä aika on pysynyt 1970-luvulta lähtien suunnilleen samana! Lisääntyneet poltto- ja sähkömoottoriliikennevälineet ovat lähinnä siis kasvattaneet kuljettuja välimatkoja ja liikenteen päästöjä. Lisäksi luin kirjasta, että maailman varakkaimmat kuormittavat ympäristöä liikenteellään aika pysäyttävän paljon: eniten ansaitseva kymmenesosa käyttää liikenteeseen keskimäärin 187 kertaa enemmän energiaa kuin köyhin kymmenesosa! Paisuva lentomatkustaminen on tässä varmaankin avainasemassa, kun monille on taloudellisesti mahdollista lennähtää viikonloppumatkalle Lontooseen tai lomamatkalle Aasiaan.

Tiivistyksenä: ympäristökriisit ovat vakava paikka, ja on helppo ajelehtia epätiedosta kyynisyyden kautta toimintatarmoon ja takaisin. Tämä kirja auttaa jäsentämään ensinnäkin itse ympäristöongelmia, niiden syitä ja mekanismeja, mutta myös hahmottamaan muutoksen paikat, potentiaalin ja haasteet. Se myös muistuttaa, että yhdessä toimiminen on mukavaa ja lopputulos on suurempi kuin osiensa summa. Se ei herättele turhaa toivoa, vaan realistista toivoa.

Kirjan tiedot:

Planeetan kokoinen arki. Askelia kestävämpään politiikkaan. Toim. Senja Laakso ja Riikka Aro. Gaudeamus 2022. 325 sivua.

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa

Päivitystä Ranska-kuvaan: Ylen Pariisin-kirjeenvaihtajan Annastiina Heikkilän hieno esikoisromaani Vapaus valita kohtalonsa kuvaa sellaisia ranskalaisia elämiä, joita kirjojen sivuilla on harvemmin totuttu näkemään. Pariisi-romantiikan sijaan miljöönä on sateinen Nantesin kaupunki Loiren suulla, pakolaisleiri Etelä-Ranskassa ja eliittikorkeakoulun luentosali. Kirja on kuvaus siitä, miten erilaisia todellisuuksia ihmiset elävät rinnakkain ja lomittain toistensa kanssa, ja se kertoo myös kahden nuoren päähenkilön ystävyydestä. Nämä henkilöt ovat suomalais-ranskalainen Lea ja algerialaistaustainen Anissa. Jonkinlainen ulkopuolelle jäämisen tunne ja kokemus on yhdistänyt tyttöjä kouluikäisistä alkaen, ja lapsuudenystävyys on kantanut nuoruuteen ja aikuisuuteen asti.

Itsekin lähdin aikoinaan heti lukion jälkeen, jo ennen lakkiaisia, Ranskaan töihin, ja peilasin lukiessani monia omia muistojani Lean elämään – oli hauska lukea esimerkiksi siitä, miten Lealle sanomalehden lukeminen kulmakahvilassa edusti jonkinlaista henkevän pariisilaiselämän ydintä. Niin se edusti minullekin, vaikka kestikin hetken ennen kuin lukioranskani alkoi riittää ranskankielisiin sanomalehtiin. Luin siis kahviloissa alkuun suomenkielisiä kirjoja, poltin savukkeita ja opettelin juomaan tummaa espressokahvia. Nyt minulla sattui kuitenkin olemaan muutaman päivän vanha Le Monde käsillä, joten nappasin Leaa ajatellen kuvan kirjasta sanomalehden ja kahvin kanssa.

Kirjassa ei kuitenkaan sen pidempään viipyillä pariisilaisissa kahviloissa, vaan seurataan koruttomampia ja raadollisempia kohtauksia elämästä. Alussa päästään seuraamaan Leaa ja Anissaa luvattomiin reiveihin Nantesin satamassa. Reivit päättyvät äkisti poliisin väliintuloon, tilanne kärjistyy ja poliisi rynnäköi ihmisjoukkoon. Lea putoaa satama-altaaseen, mutta uimataitoisena selviää sieltä ylös. Toisin käy Anissan poikaystävälle Dariolle, joka menettää henkensä. Anissa ryhtyy selvittämään kuolemaan johtaneita tapahtumia ja saa selville, että tietty mellakkapoliisi turvautuu usein suhteettomaan väkivaltaan, eikä poliisivoimissa ilmene minkäänlaista halua suitsia tällaista käytöstä. Päinvastoin mies etenee oikein mukavasti urallaan, jonka varrelle jää ruumiita ja pahoinpideltyjä ihmisiä. Black Lives Matter -liike on tehnyt tästä todella ajankohtaisen teeman myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Anissa ryhtyy veljensä Amirin kanssa myös selvittämään isoäitinsä ja isänsä menneisyyttä Ranskassa, joka osoittautuu ajateltua karummaksi. Otteita isoäidin päiväkirjoista ilmestyy kirjan lukujen lomaan, ja niistä paljastuu sotakokemuksia Algerian sodasta ja vankilamainen pakolaisleiri Ranskassa.

Toisaalla Lea yrittää sopeutua opiskelijan arkeen Pariisin politiikan tutkimuksen yliopistolla, joka tunnetaan kautta maailman lempinimellä Sciences Po. Se on yksi Ranskan korkeakoulujärjestelmään kuuluvista grandes écoles -huippuyliopistoista, jonka opiskelijat edustavat monin tavoin ranskalaisen yhteiskunnan kermaa. Leasta syntyy vaikutelma fiksusta, mutta hyvin epävarmasta ja analyyttisestä tyypistä, joka mieluummin seuraisi ranskalaistyyppistä väittelevää keskustelua sivusta kuin työntyy väittelyn keskipisteeseen mukaan. Miten Lea pärjää itsevarmojen ja tyylikkäiden eliittikoululaisten joukossa? Meille koulussa opetettiin kuuliaisuutta, ei väittelytaitoja, hän muisteleekin kouluaikojaan Helsingissä. Osuva huomio.

Paljon teemoja siis! Ja isoja teemoja, joista olisi riittänyt moneen kirjaan. Ajattelen esimerkiksi viime vuoden puolella lukemaani Alice Zeniterin romaania Unohtamisen taito, jossa myös seurataan kabyyleihin kuuluvan harki-perheen kohtaloa Algerian sodasta Rivesaltesin pakolaisleirin kautta ranskalaiseen yhteiskuntaan. Zeniter on kyllä epäsuotuisa ja epäreilu vertailukohta, sillä siihen vertaamalla alkaa tuntua, että Anissan perheen saama huomio jää hyvin pintapuoliseksi. Ja niin se jääkin, koska se on vain yksi tämän kirjan juonista. Minä löysin kirjasta kolme pääteemaa tai -juonta: poliisiväkivalta tai ylipäätään eliitin valta ja valta-aseman väärinkäyttö, suomalais-ranskalaisen Lean yritykset luovia elämänsä eri ulottuvuuksien välillä ja Anissan kokema rakenteellinen rasismi. Kaikki näistä ansaitsisivat oman kirjansa.

Parasta ja puhuttelevinta tässä Heikkilän kirjassa oli mielestäni se taitava "näytä, älä kerro" -periaatteen mukaisesti rakennettu kuva erilaisista yhteiskunnassa olemisen tavoista ja siitä, miltä tuntuu elää monen kielen tai kulttuurin piirissä yhtä aikaa. Lea esimerkiksi saa ystävälliseksi tarkoitettuja kehuja sujuvasta kielitaidostaan vaikka hän on kasvanut kaksikielisenä, ja joiltakin opiskelutovereilta hieman penseän vastaanoton pariisilaisten eliittikoululaisten illanviettoon, sillä ulkopuolelta sisäpiiriin on hyvin hankala päästä. Ei eliitti olisi eliitti, jos sinne pääsy ei olisi vaikeaa. Lisäksi Lean suomalainen äiti Sinikka ja ranskalainen äitipuoli Agathe kuvataan molemmat todella hienosti: toinen tuoksuu nivealta ja hiuslakalta ja vaikuttaa hieman huolittelemattomalta ja suoraviivaiselta vaikka yrittää kuitenkin helmiäisharmaan luomivärinsä kanssa parhaansa. Toinen taas liehuu hymyillen eleganteissa silkkipaidoissaan ja raivaa marjapensaat pois tyylikkään talvipuutarhan tieltä, mutta suu tiukkenee, kun sohvakankaaseen jää croissantista ei-toivottu rasvatahra. Hänen silmissään kuka tahansa ei myöskään kelpaa oikeaksi ranskalaiseksi. Taitavaa henkilökuvausta, tykkäsin.

Laitoin kirjanmerkin kohtaan, jossa kaikki kirjan erilaiset näkökulmat kohtaavat: Sciences Po'n tiedostavat ja etuoikeutetut eliittinuoret pitävät ravintolassa antirasistisen kampanjan suunnittelukokousta, ja paikalle saapuvat myös Lea ja Anissa.

He astuivat hämyisään korttelibistroon. Puheensorina, kahvikoneen kurnutus ja astioiden kilinä muodostivat kakofonisen mutta tunnistettavan äänten sekamelskan, joka imaisi tulijat turvalliseen humuunsa. Tarjoilija pujahti heidän edestään juomatarjotinta kantaen ja melkein törmäsi Anissaan, joka ei ollut ymmärtänyt heti siirtyä käytävältä sivummalle. Laseista läikähti tarjottimelle punaviiniä, ja mies kiroili mutta jatkoi matkaansa askeliaan hidastamatta.

Kokouksessa hyväosaiset ja hyvää tahtovat opiskelijat väittelevät siitä, minkälaisia tekoja rakenteellisen rasismin, korruption ja vallan väärinkäytön purkaminen heidän oppilaitokseltaan ja heiltä voisi vaatia. Pitäisikö esimerkiksi Voltairen patsaan päälle viskoa punaista maalia ja kiinnittää näin huomiota siihen seikkaan, että Voltairen varallisuus oli osin peräisin orjakaupasta? Että tällaisia henkilöitä me palvomme ranskalaisuuden malliesimerkkeinä? Anissa puuttuu kriittisesti keskusteluun:

"Anteeksi vaan, mutta mielestäni te olette kaikki yhtä hakoteillä. Te laaditte manifesteja omassa yläluokkaisessa kuplassanne ettekä tajua ihmisten todellisista ongelmista mitään", Anissa tuhahti nojautuen taaksepäin tuolissaan. Näytti siltä, että hän kurottui tarkoituksella kauemmas pöytäryhmän ulkopuolelle. "Ja tiedoksenne, että tuo patsashomma kuulostaa lapselliselta provokaatiolta. Tempaukselta, jonka shokkiarvo aukeaa ainoastaan  muille eliittikoululaisille", hän jatkoi.

Yhteenvetona: pidin henkilökuvauksista ja siitä, miten erilaisia todellisuuksia törmäytettiin yhteen. Sisältöä oli niin paljon, etteivät sivut oikein riittäneet niihin kaikkiin. Aloin myös kaivata takaisin Ranskaan! Ensi kerralla aion ensi töikseni mennä kahvilaan ja istuutua lukemaan jotain kioskista ostettua lehteä, mieluiten varmaan Le Nouvel Obsia. Mielikuvassani naapuripöydässä istuu joku lukemassa L'Équipea.

Kirjan tiedot:

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa. WSOY 2022.  413 sivua.