Honoré de Balzac: Toursin kirkkoherra

Oli alkusyksy vuonna 1826, kun sadekuuro yllätti tämän kertomuksen päähenkilön apotti Birotteaun hänen palatessaan kotiin vierailulta. Siispä hän, sikäli kuin hänen täyteläinen ruhonsa salli, joudutti askeliaan ehtiäkseen yli Cloître-nimisen aution torin, joka leviää Saint-Gatienin kirkon sakastin takana.

Luin juhannuksena Viv Groskopin hauskan kirjallisuusesseekirjan Au revoir, tristesse ja sen innoittamana nappasin omasta kirjahyllystäni luettavaksi pienoisromaanin parinsadan vuoden takaa, ranskalaisen realismin klassikon eli Honoré de Balzacin (1799–1850) Toursin kirkkoherran. (Ilmassa saattaa olla myös jotain todellisuuspaon tarvetta, ja siihenhän tämä sopi myös hyvin.) En osaa sanoa miten tunnettu kirjailija de Balzac on Suomessa, mutta Ranskassa hän kuuluu ehdottomasti kaanonin kärkeen realismin uranuurtajana massiivisen Inhimillinen komedia -romaanisarjansa ansiosta. Sarjaan kuuluu noin 90 romaania ja sen vaatimattomana tavoitteena on luoda tapain tutkielma, kuvata 1800-luvun alkupuoliskon porvaristoa ja ranskalaista yhteiskuntaa erilaisine yhteiskuntaluokkineen, analysoida ja kritisoida sen perusprinsiippejä. Sarjaan kuuluu monta alakokonaisuutta: kohtauksia yksityiselämästä (scènes de la vie privée), kohtauksia pariisilaiselämästä (scènes de la vie parisienne), kohtauksia maaseutuelämästä (scènes de la vie de province) ja pienempiä kokonaisuuksia kuten kohtauksia poliittisesta elämästä tai kohtauksia maalaiselämästä. Myös Toursin kirkkoherra kuuluu tähän sarjaan, osana maaseutuelämäkohtauksia.

Päähenkilö on tietenkin Toursin kirkkoherra, apotti François Birotteau, joka täyteläisine ruhoineen askeltaa avauskappaleessa Saint-Gatienin kirkon takana. De Balzac on kuvannut hänet vähän pölvästiksi ja naiiviksi hahmoksi, jolla on lähinnä vaatimattomia, mutta porvarillisen pinnallisia toiveita oman elämänsä suhteen. Porvarillinen tragedia kirjasta sukeutuukin, sillä apotti joutuu ahneiden ja vallanhimoisten pikkusieluisten pikkukaupungin pikkuporvareiden kynsiin. Hämmentävää ajatella, että kirjoitusajankohtana Ranskan vallankumous ja feodaalisen sääty-yhteiskunnan murtuminen oli lähihistoriaa – kirjassakin puhutaan kirkon ja papiston omaisuuden peruuttamisesta, ja tapahtumien keskiössä oleva neiti Gamardin asuintalo, josta ikäneito vuokraa paria huonetta papistolle, on kuulemma neidin isän vallankumousvuosina hankkima. Napoléonkin on kuollut vasta pari vuotta aiemmin ja kirjassa eletään siis toisen restauraation aikaa, porvariston nousun aikaa.

Tapahtumaketjun alkusysäyksenä toimii apotti Chapeloud'n kuolema. Birotteau toivoo voivansa täyttää sekä Chapeloud'n entisen tuomiorovastin viran että tämän hienon asunnon.

Apotti Birotteau oli matkalla juuri tähän taloon, missä hän oli asunut jo kaksi vuotta. Samoin kuin tällä hetkellä tuomiorovastin virka, samoin tuo asunto oli kahdentoista viime vuoden ajan ollut hänen toiveidensa kohde, hoc erat in votis. Hänen elämänsä kaksi suurta toivetta olivat täysihoitolaisuus neiti Gamardin luona ja tuomiorovastin virka; ehkäpä juuri kahteen tämäntapaiseen seikkaan rajoittuukin kirkonmiehen koko kunnianhimo, hän kun näet katsoo olevansa vain ohikulkija ikuisuuden matkalla eikä siis osaa tässä maailmassa toivoa muuta kuin hyvää vuodetta, hyvää ruokapöytää, puhtaita vaatteita ja hopeasolkisia kenkiä, näitä ihmiseläimen välttämättömiä tarpeita, ynnä tuomiorovastin virkaa, joka tyydyttää hänen turhamaisuuttaan, tuota määrittelemätöntä tunnetta, jonka sanotaan seuraavan meitä Jumalan läheisyyteen asti: sillä pyhimystenkin kesken vallitsee arvojärjestys.

Muutto sujuu vaivatta, mutta sen jälkeen asiat mutkistuvat. Huonetta vuokraava neiti Gamard ilahtuu huomatessaan, että Birotteaun piireihin kuuluu esimerkiksi aatelinen ikäneito Salomon de Villenoix ja muita kaupungin aristokraatteja, jotka saapuvat neidin kotiin Birotteaun kutsusta. Sehän passaa: neiti Gamardin kunnianhimo kohdistui sellaisen seurustelusalongin aikaansaamiseen, jonne joukko henkilöitä joka ilta mielihyvin hakeutuisi. Hän tahtoo siis olla oman seurapiirinsä kuningatar. Mutta voi, ylhäisön vierailut jäivät vain harvinaisiksi poikkeuksiksi – Birotteau jatkaa käymistä ylhäisön kodeissa eikä siis tuo näitä Gamardin taloon, ja tulee onnettomuudekseen lietsoneeksi esiin ne ainoat tunteet, joihin tämä onneton olento (neiti Gamard) pystyi, nimittäin vihan tunteet. Neiti Gamard sydämistyy. Alkaa apotti-paran savustus ja elämä muuttuu talossa perin epämiellyttäväksi. Tätä on la puissance de la petitesse, pienuuden tai pikkusieluisuuden valta.

Tilanteen tajuaa apotti Troubert, vallanhimoinen ja juonitteleva nuorempi pappi. Hän tietää, miten neiti Gamard voitetaan puolelleen ja millaista valtapeliä ja kähmintää menestys vaatii. En tiivistä tähän draaman kaikkia käänteitä, mutta kaksikko yrittää juonitella Birotteaun ulos asunnosta. Birotteau-paralla on säätyläisystävänsä tukenaan, ja aluksi kaikki asettuvat hänen puolelleen, kun juttu aiotaan setviä käräjillä. Yksi kerrallaan säätyläiset joutuvat kuitenkin luopumaan taistelusta, kun heille valkenee Troubertin vallankäytön mittakaava ja neiti Gamardin kynsien tiukka ote. Hyvä herra veljenpoikani, jos haluat luoda itsellesi uran, älä hanki itsellesi vihollisia papiston joukosta, erästäkin paronia neuvotaan. Lopputuloksen arvaatte: Troubert etenee peräti Troyesin piispaksi, Birotteau päätyy Toursin pohjoispuolelle köyhän Saint-Symphorienin kirkkoherraksi, kunnes hänen kohtalonsa kurjistuu siitä entisestään.

Kirja päättyy loppusanoihin, joissa de Balzac tiivistää sen, mitä tahtoo kirjalla sanoa: Troubert edustaa Pietari Suuren tai Hildebrandin (paavi Gregorius VII) tyyppistä säälimätöntä vallankäyttäjää ja selibaatti, jossa kaikki keskeiset henkilöhahmot elävät, muuttaa ihmisen kaikki tunteet itsekkääksi tuhovoimaksi.

De Balzac oli itse syntyisin Toursista, mutta muutti Pariisiin vanhempiensa mukana vuonna 1814. Hän opiskeli oikeustiedettä, mutta tahtoi elää suureellisempaa elämää ja ryhtyi kaikenlaisiin liiketoimiin. Ne valitettavasti epäonnistuivat, ja hän päätyi ansaitsemaan elantonsa kirjoittamalla tauotta, jopa 15 tuntia päivässä. Pariisin Passyssa, 16. arrondissementissa, sijaitsee de Balzacin kotimuseo, hieno pitkänmallinen talo, jossa on hauskasti uloskäynti etu- ja takaovesta eri kaduille – kirjailijalla oli kuulemma tapana livistää takaovesta pakoon, kun velkojat tulivat kyselemään saataviensa perään.

Honoré de Balzac: Toursin kirkkoherra. Suomentanut Kauko Kare. Karisto 1960 [1832]. 118 sivua.