Ranskalaiskirjailija Edouard Louis'n esikoiskirja ja läpimurtokirja Ei enää Eddy on omistettu Didier Eribonille. En kiinnittänyt aikanaan nimeen mitään huomiota, sitten jokunen vuosi sitten eräässä lukupiirissä keskusteltiin yhteiskuntaluokista ja kirjallisuudesta, ja lukupiirikaveri tiesi kertoa, että Eribon on merkittävä ranskalainen sosiologi (kirjoittanut mm. arvostetun Michel Foucault'n elämäkerran, joka on suomennettukin) ja Louis'n eräänlainen mentori. Kiinnostuin, ja sain kohta pari vuotta sitten käsiini tämän Eribonin oman teoksen Retour à Reims (Paluu Reimsiin). Se on samaan aikaan omaelämäkerrallinen essee ja sosiologinen tutkielma luokasta ja seksuaalisuudesta. Nyt viimein alkukesästä luin sen. Hieno teos, avoin ja vilpitön, ja se jäljittää järisyttävän hienosti sitä, miten Eribon on rakentanut oman itsensä niin yhteiskunnallisena, kulttuurisena, seksuaalisena kuin poliittisenakin henkilönä. Edouard Louis'n polku on ollut hyvin samankaltainen, joten en yhtään ihmettele Louis'n sanoja kirjan esipuheessa: Olin noin 18-vuotias kun eräs ystävä suositteli kirjaa minulle. Muistan, että luin sen pari päivää myöhemmin ja ajattelin: tämä kirja kertoo minusta.
Kirja alkaa siitä, kun Eribon kuulee isänsä kuolleen.
Soitin äidille sinä vuonna uudenvuodenyönä hieman puolenyön jälkeen toivottaakseni hänelle hyvää uutta vuotta, äiti sanoi: "Sairaalasta soitettiin. Isäsi kuoli tunti sitten." En pitänyt isästäni. En koskaan. En ollut yrittänyt tavata häntä viimeistä kertaa. Miksi olisinkaan? Eihän hän olisi tunnistanut minua, emmekä olleet tavanneet toisiamme enää ikuisuuksiin. Jo teinivuosinani välillemme lohjennut särö oli vuosien mittaan syventynyt, ja meistä oli tullut tuntemattomia toisillemme. Mikään ei kiinnittänyt meitä toisiimme. Niin minä ainakin luulin, niin olin halunnut kiihkeästi uskoa, koska ajattelin, että ihminen voisi elää elämänsä erossa synnyinperheestään ja löytää itse oman itsensä, kääntää selkänsä menneisyydelleen ja ihmisille, jotka tuota menneisyyttä asuttivat.
Välit lapsuuden perheeseen olivat katkenneet jo kolmekymmentä vuotta aiemmin, eikä Eribon osallistunut isän hautajaisiin, mutta palasi kuitenkin Reimsiin tapaamaan äitiään. Isän hautajaiset ja äidin kanssa käydyt keskustelut laukaisivat ajatuksen: miksi minä, joka olen kirjoittanut niin paljon hierarkkisista rakenteista, en ole koskaan kirjoittanut yhteiskuntaluokista? Ja vaikka olen kirjoittanut runsaasti subjektifikaatioon ja alisteiseen asemaan liittyvästä häpeästä, en ole koskaan kirjoittanut luokkahäpeästä?
Tuloksena oli tämä teos: koskettavan rehellinen, retrospektiivinen katse Eribonin omaan elämänpolkuun ja nimenomaan siihen, millaisen elämän ja roolin ihmisen lähtökohdat petaavat hänelle. Eribon on oman työläistaustansa ansiosta päässyt näkemään työväenluokan ja tehdastyöläisen arkea ja elämää, ja se on tuottanut järisyttävän käsityksen siitä, mitä on eriarvoisuus ja miten väkivaltaisesti ja pakkovaltaisesti työläisiä ja näiden kehoja kohdellaan. Samoin hän onnistuu erittelemään omien kokemustensa ja tutkimusten valossa erilaisia näkymättömiä, mutta tunnistettavia rajaviivoja erilaisten yhteiskuntaluokkien ja kaikenlaisten identiteettitekijöiden välillä. Avartavaa luettavaa.
Kiinnostava sivujuonne kirjassa on politiikka, ja Eribon sivuaa myös sitä kehitystä, joka on tapahtunut niin Ranskassa kuin Suomessakin: aiemmin työväenluokkaiset ihmiset kannattivat vasemmiston puolueita, mutta kannatus on siirtynyt niistä populistisiin oikeistopuolueisiin (vaikka ranskalainen puoluekenttä onkin aina elänyt enemmän kuin suomalainen). Myös Eribonin äiti kuuluu tähän joukkoon, ja paljastaa äänestäneensä äärioikeiston Le Peniä vuoden 2002 presidentinvaaleissa: "ensimmäisellä kierroksella äänestettiin protestiksi, toisella kierroksella tavallisesti". Niissä ikimuistoisissa vaaleissa Le Pen pääsi Chiracin kanssa toiselle kierrokselle, ja ihmiset kävivät runsain joukoin äänestämässä Chiracia, kumihanskat kädessä ja pyykkipoika nenässä. Samankaltainen tilanne kävi nyt kesäkuun 2024 parlamenttivaaleissa, joissa toiselle kierrokselle pääsi kansan säikäyttänyt määrä äärioikestoa. Toisella kierroksella äärioikeisto kylläkin kärsi tappion, mutta paljon samaa näissä vaaleissa oli.
Paluu Reimsiin on ilmestymässä tänä syksynä myös suomeksi: Vastapainolta Timo Torikan suomennoksena.
Kirjan tiedot
Didier Eribon: Retour à Reims. Flammarion 2018 [2009]. 248 sivua.
