Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Olen usein haaveillut samanlaisesta ajankääntimestä, jollainen Hermione Grangerilla on käytössään jossain Harry Potterin romaanissa – pääsisi kulkemaan ajassa, käyttämään ja vääntämään aikaa aivan oman mielensä mukaan. Samoin olen haaveillut painikkeesta, jolla maailman saisi pysähtymään, tai tavallaan tauolle. Kun muu maailma olisi pysähdyksissä, voisin tehdä kaikkea mitä en muuten ehtisi. Tai voisin tehdä mitä vain! Lojua nojatuolissa ja lukea. Kävellä maapallon ympäri. Mitä vain. Ottessa Moshfegh vie tavallaan saman haaveen äärimmäisyyksiin romaanissaan Vuosi horroksessa (My Year of Rest and Relaxation): sen nimettömäksi jäävä päähenkilö päättää viettää kokonaisen vuoden lähinnä nukkuen lääkecocktailin tuomaa kemiallista unta. Hän ei tosin tahdo tehdä mitään: hän tahtoo vain pysäyttää maailman. Ja nukkua, tai horrostaa.

Halu on tosi ymmärrettävä, koska päähenkilön elämä on aika surkeassa jamassa. Molemmat vanhemmat ovat kuolleet (isä syöpään, äiti oikeastaan alkoholiin). Suhde ainoaan ystävään Revaan on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Rakkaussuhde sitoutumista välttelevään ja nilviäismäisen epärehelliseen Trevoriin ei tee hänelle todellakaan hyvää. Ja jostain keltaisilta sivuilta löydetty höyrähtänyt psykiatri, tohtori Tuttle, on hyödyksi lähinnä edesvastuuttomana reseptiautomaattina.

Ulkoisesti asiat ovat hyvin: päähenkilö on nuori, kaunis ja hoikka. Hänellä on taidehistorian tutkinto ja työpaikka galleriassa. Hyvin toimeentulevien vanhempien perintö. Kaikki nämä asiat ovat vuoden 2000 New Yorkissa mitä arvokkainta valuuttaa. Varsinkin hoikkuus, mitä etenkin ystävä Reva jaksaa koko ajan kadehtia. (Reva itse on tuomittu olemaan jotain muuta kuin valokuvamallin näköinen nälkäkurki, vaikka hän miten käyttää ThighMasteria ja syö sokerittomia jugurtteja ennen kuin oksentaa ne.)

Kävin yksityisen tyttölukion, ja siellä minulla oli liuta Revan kaltaisia ihailijoita. Minua matkittiin ja minusta juoruiltiin. Olin vaalea ja hoikka ja kaunis – ja se herätti huomiota. Siinä kaikki mikä niitä tyttöjä kiinnosti. Totuin leijumaan huokean kiintymyksen pumpulissa, joka pohjautui muiden ihmisten epävarmuuteen.

Kirjassa seurataan päähenkilön elämää itse asiassa yli vuoden ajan: alkuun hän räpiköi huonojen ihmissuhteidensa, taidemaailman sekoilun ja reseptilääkkeiden sotkussa, kunnes aloittaa "koko vuosi lääketokkurassa nukkuen" -projektinsa. Kerronta on (pikimustan) humoristista ja liioittelevaa, eikä se sen vuoksi päästä lukijaa putoamaan samaan onttoon ahdistukseen josta päähenkilö kärsii. (Onneksi: esimerkiksi kaikki kuvaukset päähenkilön ja Trevorin kohtaamisista lähtevät niin villeille kierroksille, että oikeasti niiden tuottamaa ahdistusta ei kukaan kestäisi.) Ja ahdistuksesta tämä kirja minusta eniten kertoo: lääketokkura on todellisuuspaon väline. Mutta mitä paetaan? Ainakin jotain kilpailuyhteiskunnan vaikeasti täsmennettävää jatkuvaa painetta, ulkonäkökeskeisyyttä, menestyksen pakkoa, mammonan valtaa. Sellaista maailmaa,  jossa pitää koko ajan olla paras versio itsestään, jossa Reva ja monet muut tarttuvat elämäntapavinkkeihin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Tavallaan myös vuoden nukkumisprojekti rinnastuu elämäntapavinkkeihin: päähenkilö tahtoisi herätä uutena ja erilaisena ihmisenä, uuteen maailmaan. Mutta millaisena? Ehkä sellaisena, joka pystyisi kokemaan jonkinlaista merkitystä ja yhteyttä. Tähän asti yhteys on ollut ohuenlainen.

Vein roskat käytävään ja heitin ne roskakuiluun. Rappukäytävän roskakuilu oli asuinrakennukseni parhaita puolia. Se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi, niin kuin ottaisin osaa maailman tapahtumiin. Minun roskani sekoittuivat muiden ihmisten roskiin. Mitä minä kosketin, se kosketti sitä mitä muut olivat koskettaneet. Minä osallistuin. Olin yhteydessä muihin.

Kirjan tiedot

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa. Suomentanut Kristiina Drews. Aula & co 2020. 254 sivua.

Laila Hietamies: Maa suuri ja avara

Kannas-sarja jatkuu: toisessa osassa Suontaan kylässä eletään 1930-lukua, eli avausosan tapahtumista on kymmenisen vuotta aikaa. Kylä on pitkälti ennallaan, vaikka kymmenessä vuodessa ehtii monta asiaa tapahtuakin: Kivojainmäkläisten Jaakko on perustanut suunnittelemansa pienen tiilivapriikin ja kylään on muuttanut uusi asukaskin. Aikuisten elämä on kai kulkenut tasaisemmin heinänteon, lypsämisten, puun- ja vedenkannon tahtiin, mutta lasten elämä on toisin kuin ennen: viime kirjassa syntyneet vauvat ovat nyt kouluikäisiä pikku vintiöitä, ja viime kirjan koulutytöt Helmi Elisa ja Martta ovat nuoria aikuisia. Martta on päässyt opiskelemaan Viipuriin, mutta palannut kotikylään opettajaksi. Helmi Elisa taas on tavallaan sidottu kotiinsa äidin kuoleman jälkeen, sillä hänen vastuulleen on langennut niin pikkuveljien hoito kuin monet, monet talon työt. Kirjassa on talvi, ja tyttöjenkin elämä on jollain lailla jäässä: he tuntevat juuttuneensa paikoilleen ja kaipaavat elämäänsä muutakin, mutta mitä kaikkea ja miten sen mahtaisi saada toteutumaan?

Edellisessä kirjassa oli kesä, mutta nyt eletään tosiaan talvea. Kirja alkaa talven tulosta, ja kylä ehtii elää kirjan aikana joulunpyhät, tahvananpäivän kyläilyt ja leikit, hiihtokilpailut, pääsiäisperinteet ja kääntyä odottamaan kevään saapumista. Päästäänpä kerran Viipuriin markkinoillekin! Hietamies oli itse syntynyt Viipurissa 1938 ja voin kuvitella, miten hän on kautta lapsuutensa ja nuoruutensa saanut kuulla vanhemmiltaan ja sukulaisiltaan tarinoita Punaisenlähteentorin markkinoista, Pyöreästä tornista, satamasta ja raitiovaunusta.

Paljon tässä kirjassa on samaa kuin edellisessäkin. Sekä kirjoittaminen että lukeminen on varmasti toiminut menetetyn Karjalan muisteluna ja yhteisen evakkotrauman käsittelynä. Sarjan kolmannessa osassa Hylätyt talot, autiot pihat siirrytään sotavuosiin – sodan uhka on jollain tavalla leijunut tässäkin kirjassa yllä, sillä kaiut vaikkapa Abessinian sodasta saavuttavat myös Suontaan kylän tai arvuuttelut Saksan tai Venäjän armeijan miesvahvuudesta tuovat lukijalle kylmänväristyksiä.

Mutta vielä sota ei ole saavuttanut Valkjärven Suontaan kylää, vaan kevät:

Lehdet koivuissa olivat aukeamassa, metsässä oli ohut aavistus vihreää, harso joka vahveni huomaamatta päivä päivältä. Kuinka valoa riittikin. Melkein läpi yön lauloivat metsissä muuttolinnut, rastaat, punarinta ja maa tuoksui niin, että saattoi vain huokaista tyytyväisyydestä. Miten hyvältä tuntui taas elää, talven huolet olivat pois pyyhkäistyt, niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Kirjan tiedot

Laila Hietamies: Maa suuri ja avara. Otava 1981. 416 sivua