Hiljainen lukupiiri on huippukonsepti. Kokoonnutaan yhteen, ajastimeen laitetaan esim. tunti, ja tunnin ajan osallistujat uppoutuvat omiin kirjoihinsa. Kun ajastin kilahtaa, saa sulkea kirjat ja ryhtyä juttelemaan toisten kanssa vaikkapa kirjoista, tai sitten ihan mistä vain!
Kävin vähän aikaa sitten hiljaisessa lukupiirissä. Aloitin siellä Zadie Smithin romaanin Kauneudesta, joka on asustellut nk. hyllynlämmittäjänä kirjahyllyssäni iät ajat. Tein tässä taannoin hyllyjen raivausta ja päätin laittaa sen tilanpuutteen vuoksi kiertoon, mutta ensin tahdoin lukeakin sen. =) Olen taltioinut Zadie Smithin muistiini kirjallisuuden modernina klassikkona ja etenkin ei-valkoisten henkilöhahmojen kirjoittajana, joten tuntui väärältä luopua kirjasta lukematta sitä. (Luin kyllä joskus opiskeluaikoina hänen läpimurtoteoksensa Valkoiset hampaat, jonka olen enimmiltä osilta sittemmin jo unohtanutkin, mutta muuhun tuotantoon en ole ehtinyt tutustua.)
Kirjan alku synnytti voimakkaan mielleyhtymän Chimamanda Ngozi Adichien kirjoihin. En osaa eritellä sen tarkemmin miksi, mutta näillä kahdella on ainakin se yhteistä, että henkilöhahmoja on toisinaan paljonkin, ne ovat suurelta osin ei-valkoisia ja ne on jollakin taianomaisella tempulla kirjoitettu aivan käsittämättömän elävän- ja todentuntuisiksi.
Kauneudesta alkaa esittelemällä tärkeimmät hahmot kirjan henkilöhahmojen kavalkadista: yhtäältä työläistaustainen valkoinen yliopistomies, brittiläinen (/brittiläistaustainen?) Howard Belsey perheineen ja toisaalta karibialais-brittiläinen sir Monty Kipps niinikään perheineen. Näiden kahden perheen jäsenet kohtaavat tosiaan hyvin kiinnostavilla ja jännitteisillä tavoilla, jossa risteävät niin luokkaerot, suhdesotkut, rodulliset erot kuin poliittiset näkemyksetkin. Kaikki nämä teemat nousevat esiin hyvin orgaanisesti ja luontevasti, kuin itsestään. Koko Hubara kirjoittaa jossain tekstissään Zadie Smithin kertoneenkin, ettei "monikulttuurisuus ole koskaan ollut mikään poliittinen agenda, vaan ihmisten samalla alueella asumisen ja rakastumisen sattumanvarainen tulos".
Yksi romaanin keskeisistä jännitteistä on mainitsemieni Howard Belseyn ja Monty Kippsin välillä. Molemmat ovat taidehistoriahumanisteja ja yliopistomiehiä, joiden välille joku ikivanha Rembrandt-aiheinen kiista on lyönyt pysyvän juovan. Siinä mielessä Kauneudesta on myös yliopistoromaani, että se irvailee monille yliopistomaailmassa ilmeneville, tavallaan kyllä perin inhimillisille asioille. Howard Belsey oli kritisoinut Monty Kippsin erästä Rembrandt-tekstiä, mutta viitannut vahingossa väärään teokseen! Kippsin vastaus virheeseen oli armoton: Kertaheitolla toteutettu täydellinen paljastus (samalla tavalla kuin poika nykäisee kaverinsa sortsit kinttuihin vastapuolen joukkueen nähden), perinpohjainen nolaaminen – se on akateemisen elämän puhtaimpia nautintoja. Ei sen tarvitse olla ansaittua, riittää kun asettaa itsensä alttiiksi.
No jaa, tästä kirjasta on vaikea irrottaa mitään one-lineriksi sopivia sitaatteja, sillä se rakentuu monipuolisemmin, monista kerroksista. Yliopistoromaanina se irvailee myös tietynlaiselle hallinto- ja toimintakulttuurille, joka tuntuu paikoin raivostuttavan jähmeältä ja poteroituneelta, ja sen lisäksi tekopyhältä. Juhlapuheissa professorit ja muu yliopistoväki kyllä vakuuttelevat edistyksellisiä yhteiskunnallisia näkemyksiään ja tahtovansa kohentaa vähäosaisten asemaa ja ties mitä, mutta kun luovan kirjoittamisen opettaja ottaa kursseilleen osallistujia yliopiston ulkopuolelta, päätöstä ei purematta niellä vaan kuriton opettaja tahdotaan palauttaa ruotuun ja korkeakouluopetus niille joille se kuuluu. Uskon, että moni samaistuu ajatukseen ja kokemukseen yliopistoista melko luoksepääsemättöminä, maailmasta irrallisina linnakkeina (disclaimer tähän väliin, että tietenkin arvostan yliopistojen tutkimus- ja opetustyötä, se on sivistyksen peruspilari ja tieteellisen tiedon ensiarvoisen tärkeä lähde). Hauskoja kiteytyksiä yliopistolaisista kirjassa on useita, kliseisiä mutta todentuntuisia.
Lydian kaltainen ihminen ei kerta kaikkiaan käsittänyt sellaista ihmistä kuin Claire. Kaikki mitä Lydia oli elämässään saavuttanut oli tulosta hänen hämmästyttävästä järjestelykyvystään ja ammattitaidostaan. -- Lydia tiesi miten oli päässyt nykyiseen asemaansa, ja tiesi, mihin oli matkalla. Sitä vastoin hän ei tajunnut, miten Claire Malcolm oli päässyt nykyiseen asemaansa. Miten oli mahdollista, että naisella, joka hukkasi työhuoneensa avaimet joskus kolmekin kertaa viikossa ja joka ei tiennyt vielä viisi vuotta kestäneen yliopistopestin jälkeenkään, missä varastokaappi oli, voi olla niin mahtipontinen titteli kuin vertailevan kirjallisuudentutkimuksen määräaikainen professori, ja miten hän voi vielä nauttia palkkaa, jollaista Lydia tiesi hänen nauttivan, koska juuri Lydia lähetti palkkakuitit?
Smith on kirjoittanut kirjaan myös hieman historiallisilta tuntuvia (kirja on ilmestynyt vuonna 2005) kuvauksia konservatiivien ja liberaalien välisistä näkemyseroista ja yhteenotoista ja kuvaa etenkin Howard Belseyn hahmossa erinomaisesti valkoisen keskiluokkaistuneen akateemisen heteroseksuaalisen miehen kliseitä. Miesten vaimot Kiki ja Carlene kannattelevat paljoa elämää ympärillään, kiinnostavia hahmoja. Ja jos tämä ei vielä riitä, oman kokemusmaailmansa tuovat myös hyvin prekaarissa asemassa olevat nuoret haitilaissiirtolaiset, joihin Belseyn perheen kuopus Levi tutustuu. Hyvin runsas ja tyhjentymätön kirja, siis.
Suomennos on todella luontevaa ja sujuvaa tekstiä, ja dialogi erinomaista. Oli hauska huomata miten suomeen on omaksuttu kirjan suomentamisen jälkeen uusia lainasanoja englannista. Suomennoksessa puhutaan useaan otteeseen "jobbaamisesta" – olettaisin että alkuteoksessa on ollut silloin "hustle". Ja olihan näitä muitakin. Joka tapauksessa Kauneudesta on edelleen ajankohtainen ja kiinnostava teos, ja Zadie Smith todella omaa luokkaansa sekä monikulttuurisuuskirjailijana että kirjailijana ylipäätään.
Kirjan tiedot
Zadie Smith: Kauneudesta. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2006. 438 sivua.