Kuluneen viikon aikana olen koetellut itseäni kahdella haasteella: etsin luettavakseni kirjan tyhjyyttään ammottavaan Helmet-haasteen kohtaan 40 eli "kirja kertoo eläinten oikeuksista" ja sen sijaan että olisin lukenut valitsemani kirjan, tartuinkin siihen äänikirjana! Olen monen monta kertaa ennenkin yrittänyt päästä mukaan tähän nykyiseen äänikirjabuumiin, mutta yritykset ovat rauenneet aina johonkin. Joskus en ole voinut sietää lukijan ääntä, joskus maksuton kokeilujakso on ehtinyt päättyä niin etten saanut kuunneltua ensimmäistäkään kirjaa loppuun asti. Vietän jo ilman äänikirjapalveluitakin jonkin verran aikaa kuulokkeet korvilla podcasteja ja radio-ohjelmia kuunnellen eikä niiden jälkeen äänikirja ole enää kiinnostanut. Nyt sain kuitenkin kuunneltua loppuun asti Philip Lymberyn vaikuttavan teoksen Dead zone: Mihin villi luonto katosi? Sen on suomentanut Johanna Koskinen, joka suomensi myös Lymberyn edellisen teoksen Farmageddon: Halvan lihan todellinen hinta. Äänikirjan lukija on Juhani Rajalin.
Tällä hetkellä maapallolla on menossa kylmäävä ja koko ajan kiihtyvä sukupuuttoaalto: joka vuosi useita kasvi- ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon ja niiden myötä kokonaiset ekosysteemit horjahtelevat tai romahtavat. Dead zone kertoo mikä on tehomaatalouden vaikutus luontokatoon, ja tekee sen perusteellisen yksityiskohtaisesti, mutta myös todella lukijaystävällisen kertovalla otteella. Kirja etenee esimerkkieläinlajista toiseen ja Philip Lymbery kertoilee tutkimuksista ja havainnoistaan maatalous- ja luontoympäristöistä ympäri maailmaa. Kirja tarkensi itsellenikin kuvaa siitä, miksi tehomaatalous tarkalleen ottaen eläin- ja kasvilajeja uhkaa. Kyse ei ole vain siitä, että niiden elintila hupenee peltojen raivaamisen ja tuotantolaitosten rakentamisen myötä, vaan tehomaatalouden suosimat/vaatimat tuotantomallit köyhdyttävät maatalousmaata ja -ympäristöä ja sen vaikutukset valuvat niiden ulkopuolellekin joskus hyvin kirjaimellisesti esimerkiksi fosfaatteina vesistöihin. Vesistöistä muuten tulikin mieleen: otsikon dead zone eli kuollut vyöhyke viittaa merten hapettomiin vyöhykkeisiin, joista kaikki elämä on kuollut. Suurin kuollut vyöhyke on tässä Itämerellä, toiseksi suurin Meksikonlahdella. Lähelle tulevat siis kirjan aiheet, vaikka suomalaiset pitävät mielellään (ja paikoitellen aiheellisesti) suomalaista luontoa ja eläintuotantoa hyvin puhtaana.
Philip Lymbery on Compassion in World Farming -järjestön toiminnanjohtaja ja tekstin perusteella todellinen luonnonystävä ja muun muassa ahkera lintubongari. Yksi kirjan lumoavista tarinoista liittyykin hänelle ilmeisen rakkaaseen tornipöllöön ja sen kohtaamiseen luonnossa. Onneksi näitä hänen omia tarinoitaan villieläimistä on kirjassa runsain mitoin ja monista luontoympäristöistä pitkin maailmaa, sillä muuten kirja voisi käydä painavan sisältönsä vuoksi kovin raskaaksi. Kuuntelin tosiaan tämän kirjan, ja aika paljon tietoa esitetään tietenkin numeroina. Kuunnellessa niihin pitää keskittyä eri tavalla kuin lukiessa. Viehättävästi kirjoitetut tarinat esimerkiksi mesipistiäisistä, vesimyyristä tai jaguaareista ja niiden elinympäristöistä olivat kuitenkin todella mukavaa kuunneltavaa luontokadon tunnuslukujen välissä.
Sukupuuttoaalto ja ekosysteemien romahtaminen ovat tietenkin vakava asia (kun "ekosysteemipalvelut" heikentyvät tai loppuvat, villieläinten elinympäristöjen lisäksi vaarantuu myös ihmisten ruokaturva ja esimerkiksi puutarhoilla joudutaan tekemään työlästä käsinpölytystä, nyt yhden esimerkin kirjasta vain mainitakseni), mutta tätä kirjaa ei ole kirjoitettu vain synkistelemään tämän asian äärellä. Lymbery kertoo loppua kohden myös eräänlaisesta hiljaisesta vallankumouksesta, joka maailman maatalousmailla ja kuluttajien parissa hieman jo orastaa: moni kirjassa haastateltu tuottaja on nimittäin havahtunut tehotuotannon säälimättömiin käytäntöihin tai itse näkemiinsä luontotuhoihin ja ryhtynyt toimiin. Samoin moni kuluttaja on siirtynyt kasvis(painotteiseen)ruokavalioon ja luomuun. Etenkin märehdijöiden (nauta, lammas) suhteen Lymbery alleviivaa useaan otteeseen mikä valtava ero on tehotuotantolaitosten tai ruokinta-aitausten väkirehulla ruokittujen eläinten ja toisaalta laiduntavien, niittynurmea syövien eläinten välillä. Eroja löytyy niin eläinten hyvinvoinnin kuin ympäristövaikutustenkin suhteen. Tätähän Suomessakin kuulee tämän tästä: nurmi voi suotuisissa oloissa sitoa hiiltä, eläimet voivat hyödyntää maata joka ei sovi peltoviljelyyn, säilörehun päästöt ovat pienemmät kuin väkirehun ja niin edelleen. Suhtaudun itse aina kriittisesti tuottajien edustajien väitteisiin, mutta peräti WWF on todennut, että luonnonlaiduntaminen on ympäristölle hyödyksi. Lammastalous on ainakin Suomessa hyvin marginaalista eläintuotantoa (kirjassakin se sivuutetaan oikeastaan täysin), mutta siitä olisin kiinnostunut lukemaan lisää vähintäänkin siksi, että käytän villasukkiin ja villapaitoihin mielelläni kotimaista villaa ja sitä kautta lammastalous tuntuu läheisemmältä ja kiinnostavammalta aiheelta kuin vaikkapa broilerifarmit tai ne naudat. Tätäkin kirjaa kuunnellessa neuloin lapsen kasvaneelle jalalle villasukat Yläneellä toimivan Rintalan tilan villasta.
Laidunnus tuottaa siis elävää ja monimuotoista maisemaa, mutta laiduneläimet tuottavat myös ilmastopäästöjä ja sen myötä kiihdyttävät ilmastonmuutosta, mikä tietenkin aiheuttaa luontoympäristöjen tuhoutumista. Minun on vaikea suhtautua laidunnukseen perustuvaan tuotantoeläinten pitoon yhtä myönteisesti kuin Lymberyn, sillä laiduntavatkin märehtijät tuottavat silti varsin korkeita ilmastopäästöjä (hiilidioksidiekvivalenttina suomalainen nauta keskimäärin 15 kg per ruokakilo, lampaista tietoa ei ole saatavilla). Lisäksi Suomessa lihaa kulutetaan jo terveydenkin kannalta liikaa: suomalaiset miehet syövät saantisuosituksiin nähden seitsenkertaisen määrän lihaa, naisetkin nelinkertaisen määrän. Kestävämmällä linjalla luultavasti oltaisiin, mikäli lihankulutuksesta leikattaisiin ainakin 75 prosenttia ja jäljelle jäävästä neljänneksestä suuri osa olisi niittylammasta tai -nautaa, tai riistaa. Sellaisesta on kyllä mukava haaveilla, ja kasvava joukko ihmisiä onkin kiinnostunut oman kulutuksensa ympäristövaikutuksista, joukossa myös minä.
Tätä kirjaa kuunnellessa törmäsin aivan sattumalta toisaalla sellaiseenkin irtotietoon, että Suomessa vuoden 2020 kaurasadosta vain 14 prosenttia päätyi elintarvikkeiksi ihmisille. 42 prosenttia meni tuotantoeläinten rehuksi ja 30 prosenttia vientiin (jyvänä). Loput sitten siemenviljaksi tai muuhun käyttöön. Muunlaisessa tilanteessa tämäkin tieto olisi tullut ja mennyt muistijälkeä jättämättä, mutta tätä kirjaa lukevalle se oli taas uusi muistutus eläintuotannon vaatimista resursseista, myös "täällä meillä".
Kaiken kaikkiaan kirja on tukeva ja vaikuttava tietopaketti, ja minä voin onnitella itseäni myös ensimmäisestä kuunnellusta äänikirjasta! Hyvä minä! On kyllä ihmeteltävä mihin perustuu väite äänikirjan tehokkuudesta tai mukavuudsta – 300 sivun kirjan kuuntelemiseen meni peräti 12 tuntia, kun taas itse lukien hommaan olisi mennyt reilusti alle puolet samasta ajasta. Toisaalta silloin ei olisi valmistunut sukkia samalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti