Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut

Päivät lyhenevät lyhenemistään ja syksyn dark academia -kausi jatkuu asiaankuuluvan tummissa sävyissä. Ihmisen marraskuu ei ole muutenkaan kunnon marraskuu ilman kuolema-aiheista barokkimusiikkia: periodisoittimia ja sävellyksiä, joiden nimi on esimerkiksi Itku tai Kaipausten hauta. Näitä kaikkia löytyy ranskalaisen kirjailija Pascal Quignardin romaanista Kaikki elämän aamut (suom. Annikki Suni), josta Alain Corneau on ohjannut vuonna 1991 samannimisen elokuvan.

Tunnelmaa tuovana kuvausrekvisiittana anakronistiset Bach-nuotit ja moderni viulu

Kirja on oikeastaan pienoisromaani, vain 127 väljästi taitetun sivun mittainen teos. Myös kerronta on minimalistista, tai askeettista, samoin kuin kirjan päähenkilö, gambaviulunsoittaja ja säveltäjä monsieur de Sainte Colombe (?–1690). Jansenistille ominaiseen tapaan hän on sulkeutunut ja varsin ankara mies, ja hän on omistautunut gambaviululleen ja musiikin mysteerille. Kirjan alussa madame de Sainte Colombe kuolee miehen ollessa käymässä erään ystävän kuolinvuoteella ja näin Sainte Colombe jää yksin kahden pienen tytön, Madeleinen ja Toinetten kanssa.

Tytöt jäävät oikeastaan keittäjättären hoiviin, sillä Sainte Colombe rakennuttaa itselleen pienen lautamajan puutarhaan, Monsieur de Sullyn ajoilta peräisin olevan suuren mulperipuun juurelle. Siellä hän soittaa gambaviuluaan jopa viisitoista tuntia päivässä ja houkuttelee siitä ulos sanomattoman kaunista musiikkia. Kaikki, jotka sitä pääsevät kuulemaan, kertovat miten Sainte Colombe soitollaan tavoittaa uskomattoman vivahteikkaita ääniä nuoren naisen huokauksesta iäkkään miehen nyyhkytykseen. Kirjassa on henkeäsalpaavan kauniita kohtauksia, joissa musiikki tavoittaa toisen maailman varjoista myös madame de Sainte Colomben.

 

Sainte Colombe on tunnustettu ja tunnettu mestari, joten lautamajan rauha vääjäämättä rikkoutuu. Häntä tullaan kutsumaan hoviin soittamaan kuninkaalle (ja kuninkaan kutsu on oikeastaan määräys). Sainte Colomben taide kuitenkin kavahtaa hovipiirejä, loistoa ja kimallusta. Teidän palatsinne on majaakin pienempi ja teidän yleisönne vähäpätöisempi kuin yksi ainoa henkilö.

Sainte Colomben taidekäsitys on tällä tavalla hyvin tinkimätön ja siinä korostuu taiteilijan, muusikon, musiikin välittäjän ja kokijan aito herkkyys. Niinpä kun Sainte Colombe suostuu ottamaan oppilaakseen nuoren Marin Marais'n, syynä on tämän soittaman pikkuisen badinagen ilmentämä herkkyys ja nuorukaiseen kätkeytyvä tuska, vaikka hän toteaakin pojalle suorasanaisesti: Kyllä te elatuksenne pystytte ansaitsemaan. Te saatte elää musiikin keskellä, mutta ei teistä taiteilijaa tule. Sainte Colombe yrittää opettaa pojalle tekniikan lisäksi aitoa ilmaisua ja musiikillista herkkyyttä; he käyvät kuuntelemassa maalarin siveltimen liikettä kankaalla ja kaksikon tarpoessa piiskaavaa tuulta vasten Sainte Colombe huutaa tuulen yli: Monsieur, nyt te kuulette, miten aaria erottuu kenraalibassosta!

Olen katsonut tämän elokuvan monia, monia kertoja, mutta en itse asiassa alkuunkaan muista koska olisin viimeksi lukenut itse kirjan. Elokuvassa tarinan musiikki tietenkin nousee yhdeksi pääosan esittäjäksi: siinä on sellainenkin herkullinen kohtaus, jossa hovin kapellimestariksi noussut Marin Marais saa kutsun saapua Madeleine de Sainte Colomben kuolinvuoteelle. Kutsu saapuu hetkenä, jona Marais on prameassa hovisalissa johtamassa mitäs muutakaan kuin Lullyn säveltämää kappaletta Marche pour la cérémonie des Turcs. Tämä kappale on sävelletty Molièren näytelmään Porvari aatelismiehenä, joka on mainio porvarillista nousukasmaisuutta ja pyrkyryyttä pilkkaava näytelmä. Kappale alleviivaa osuvasti sitä ristipainetta, jonka keskellä Marin Marais -parka joutuu elämään: elanto on hankittava, vaikka jansenistisen nälkätaiteilijan ihannekuva kutsuisi muualle.

Kirjassa musiikki on totta kai läsnä, mutta ei kuultavana Jordi Savallin upeana soundtrackina kuten elokuvassa, vaan muuten kaiken läpäisevänä ulottuvuutena. Musiikilta on lainattu paitsi se tulkinnan herkkyys, myös ainakin kerronnan tauot ja hiljaisuus. Niillä on kirjassa sekä rytmillinen että dramaturginen rooli. Lukiessa pitää koko ajan muistaa hidastella ja olla kiiruhtamatta taukojen ohitse.

Ai että! Pitää katsoa elokuvakin taas uudelleen.

Kaikki elämäni aamut täyttää Helmet-haasteen kohdan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. (Gambisti on hyvin harvinainen ammatti, ja kirjasta löytyy myös luutunrakentaja, halonhakkaaja ja kuningas, joka tosin taitaa olla status eikä ammatti. Harvinainen joka tapauksessa.)