Olikin oikein hyvä ajatus käsitellä George Eliotin Middlemarch kahdella erillisellä lukupiiritapaamisella: koko teoksen sivumäärä on siinä 900 sivua, missä on aika paljon luettavaa yhdelle kerralle. Lisäksi kahdessa osassa luettuna kirja sai vähän sopivaa jatkokertomuksen tuntua, sillä alunperin se on julkaistu peräti kahdeksana kirjana! Ensimmäinen nide eli kirjat 1–4 tuntui maalaiskaupungin yhteisön kuvailulta ja tuntui keskittyvän ihmisten ja ihmissuhteiden kuvailuun, mutta toisessa niteessä eli kirjoissa 5–8 keskiöön nousee pankkiiri Bulstrode, varakas ja uskonnollinen mies. Moni muu kirjan henkilöistä on asunut Middlemarchissa koko ikänsä (sukupolvien ajan), mutta Bulstrode on muuttanut paikkakunnalle vasta aikuisiällä eikä hänen taustoistaan tai hänen varallisuutensa taustoista tiedetä juuri mitään. Eräänä päivänä paikkakunnalle ilmestyykin muuan maankiertäjä, jonka paljastukset uhkaavat romuttaa Bulstroden aseman ja koko elämän. Syntyy tapahtumaketju, johon tempautuu mukaan muitakin, ja vielä 160 vuotta kirjoitusjankohdan jälkeenkin lukija kääntelee sivua henkeään pidätellen, odotellen tapahtumien ratkeamista.
Yksi ensimmäisen osan keskeisiä henkilöitä oli itseään vanhemman pappismiehen Edward Casaubonin kanssa naimisiin mennyt Dorothea Brooke. Avioliitto lähtee menemään alamäkeä heti häämatkalla, ja Casaubon menehtyy yllättäen. Lukijakin alkaa katsella kirjasta uusia puolisoehdokkaita: Casaubon itse ehti epäillä Dorothean ja Will Ladislawin välejä sopimattoman lämpimiksi ja tiedonnälkäinen ja uudistusmielinen Dorothea voisi löytää sielunkumppanin myös edistysmielisestä lääkäri Tertius Lydgatesta, jonka oma puoliso tuntuu ajattelevan vain kauniita hepeneitä ja hyvää asemaa ja liitto tuntuu aika lailla hiekalle perustetulta. No, tässä toisessa niteessä Dorothea löytää kuin löytääkin uuden kumppanin, mutta eipäs paljasteta uuden puolison henkilöllisyyttä. Puoliso tulee kyllä tarpeen senkin vuoksi, että monen on vaikea suhtautua itsenäiseen naiseen täysivaltaisena toimijana. Esimerkistä käynee keskustelu herra Brooken, kirkkoherra Farebrotherin ja Celian kanssa, kun Farebrother yrittää hillitä Dorothean tahtoa osallistua kylän julkiseen elämään ja Tertius Lydgatea uhkaavaan skandaaliin. Englanniksi Dorothea puuskahtaa:
– As if I wanted a husband! said Dorothea. I only want not to have my feelings checked at every turn.
Suomennoksessa on sivuutettu ajatus siitä, että naisia on yritetty hiljentää leimaamalla heidät tunteidensa riepottelemiksi olennoiksi:
– Aviomies! En halua aviomiestä, sanoi Dorothea. – Haluan vain, ettei aina asetuttaisi vastahankaan kun minulla on suunnitelma.
En tarkastellut suomennosta mitenkään systemaattisesti, mutta parin edellä kuvatun kaltaisen otoksen perusteella voisi kyllä todeta, että vaikka suomennos välittää Eliotin megapitkät virkkeet ja perusteellisen kuvailutyylin todella hyvin, suomennoksen tarkistukselle voisi olla tilausta.
No, paluu tarinan tapahtumiin. Bulstrodesta siis paljastuu seikkoja, joiden vuoksi hänen asemansa yhteisössä muuttuu. Liittolaiset käyvät samassa tietenkin vähiin. Lydgate-parka joutuu rahapulassaan ottamaan Bulstrodelta lainaa ja päätyy siis epäilyttävään asemaan yhteisön silmissä. Miten osuvasti Eliot muuten kuvaakaan pubissa vellovaa kuulopuhejuoruilua! Arvailu vahveni pian tietoa itsevarmemmaksi ja suvaitsi rennommin sellaista, mikä vaikutti ristiriitaiselta.
Toisessa osassa keskeisiksi teemoiksi nousevat minun mielestäni moraali, häpeä, raha ja talous. Millaiset motiivit ihmisiä ohjaavat ja mitä tekemistä rahalla ja moraalilla voi olla toistensa kanssa? Dorothea istuutui kirjastossa yksityiskäyttöön varaamansa pienen kansantaloutta ja sen suuntaisia aiheita käsittelevän kirjapinon ääreen. Noista kirjoista hänen oli määrä saada tietää, miten rahaa voi parhaiten käyttää tuottamatta vahinkoa lähimmäisilleen tai – mikä oikeastaan on sama asia – hyödyttämällä heitä mahdollisimman paljon.
Toisia moraaliset tai yhteiskuntateoreettiset kysymykset eivät samalla tavalla mietitytä: Hän (herra Dunkirk) ei ollut milloinkaan kuvitellut, että kaupankäynnillä ja lunastusarmolla oli mitään tekemistä keskenään.
Muuten kirja vilisi esimerkkejä aikakauden eli 1840-luvun ajankohtaisista kysymyksistä aina salametsästyksestä, äänioikeuslaista ja viemäröinnistä lähtien. Kerronta on edelleen psykologisesti tarkkaa, humoristista, kiireetöntä ja perusteellista.
Viimeiseksi mielikuvaksi Middlemarchista jätän kuvauksen Fred Vincyn, laiskanpuoleisen ja hevosurheilusta pitävän rehdin tohelon käsialasta:
Tuohon aikaan oltiin sitä mieltä, että herrasmiehen ei sopinut kirjoittaa selvää tai ylipäätään konttoristille ominaista käsialaa. Fred kirjoitti pyydetyt rivit käsialalla, joka oli niin herraskaista kuin kenen tahansa sen ajan varakreivin tai piispan: vokaalit olivat kaikki saman näköisiä ja konsonantit erosivat toisistaan vain siinä, että sakara työntyi milloin ylös milloin alas, poikkiviivat olivat tuhruisen tanakoita eivätkä kirjaimet pysyneet viivoituksella – lyhyesti sanottuna, se oli senlaatuista arvokasta tekstiä, jota kyllä lukee, kun ennakolta tietää, mitä kirjoittaja tarkoittaa.
Kirjan tiedot:
George Eliot: Middlemarch, toinen nide. Suomentanut Aune Tuomikoski.WSOY 1966. 450 sivua.
ajsf
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti