Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

Selailin tätä Geir Gulliksenin kirjaa, ja heti ensimmäisessä luvussa esitellään päähenkilöt, jotka katsovat videota itsestään kesäjuhlissa:

Ingunn piti kättä hänen niskansa takana ja kuiskasi hänelle jotain, hän ei muistanut mitä, mutta he nauroivat toisilleen ja näyttivät eläväisiltä, ja se mikä oli elävää heidän välillään oli muiden silmissä näkymätöntä. Kukaan ulkopuolinen ei voinut nähdä mitä Ingunn ja Hans tiesivät toisistaan, Hans ajatteli kumartuessaan eteenpäin ja katsoessaan itseään tarkemmin; he näyttivät samalta kuin ketkä tahansa keski-ikäiset pariskunnat: omahyväisiltä, nautinnonhaluisilta ja epäkriittisiltä.

Tämä kohta hykerrytti ja kiinnosti niin, että nappasin kirjan luettavaksi. Miten uteliaisuutta herättävä kuvaus, ja miten hauskaa päästä lukemaan kirjaa, jossa kirjailija esittelee päähenkilönsä näin epätäydellisessä ja kiusallisessa valossa. Keitä he ovat? Tuleeko ihmisestä keski-ikäisenä (laaja käsite, minäkin lasken itseni keski-ikäiseksi kun en enää nuorikaan ole) väistämättä nautinnonhaluinen ja epäkriittinen? Ovatko Hans ja Ingunn sellaisia?

Katkelman Hans ja Ingunn ovat Hans Kaasajordet, PR-toimistossa työskentelevä 50-vuotias mies ja samanikäinen puolisonsa Ingunn Sande, yleislääkäri ja terveysalan yrityksen johtaja. Kirjan nimi Katso meitä nyt ohjaa tarkastelemaan heidän elämänkaartaan kaikenlaisia odotuksia vasten: miten nuoruuden odotukset ovat toteutuneet, millaisena he näkevät itsensä nyt, miten muut heidät näkevät, millaisia ihmisiä he tahtovat olla, mitä he toivovat ja tavoittelevat elämältä, ovatko he saavuttaneet unelmiaan? (Hieman kuulostaa nk. viidenkympin villitykseltä tämä, varsinkin kun Hans tosiaan on tasan 50-vuotias.)

Etenkin Hans on nuorempana ollut poliittisesti aktiivinen ja tiedostava, ja päätynyt töihin Olofin perustamaan PR-toimistoon. Olofkin on kiinnostava tyyppi, jonka hahmossa ihanteet ja realiteetit joutuvat törmäyskurssille tavalla, joka ei ole kovin yksiselitteinen: hän on entinen maolainen, josta tuli sittemmin lobbaaja ja pienyrittäjä, ja nykyisen PR-toimiston liikeideana oli auttaa kiperään tilanteeseen joutuneita teollisuusjohtajia ja poliitikkoja tuomalla esiin heidän inhimillisiä ja rentoja puoliaan. Kuulostaa hieman ristiriitaiselta, mutta reaalimaailmassa ihanteilla saattaa olla huonot toteutumisedellytykset, ja idealisteilla on kivisempi polku edessään kuin nk. tolkun ihmisillä. Monilla kirjan hahmoilla on samansuuntainen kova halu toimia oikein, ja sen vuoksi he tarkkailevat itseään usein ulkopuolelta hyvin tiedostavalla katseella. (Tämä tuntui kiusallisen samaistuttavalta.) Tämä oikein toimimisen halu koskee yhteiskunnallis-eettisten asioiden ja työväenaatteen lisäksi myös ja ehkä ennen kaikkea sukupuolirooleja ja ihmissuhteita, jotka joutuvat kirjassa myllerrykseen. Jonkinlaisen viidenkympin villityksen pauloihin joutuva Hans nimittäin ihastuu itseään kaksikymmentä vuotta nuorempaan pikkuvauvan äitiin Harrietiin. Harriet hakee Hansista ehkä ainakin lohtua, sillä hänen puolisonsa Pål on puolestaan ihastunut toiseen. Jätetty Ingunn hakee uusvanhaa rakkautta entisen heilansa Runen sylistä, Olof hullaantuu nuoreen niqabia käyttävään Saraan ja niin edelleen. Kaikki ihastuvat ja hullaantuvat ja tahtovat osoittaa rakkautta ja ottaa sitä vastaan; kaikki tahtovat rakastavan, ihailevan ja hyväksyvän katseen. Taustalla sosiaalidemokraattinen työväenaate jotenkin horjuu ja rapistuu.

Hans tuntuu haluineen olevan hieman hukassa, ja oikeastaan kaikki kirjan hahmot. Heti kirjan alussa on todella outo kohtaus Hansin ja Harrietin kohtaamisesta, jonka aikana Hans päätyy puristamaan Harrietin rintoja, jotta Harriet saisi maidon herumaan. Hans kiihottuu, mutta ajattelee olevansa tilanteessa myös huolehtiva, feminiininen mies, sillä hän on nähnyt elämänsä aikana paljon sellaista maskuliinisuutta, jota ei tahdo edustaa.

Hän ei halunnut olla sitä tyyppiä joka kääntyi kadulla katsomaan naisia, etenkään naisia joiden olemus huokui harkittua naisellisuutta, se tuntui hänestä alhaiselta ja hän yritti kaikkensa jotta hänen katseensa ei kääntyisi sellaisten naisten perään, niiden jotka näyttivät siltä kuin he eivät olisi muuta toivoneetkaan kuin että ihmiset kääntyisivät ja tuijottaisivat heitä.

Halut johtavat intiimeihin hetkiin, ja niiden kuvaus on kirjassa sekoitus dokumentaarista tarkkuutta ja tyyliä, jota kuvaa ehkä sanapari observational comedy, tarkkaan havainnointiin perustuva surkuhupaisuus. Gulliksen kuvaa sekä alastomia kehoja että tapahtumaketjuja ja ajatuksia, ja kaikki on koko ajan jollakin lailla epävarmaa ja jää kesken. Gulliksen päästää lukijan siis tosi henkilökohtaisilta tuntuvien asioiden luo ja esittelee varsinkin sellaisia tunne-elämän mikroliikkeitä, jotka yleensä jäävät vain kokijansa omaksi tiedoksi.

--jäätyään yksin Hans oli ryhtynyt jälleen sen [pornon] ahkeraksi kuluttajaksi, hän oli edelleen sitä mieltä, että se tyhmisti ihmisiä, ja vastusti kaikissa muodoissaan pornografiaa jossa käytettiin hyväksi köyhien ihmisten kehoja, nuoria venäläisnaisia ankeissa murjuissa -- hän klikkasi äkkiä pois kaikki sellaiset kuvat ja yritti löytää ihmisten itse kuvaamia ja nettiin lataamia videoita, se tuntui olevan suosittu harrastus, usein nekin olivat masentavaa katsottavaa mutta joskus harvoin hänen silmiinsä osui pareja, jotka näyttivät spontaaneilta ja tasa-arvoisilta, hän kiihottui myös niistä mutta eri tavalla; kun hän laukesi, hänestä tuntui kuin hän olisi pillahtanut itkuun, ja jälkeenpäin hänelle tuli aina surullinen olo.

Hesarin arvostelussa kirjan sisältö on summattu otsikossa lauseeseen: Kun eettiset, eroottiset ja poliittiset ihanteet kuolevat, jäljelle jää vain oma inhottava naamataulu. Siihen tiivistyy kyllä tosi kätevästi kirjan keskeisin jännite, joka ei kirjan aikana laukea (pun intended) vaan saa mielestäni vain paljon lisää sävyjä. Mitä on ihminen ilman ihanteita? Miten niitä kohti jaksaisi kurkotella muutenkin kuin nuorena? Millainen on ihminen ihanteiden takana?

Kirjan tiedot

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt. Suomentanut Outi Menna. Siltala 2021. 336 sivua.