On heinäkuu, kesän pysähtynein hetki. Heitä on paikalla viisi, kaksi tyttöä, kolme poikaa. Philippa ja Saga. Oliver. Kasimir ja Noa.
He ovat uimarannalla auringonlaskun aikaan. Taivas on malvaa ja pronssia. On heidän nuoruutensa viimeinen kesä. He ovat kaikki iältään seitsemäntoista ja tuoksuvat vaniljalta ja tuulelta ja ulos ripustetulta pyykiltä, joka on unohtunut narulle koko kuukaudeksi. Pellavalta, jonka läpi kesä on kulkenut.
Ensi vuonna yksi heistä, Philippa, on kuollut, ja muiden nuoruus on ohi.
Lukupiirissä luettiin Riikka Pulkkisen romaani Lumo, ja jollei olisi ollut lukupiiritapaamista sovittuna, kirja olisi saattanut jäädä minulta kesken jo ensimmäiselle sivulle. Kerronta on nimittäin sillä tavalla ylätyylistä, että se vaatii hieman totuttelua, kuten tuo kirjan alkurivit sisältävä katkelma yläpuolella näyttää. Ne luettuani pysähdyin hetkeksi miettimään mitä tällaiselta kerronnalta oikein voi odottaa: minun muistoni ja käsitykseni seitsemäntoistavuotiaan elämästä eivät todellakaan ole mitään vaniljantuoksua ja raikasta pyykkiä, joten jäin ihmettelemään tyyli- ja sanavalintaa. Sitten jatkoin lukemista ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että kerronnan kieli oli ihan perusteltua. Se sai kiinnittämään huomion siihen, minkälaista sepitettä, esitystä ja performanssia kirjan päähenkilön Philippan ja monen muun hahmon elämä on.
Philippa ei nimittäin ole mikään vaniljan ja pellavan tuoksuinen harmiton ja ihana tyttö, vaan eräänlainen mastermind, joka pitää erilaisia yleisöjä hyppysissään ja pyörittää heitä aika lailla tahtonsa mukaan. Hän tiedostaa sen tytön roolin, joka hänelle tässä yhteiskunnassa lankeaa, mutta ottaa roolin haltuun ja tekee sillä mitä tahtoo. Hän luo hahmoja niin verkkomaailmaan kuin oikeaankin elämään ja pukee ja riisuu naamioita jatkuvasti.
Kertojia on muitakin, mutta Philippa on kaiken keskiössä – hänen ruumiinsa löytyy nurmikolta, hänen kuolinsyytään selvitetään läpi koko kirjan, hänen merkitystään muut yrittävät selvittää. Oman näkökulmansa saavat ainakin Saga, Oliver, naapurin Alina ja oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta suorittava lääkäri. Kaikki heistä pohtivat takautumissa ja keskusteluissa Philippaa ja oman kertomuksensa valtaa ja näkökulmien moninaisuutta. Moniääninen kerrontaratkaisu, siis.
Kirjan hahmot kaikki jollakin tavalla kiemurtelevat omien rooliensa ja rooliodotusten keskellä: hiljaista Sagaa Philippa yrittää rohkaista valitsemaan itse oma roolinsa, Oliver tuntee olevansa kiltti hevonen ja tahtoo kokeilla, mitä on olla susi, Alina etsii Philippan avulla keinoja purkaa sitä raivoa, jota keski-ikäisen naisen sisään saattaa kertyä. Näin samalla pohditaan persoonan rajoja ja mahdollisuuksia, rajoja ja niiden ylittämistä. Kaikki kertovat toisiaan. Kerronnan valta on kaikilla.
Kirjasta voisi nostaa esiin monta kohtaa, mutta otetaan nyt se, jossa Philippa tapaa "liekkisovellusmiehen nro 16" eli Sebastianin. Ennen treffejä lukija pääsee kurkistamaan Sebastianinkin mieleen, ja se oli kiinnostava kurkistus. Philippa ei ole kovin samaistuttava hahmo, sillä hän on sellainen luonnonvoima, jota ei voi kahlita tavanomaisilla rooliodotuksilla, mutta Sebastian on niin kuin me muut: etsii onnea ja merkityksiä tietämättä oikeastaan mitä etsii tai tahtoo tai kuka hän oikeastaan itse on. Hän on havahtunut siihen, että elämä on olemukseltaan, perusteiltaan, pitkästyttävää eikä merkityksiä ole. Elämästä on tullut joku kummallinen performanssi, jossa tavoitellaan jotain mainoksista tai ties mistä kopioituja unelmia. Philippalle hän toteaa, että olen ollut onnellinen puhtaan kokemisen äärellä vain lapsena. Philippan korvissa se on surullista, sillä hänelle puolestaan elämässä parasta on pauhu, kokeminen, se, kun rakkaus olemassaoloa kohtaan vyöryy ylitse niin voimakkaana, että tekee mieli aivastaa.
Päällimmäiseksi Lumosta jäi silti mieleen nuoruus ja tyttöys. Nuoruus ja maailmojasyleilevät keskustelut esimerkiksi minuuden kahleista, miten silloin heittäydyttiin kohti elämää, miten kasvettiin tajuamaan oma tytön rooli ja asema maailmassa (hieman samalla tavalla kuin Greta Gerwigin Barbie-elokuvan Barbie, joka siirtyy barbimaailmasta tosimaailmaan ja saa suunnilleen kertarysäyksellä havaita, mitä tyttönä ja naisena eläminen oikeassa maailmassa pitääkin sisällään).
Kirjan tiedot
Riikka Pulkkinen: Lumo. Otava 2022. 382 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti