Vuoden 2024 ensimmäinen postaus, jee! =)
Työt ja kaikenlaiset kiireet saivat aikaan sen, että loppuvuodesta ehdin lukea vähemmän kuin yleensä ja blogata en ollenkaan. Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten, kuten Charles Bukowskin jonkun vanhan runokokoelman otsikko kertoo. Kiritään siis ajan tasalle listaamalla nopeasti loppuvuoden luetut kirjat, jotta ne eivät karkaa jonnekin menneisyyden vuorimaisemien taakse. (Itse asiassa pelkään pahoin, että tästäkin listasta puuttuu jotain, mutta ehkä jonkinlainen epävarmuus tai tulkinnanvaraisuus siitä, miten menneisyys oikeasti menikään, kuuluu asiaan).
Luetut, siis.
Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos, 2023. 172 sivua.
Hieno esseekokoelma, Frilanderin esikoisteos. Kirjassa Los Angeles on jotenkin maaginen paikka, kaipauksen kohde ja tavoittamaton unelma. Se hohtaa jotain menneiden aikojen taikaa ja kuuluisuuden hieman yliluonnollisuuteen vivahtavaa tunnelmaa. Frilander kuvaa esseissään kaupunkia ja ihmisiä, jotka tavoittelevat siellä jotain tavoittamatonta, sekä joissakin esseissä esimerkiksi maataidetta ja omaa asumistaan kaupungissa. Yksi esseistä – Koskeeko tämä minuakin – käsittelee rasismia, ja esseemuodon ansiosta esittelee mielestäni hienosti sitä, miten vaikea valkoisen ihmisen on ymmärtää rasismia tai etsiä keinoja toimia sitä vastaan. (Päivän kaikille jo varmasti ennalta tuttu etymologinen tietoisku: sana essee tulee ranskan sanasta essai eli kokeilu/yritys/harjoitelma, ja se puolestaa latinan juuresta exagium eli arvioida/tarkastella/punnita. Joskus asioita kuvataan parhaiten juuri hapuilevin yrityksin.)
Yksi minua pitkään askarruttaneista ja vaivanneista aiheista on nykyinen kuvakulttuuri ja jatkuva kuvaaminen ja taltiointi. Miten se todellisuutta taltioidessaan etäännyttää todellisuudesta ja sen kokemisesta. Tästä aiheesta talteen Frilanderin kirjasta sitaatti ylenpalttisesta kuvaamisesta, joka on:
-- tunnetta torjuva kappale tapahtuman ja tunteen välissä. Lasten kevät- ja joulujuhlissa ilmassa välkkyvät sadat puhelimet toimivat juuri niin. Niiden viesti voisi olla lause: "Minä en koe, minä tallennan palatakseni siihen myöhemmin". Mutta hetki on jo menetetty. Sen ainutlaatuisuus on kadonnnut ajan nieluun.
Sixten Korkman: Talous ja humanismi. Otava 2022.
Mielenkiinto heräsi heti otsikosta! Talous ja humanismi on Korkmanin syvältä luotaava kulttuuripuheenvuoro, jonka lähtökohtana on se tosiasia, että jos ajatellaan aina vain markkinatalous tai talous edellä, luonnon tuhoutumista ja ilmastokriisiä ei voi estää. (Eikä niiden asettaminen etusijalle tee ihmistenkään hyvinvoinnille hyvää.) Mutta mistä talouden ja kapitalistisen järjestelmän määräävä asema on oikein muodostunut? Korkman etsii vastausta tarkastelemalla kristinuskon, valistuksen ja kapitalismin vaikutuksia länsimaisiin yhteiskuntiin, ja toteaa, etteivät ihmiskunnan suurimmat ongelmat ole teknis-taloudellisia, vaan sosiaalisia, ekologisia, kulttuurisia ja poliittisia. Ja tässä vaiheessa esiin astuu otsikon humanismi. Yhteiskuntapolitiikassa tarvittavaa eettistä lähtökohtaa tai moraalista kompassia voi hakea humanismin pohjalta, Korkman kirjoittaa. Näin todella toivoisinkin vallanpitäjien tekevän.
Riina Tanskanen, Samu Kuoppa: Kapitalismin suuri illuusio. Into 2023. 261 sivua.
Lisää kapitalismikritiikkiä Tympeät tytöt -instan ja sarjakuvakirjan tekijältä eli Riina Tanskaselta ja Samu Kuopalta. Vaaleanpuneinen kutsukirje vastarintaan, kertoo teoksen esittely. Tavoite osin sama kuin Korkmanilla, eli kapitalismisysteemin analyysi ja vaihtoehtojen hakeminen ihmisiä ja luontoa tuhoavalle talousjärjestelmälle. Kirjassa esitellään yhdeksän valhetta, jonka varassa nykyinen systeemi lepää, ja käsitteitä, rakenteita ja systeemejä selitetään auki selkeästi mutta kattavasti (lopun viiteluettelo on järisyttävän pitkä).
”Kun elämä nähdään jatkuvana kasvuna, ikuisena ponnisteluna kohti suurempaa, nykyhetki typistyy vain ponnistuslaudan kaltaiseksi välineeksi. Samalla se kirjaimellinen elämä, joka tapahtuu tässä ja nyt, sivuutetaan. Aina on olemassa jotain tavoiteltavampaa. Lopulta kyltymättömyys johtaa vain krooniseen riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunteeseen. -- Kaiken läpäisevän kulutuskulttuurin vuoksi emme oikein osaa suhtautua mihinkään muuten kuin kulutuksen kautta.”
Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä. Kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja 2023. 167 sivua.
Kulttuuritoimituksen kiinnostava arvio tästä sai minutkin tarttumaan kirjaan. Hieno pieni kirja, jonka sivuilla pääsee tutustumaan vähän myös Berliiniin, kuten Alexanderplatzin tv-torniin, Potsdamer Platziin, Teufelsbergiin, erääseen tiettyyn kebab-kioskiin tai idän Köpenickiin. Konkreettisten paikkojen ja rakennusten luota teksti kohoaa toisenlaisiin ulottuvuuksiin, ja usein meidän ihmisten rikkinäiseen historiaan. Hieno kuvitus Nenosen ottamista mustavalkokuvista.
Quynh Tran: Varjo ja viileys. Suomentanut Outi Menna. Teos 2021. 257 sivua.
Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon voittaja vuodelta 2021, Runeberg-voittaja vuodelta 2022, Tranin esikoisromaani. Ollaan Pietarsaaressa, kirjan minäkertojana on Vietnamista pakolaisena saapunut pikkuveli. Hän asuu äiti Mán ja isoveli Hieun kanssa. Varsinaista juonta ei ole, vaan kirja koostuu katkelmista tai fragmenteista pienen perheen elämästä ja arjesta kotona, koulussa ja vietnamilaisyhteisön kanssa. Tällainen kerronta tuntuu itse asiassa yleistyneen niin, että minusta tuntuu kuin lukemani uudet romaanit olisivat voittopuolisesti katkelmallista kerrontaa. Tässä teoksessa katkelmallisuus tavallaan kuvaa pienen lapsen vajavaista kykyä ymmärtää ja muistaa kaikkea itsensä ympärillä, mutta katkelmissa ilmenee myös hienosti pienen minäkertojan herkkyys ja mielikuvitus. Varsinkin kuvaus monen päivän mustikanpoiminta ja -myyntiurakasta (jonne kertoja ei itse edes päässyt mukaan, vaan kertoo toisilta kuulemiaan tarinoita) on kiinnostava, outo ja erikoinen mielikuvituksen ja muistojen yhteistuotos.
Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos 2023. 247 sivua.
Kirjamessuhankinta. Olin antanut itselleni luvan tehdä yhden heräteostoksen, ja se heräteostos oli Suurenmoinen epävire, hienon takakansitekstinsä ansiosta: Silmänräpäyksessä ilma, johon vieraat olivat huokaisseet kauniit, pahat ja katkerat ajatuksensa, painui salista pillin sydämen ja huulten väliin. Ilma metallin ja puun sisällä alkoi väristä.
Mistä kirjan nimi ja takakannen urkumaininta? Päähenkilö Viivi on freelance-kustannustoimittaja, joka työstää tietokirjailija Johanneksen urkuja käsittelevää tietokirjaa (jonka haluaisin kyllä lukea senkin). Työ etenee hapuillen ja hitaasti, kuten Viivin ihmissuhteet heilaansa, naapurin Helliin, ystävä Juuliin ja tämän lapseen Almaan. Ihmissuhteita, elämää ja urkuja yhdistää kaikkia se, miten jokaista pilliä ja ihmissuhdetta on muovattava käsin, palattava kuuntelemaan sointia, kuunneltava erilaisten äänikertojen kokonaisuutta.
Kerrontaa on kuvattu monissa arvioissa vähäeleiseksi ja kauniiksi. Paljon kaunista havainnointia.
Urkujen sointi muuttuu, kun tila täyttyy ihmisten lämmöllä – syntyy epävire, joka tekee kaikesta kiinnostavampaa, kuten elämässä yleensäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti