Minulla on kirjahyllyn lisäksi kirjojen hallintaan nk. pinometodi: kirjahylly pursuilee, joten olen kasannut lukuvuoroaan odottavia kirjoja sen lisäksi lipaston päälle pinoon. Pinoja on itse asiassa kolme: yksi kirjaston kirjoille, kaksi omille. En voi kyllä suositella tätä pinometodia kenellekään, tai ehkä sillä ehdolla, että siihen on lupa kasata maksimissaan 10 nidettä kerrallaan. Pinoilla kun on taipumus kasvaa kokoa.
No, kuitenkin. Poimin luettavien kirjojen pinosta pari vuotta vanhan Miriam Toewsin teoksen Naiset puhuvat. Se oli kutsunut minua jo monta kertaa aiemminkin, mutta tiesin aiheen melko rankaksi, joten olin poiminut pinosta aina jotain muuta. Kirja perustuu järkyttäviin tositapahtumiin, kuten Toews esipuheessa kertoo: bolivialaisessa mennoniittayhteisössä naiset saattoivat aamuisin herätä tokkuraisina ja kipeinä, mustelmaisina ja verisinä, sillä joku oli käynyt yöllä heidän kimppuunsa. Hyökkäyksistä saatiin kiinni ja tuomittiin joukko siirtokunnan miehiä, mutta hyökkäykset jatkuivat kun nämä olivat vankilassa. Tämä kaikki siis 2000-luvulla.
Ahdistavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole synkkä, vaan keskittyy otsikon mukaisesti kuuntelemaan naisia, ei kertaamaan traumaattisia tapahtumia. Kun yhteisön muut miehet ovat matkustaneet kaupunkiin maksamaan pidätettyjen miesten takuut, luku- ja kirjoitustaidottomat naiset kokoontuvat heinäladon suojiin keskustelemaan vaihtoehdoistaan. Heitä (ja lukijaa) varten keskustelut kirjaa muistiin August Epp, samassa yhteisössä syntynyt, mutta joitakin aikoja sen ulkopuolella asunut nuorukainen.
Kirja on oikeastaan pitkä keskustelu väkivallasta, anteeksiannosta, kostosta, uskosta, hyvyydestä ja pahuudesta. Naiset toteavat, että heillä on tässä tilanteessa kolme vaihtoehtoa:
1. Ei tehdä mitään.
2. Jäädään ja taistellaan.
3. Lähdetään.
Saman valinnan edessä on varmasti moni muukin sietämättömään tilanteeseen ajautunut ihminen ja ihmisjoukko! Yksimielisyyttä ei ole helppo löytää. Naisten keskusteluun kietoutuu paljon painavia teemoja. Miten lähteä tutusta kohti tuntematonta? (Naiset ovat vieläpä luku- ja kielitaidottomia, sillä he puhuvat vain mennoniittojen plautdietschiä, eivätkä he tiedä yhteisön ulkopuolisesta maailmasta juuri mitään, mennoniittauskon periaatteisiin kun kuuluu pysytellä erossa Maailmasta.) Miten toteuttaa pasifismia ja väkivallattomuuden periaatetta ympäristössä, jossa on väkivaltaa? Jossa on itse sen uhrina?
Keskustelun aikana esille nousee kolmaskin vaihtoehto: pyydetään miehiä lähtemään.
"Greta nostaa kättään. Ei onnistu, hän sanoo. Kuvittele, miten miehet vastaisivat, jos heitä pyydettäisiin lähtemään siirtokunnasta. Mitä sanoisimme syyksi?
Kaiken tämän mistä olemme keskustelleet, Ona sanoo. Että uskomme oppien mukaisesti meidän täytyy tavoitella pasifismia, rakkautta ja anteeksiantoa. Että miesten lähellä oleminen kovettaa sydämemme heitä kohtaan ja synnyttää vihaisia ja väkivaltaisia tunteita. Että jos haluamme olla edelleen (tai taas) hyviä mennoniittoja, meidän täytyy erottaa miehet naisista".
Suomennos on Kaisa Katteluksen aina laadukasta jälkeä. Takakannessa kerrotaan, että kirjasta on tekeillä Frances McDormandin tähdittämä elokuva, ja se onkin ehtinyt jo päästä levitykseen vuonna 2022 nimellä Women Talking.
Kirjan tiedot
Miriam Toews: Naiset puhuvat. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 233 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti