Nyt oli vuorossa hyvin ajankohtaista luettavaa! Itse asiassa niinkin ajankohtaista, että jouduin noutamaan samaa kirjaa kirjastolta kahdesti: ensimmäisellä kerralla kääntelin nidettä käsissäni kummastellen, että tämä vaikuttaa nyt aivan erilaiselta teokselta kuin kuvittelin. Ja niinhän se olikin - myös Markus Leikola on julkaissut tänä vuonna tismalleen samannimisen teoksen ja kirjaston tarroittajalla olivat menneet varmaankin samannimiset kirjat sekaisin. Toisella kerralla sain sitten tämän toivomani keskustelukirjan.
Tämän kirjan sivuilla keskustelua käy kaksi emeritusta: Espoon emerituspiispa Mikko Heikka ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen. Kirjan huolella ja ajatuksella laaditut kirjeet on kirjoitettu viime (korona)vuoden aikana, ja ne on jaettu lukuihin tai keskusteluihin, joiden nimet ovat paikoitellen kaikkea muuta kuin mielikuvituksettomia: Tuho, Mehiläinen, Sympatia, Hiili, Paratiisi, Luikertelija, Mestaajat, Haavat, Sekopäät, Pojanviikarit ja Koronan jälkeen. Itse kirjankin nimestä huolimatta jonkinlainen koronanjälkeisen maailman maalailu jää itse asiassa täysin sivurooliin tässä kirjassa, mistä kertonee sekin että viimeinen Koronan jälkeen -keskustelu on kirjan lyhin.
Keskusteluissa ei niinkään siis rakenneta polkuja tulevaisuuteen, vaan tutkaillaan erilaisia tuhoisia kehityskulkuja ja kriisejä, jotka ovat nousseet pandemian myötä kipeämmin valoon. Jos tämä kuvaukseni nyt kuulostaa siltä, että sedät siellä kirjoittelevat miten minä kyllä tiedän mistä kaikki johtuu ja antakaas kun kerron mitä nyt kuuluu tehdä, niin se kuva on kyllä täysin väärä. On ilo lukea tällaista harkittua, punnittua tekstiä, jossa kaikesta huomaa, että sen kirjoittajilla on kyky uteliaisuuteen, kriittiseen ja itsekriittiseen ajatteluun ja aikansa ja maailman seuraamiseen.
Mutta niin, siitä koronasta. Heikka ja Kanniainen molemmat toteavat, että pandemia on muistuttanut monia (ei kylläkään aivan kaikkia) siitä, miten ihminen ei sittenkään ole luomakunnan kruunu ja kaikkivoipainen olento. Uudenlaisen luontosuhteen ja ihmiskuvan muodostamiselle olisi siis nyt oivallinen tilaisuus ja tilausta! Lisäksi kirjassa pohditaan sitä, miten viruspandemia on nostanut esiin konkreettisen kysymyksen elämän arvosta. Nykyinen tilanne onkin eräänlainen filosofian oppikirjoista elävään elämään loikannut moraalidilemma. Ruotsissa ja Suomessa valitut toisistaan poikkeavat toimet vielä korostavat tätä seikkaa. Utilitarismi-esimerkki: onnettomuuspotilas jää 50 prosentin todennäköisyydellä henkiin, mutta utilitaristisesti ajateltuna voisi olla kannattavampaa jättää hänet hoidotta ja pelastaa hänen elimillään kaksi muuta ihmistä. (Tosielämässä ei kuitenkaan toimita näin, ei terveydenhuollossa tai muutenkaan.) Ruotsi on toiminut enemmän utilitarististen periaatteiden mukaan, laumaimmuniteetin toivossa, Suomi taas on lähtenyt siitä yhdenvertaisuutta korostavasta periaatteesta, että kaikki pelastetaan koronakuolemalta, jotka vain voidaan.
Koska koronapandemian takana lymyää näitä moraalifilosofian kaltaisia mittavia ja kaikkiin suuntiin sinkoilevia teemoja, kirjassakin käsitellyt aiheet ovat hyvin monenlaisia. Kanniainen on kansantaloustieteilijä ja Heikka muun muassa taloushistoriasta kirjoittanut piispa, joten moni keskustelu kierähtää jossakin vaiheessa käsittelemään taloutta: Adam Smithiä, Weberiä, moraalitaloutta, kätyrikapitalismia, EU:n taloutta, yhteismaan tragediaa tai homo economicuksen ajatusta. Kanniainen nostaa useammankin kerran esiin esimerkiksi Adam Smithin taajaan toistellun sitaatin siitä, miten emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan. Tähän Mikko Heikka vastaa kysymällä Katrine Marçalin kirjan otsikon mukaisesti: kuka sitten valmisti Adam Smithin päivällisen? Vastaus nimittäin on, että Adam Smithin äiti. Äidin tuki muun muassa aamiaisten, lounaiden ja päivällisten muodossa poikamiehenä eläneelle Smithille loivat edellytykset uraauurtavalle tutkimustyölle. (Kiitos Mikko Heikalle hyvästä lukuvinkistä: Katrine Marçalin Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? ilmestyy sattumoisin Elina Halttunen-Riikosen suomentamana ensi syksynä ja ampaisi minun lukulistani kärkeen heti.) Homo economicus onkin jonkinlainen idealisoitu, teoreettinen malli ihmisen toiminnan motiiveista, mutta ihmiset käyttäytyvät sen mukaan reaalimaailmassa kovin harvoin. Sekä muunlaisten tutkimusten että aivokuvantamisten löytöjen mukaan ihminen on sekä itsekäs että altruistinen olento. Tätäkin aihetta kirjassa käsitellään monelta kiinnostavalta kantilta.
Kirjan otsikko on tosiaan Maailma koronan jälkeen ja alaotsikkona Keskustelukirjeitä. Kirjeiden mittaan kirjoittajat vaihtavat kuulumisia vuodenkierron etenemisestä ja vastaavat toistensa esille nostamiin asioihin. Tavoite on yhdessä kehitellä ajatuksia eteenpäin ja tarvittaessa haastaa keskustelukumppania. Itsestäni ainakin tuntui, että näistä kahdesta Kanniainen tuli enemmän haastetuksi: alussa hän toistelee ajatusta siitä, ettei taloustiede tuota mitään talouspoliittisia suosituksia ja ettei talouden tutkija voi lausua kannanottoja juuri mistään aiheesta, mutta loppupuolella päätyy toteamaan pitkällisesti perusteltuna mm. että tehokapitalismia pitää suitsia ja tuntuu hieman hämmästyvän itsekin omista näkemyksistään. Olenko tulossa ihmiseksi, ulos tiedemiesroolistani? Kiinnostava käänne. Toimii myös muistutuksena kaikille siitä, että omankin ajattelun premissejä on usein hyvä tarkastella kriittisesti, jotta voi joko vakuuttua niiden paikkansapitävyydestä tai sitten tarpeen vaatiessa hieman päivittää.
Ulospääsyä koronapandemiasta ei edelleenkään ole odotettavissa aivan lähiviikoille, joten vielä tässä olisi aikaa lukea muitakin pandemian synnyttämiä kirjoja! Esimerkiksi Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittama esseekokoelma Pakopiste on houkutellut minua jo joulukuusta alkaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti