Onnekseni ja ilokseni Turun Akateemisesta kirjakaupasta löytyy valikoima ranskankielisiä pokkareita! Poimin sieltä vastikään mukaani vuoden 2019 Goncourt-voittajan eli Jean-Paul Dubois'n romaanin Tous les hommes n'habitent pas le monde de la même façon, suomeksi suunnilleen "jokaisella ihmisellä on oma tapansa asua tässä maailmassa". Goncourtilla on aina paljon kiinnostavuusarvoa: se on Ranskan merkittävin kirjallisuuspalkinto, ja sitä on myönnetty jo vuodesta 1903. Varsin moni palkittu on myös suomennettu - ihan viimeaikaisista ainakin vuoden 2017 voittaja, Eric Vuillardin L'Ordre du jour (Päiväkäsky, suom. Lotta Toivanen) ja vuoden 2016 voittaja, Leïla Slimanin Chancon douce (Kehtolaulu, suom. Lotta Toivanen).
Tämän kirjan myötä sain myös avattua kesän 2021 "luen ulkona riippumatossa" -kauden. Olen aikeissa saada tänä vuonna luettua siinä samaisessa riippumatossa vielä monta kirjaa ja kenties vihdoin saada Helmet-haasteen kaikki kohdat täyteen. Aikaisempina vuosina olen sabotoinut omaa suoritustani lukemalla joko viikkokaupalla pelkkiä tiiliskiviä ja jäänyt kaikista tavoitteista, tai sitten unohtanut valikoida haasteeseen sopivaa luettavaa ja täyttänyt lukuaikani kaikella muulla. Mutta tämän vuoden kohdalla toivo elää yhä!
Mutta niin, tästä Dubois'n romaanista. Sen keskiössä on tanskalaisen pastori-isän ja ranskalaisen elokuvateatterinpitäjä-äidin poika Paul Hansen, joka istuu Montréalin vankilan pienessä sellissä. Hänellä on seuranaan sellitoverin lisäksi vain muistonsa eletystä elämästä, ja ne kuljettavat häntä ja lukijaa niin Toulouseen, Tanskan pohjoisimmalle rannalle, Québeciin kuin taivaallekin. Lukijaa tietysti kiinnostaa kovasti miksi Paul on päätynyt vankilaan, mutta se paljastuu vasta melkein kirjan lopussa, eikä Paulin rikos ja rangaistus kyllä tarjoa mitään suurta draamallista huipentumaa tai katharsista. Paulin muistojen kautta avautuva elämä tuntuukin enemmänkin sattuman sanelemalta tapahtumaketjulta kuin miltään suurelta kertomukselta. Ei mitään avainmotiivia, ei kaikenkattavia teemoja. Kaikki Paulin kokema on vain hiljalleen kuljettanut häntä siihen pieneen selliin ja kahden vuoden vankilatuomioon. Koko vankilaan päätyminen on kyllä arvoituksellinen juttu, sillä sisäisen puheen ja muistojen kautta Paul näyttäytyy varsin sympaattisena ja lempeänä miehenä.
Pitänee itse asiassa sittenkin vetää heti sanani takaisin niistä teemoista, sillä hetken mietittyäni oli pakko todeta että ihmisten intohimot, kutsumukset tai toisinaan pakkomielteiksi asti kasvavat motiivit nousivat kirjassa monta kertaa esille ja teemaksi asti. Obsessioiden kohteita ja ilmenemismuotoja oli yhtä monta kuin henkilöhahmojakin: Harley-Davidsonin moottoripyörät, Hammond-urut, lentokoneet, elokuvat, laukkakilpailut. Joissakin tapauksissa obsessiot osoittautuivat hyvin tuhoisiksikin, mutta niistä irtautuminen on silti vaikeaa. Pienten yksittäisten tekojen yhteisvaikutukset kinostuvat ylitsepääsemättömiksi; hyvänä vertauskuvana tälle toimii Paulin isän lapsuudenmaisemista tuttu, Jyllannin niemimaan aivan kärjessä sijaitseva Den tilsandede kirke eli hiekkaan hautautunut kirkko. Yksittäinen hiekanjyvä on mitätön, mutta vaeltava dyyni voi nielaista kokonaisen kirkon, niin että vain yli 20 metrin korkeuteen kurkottanut kirkontorni enää pilkottaa hiekan seasta. Obsessioiden lisäksi ihmisyyteen kuuluu kirjassa myös paljon ihmisten välistä yllättävääkin lempeyttä ja hyvyyttä.
Hieman lukiessani ihmettelin, että miten tämä on nyt Goncourtin voittanut, sillä kyseessä ei ole mikään ilmeinen magnum opus. No, ei kai jokaisen palkitun sellainen tarvitse ollakaan. Tässä Dubois'n romaanissa on kyllä paljon sellaista, jota ranskaksi kuvattaisiin sanoilla belle plume, ja tässä yhteydessä plume merkitsee paitsi sulkakynää, myös sulkakynänjälkeä ja siis kaunokirjallista tyyliä. Belle plume ei edellytä harvinaisia, vaikeita sanoja tai poikkeuksellisen korkealentoista sisältöä, vaan siinä yhdistyy tietynlainen linjakkuus ja vaivattomuus sekä kaunis ja rikas kielenkäyttö. Varsin ranskalainen käsite.
Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti