Varaslähtö syksyn dark academia -kauteen näin elokuun puolella ja lukuvuorossa taas 1600-luvun ranskalaista näytelmäkirjallisuutta! Tällä kertaa vuorossa oli Jean Racinen Andromaque. Oikeastihan haluaisin lukea paljon enemmän klassikkokirjallisuutta kuin mitä luen, mutta uutuuskirjat aina houkuttelevat ja kiilaavat lukulistan kärkeen. Korjaan sitten välillä klassikoiden janoani näillä romaani- ja näytelmäklassikoilla. (Oikeasti haluaisin lukea myös uutuuskirjoja/2000-luvun kirjoja enemmän kuin ehdin, mutta ihan kaikkea ei vain ehdi. Elämän surullisia tosiseikkoja, ja pohjimmiltaan kyllä positiivinen ongelma.)
Jean Racinen näytelmä Andromaque sai ensiesityksensä 17. marraskuuta 1667 kuninkaan hovissa, tarkemmin ottaen kuningattaren asuintiloissa. Kahta vuotta aiemmin, vuonna 1665, Racine oli kirjoittanut Molièren näytelmäseurueelle teoksen Alexandre le Grand eli Aleksanteri Suuri, ja näytelmän menestyksen myötä hänet oli kutsuttu hovikirjailijaksi. Pestiin kuului arvovaltaisen aseman lisäksi 800 livren vuosiansiot. Andromaque esitettiin siis ensin hovissa ja seuraavana päivänä Hôtel de Bourgognen teatterissa. Näytelmästä tuli hitti, ja se oli alku Racinen kymmenen vuotta kestäneelle ja monta menestystragediaa tuottaneelle kaudelle, joka huipentui Faidraan (1677). Sen jälkeen Racine toimi kuninkaan historiankirjoittajana ja kirjoitti enää madame de Maintenonin pyynnöstä kaksi Raamatun tapahtumista ammentavaa näytelmää.
Andromaque on ehkä Faidran (ransk. Phèdre) rinnalla Racinen suosituin näytelmä. Sitä on esitetty vuonna 1680 perustetussa Ranskan kansallisteatterissa Comédie Françaisessa ~1500 kertaa. Uskomaton luku! Näytelmä kertoo nimensä mukaisesti Andromakhesta, Troijan prinssin Hektorin puolisosta. Andromakhe on menettänyt puolisonsa Hektorin Troijan sodassa ja jäänyt itse Epeiroksen kuninkaan Pyrrhoksen vangiksi. Myös Andromakhen ja Hektorin poika Astyanaks on vangittu. Aiheen Racine oli löytänyt Vergiliuksen eeppisestä runoteoksesta Aeneis, todella tarkkaan ottaen kolmannen kirjan säkeistä 292–332, joissa kuvataan Andromakhen kohtaloa. Racinen näytelmän henkilöhahmoja ovat Andromakhe, Pyrrhos, Orestes (Mykenen kuninkaan Agamemnonin poika), Hermione (Spartan kuninkaan Menelaoksen ja Troijan Helenan tytär), sekä muutamia edellämainittujen luotettuja ystäviä, joiden kanssa he purkavat tuntojaan.
Näytelmä sijoittuu kolmen yhteyden säännön (règle des trois unités) mukaisesti yhteen paikkaan eli Pyrrhoksen palatsiin Epeiroksessa. Vuonna 1667 tämä on toteutettu lähteiden mukaan sijoittamalla näyttämön takaosaan kreikkalaistyylinen pylväikkö, jonka takaa on näkynyt kankaalle maalattu satama- ja merimaisema. Ensimmäisessä näytöksessä palatsiin saapuu Hermione, joka odottaa pääsevänsä Pyrrhoksen puolisoksi. Seuraavaksi saapuu Orestes, joka on virallisesti tullut hakemaan Astyanaksia (todennäköisimmin kuolemaan), mutta oikeastaan myös tapaamaan Hermionea, johon on lääpällään. Sydämen asiat tulevat sotkemaan kuvioita, sillä Pyrrhos huomaa tahtovansa Andromakhen omaksi puolisokseen, ja Hermione tulee odotusten vastaisesti torjutuksi. Pyrrhos lupaa säästää Astyanaksin hengen, jos Andromakhe suostuu avioliittoon.
Andromakhe on Racinen näytelmässä esimerkillisen ja lojaalin puolison mallikuva, sillä hän tahtoo pysyä uskollisena Hektorille, mutta kuitenkin saada jollakin keinolla myös pelastettua poikansa. Hélas! Mitä tehdä? Seuraa epätoivoisia ja, niin, traagisia neuvonpitoja ja kohtaamisia, kun toisaalta Andromakhe yrittää vedota muun muassa Hermioneen ja Pyrrhokseen pelastaakseen poikansa ja toisaalta Hermioneen rakastunut Orestes yrittää junailla asiansa niin, että saisi Hermionen, mutta myös järjestettyä Astyanaksin kuoleman. Hermione puolestaan raivostuu, kun asiat kääntyvät hänen kannaltaan huonosti.
Monen aleksandriinisäkeen jälkeen Andromakhe on neljännessä näytöksessä tehnyt päätöksensä: hän pelastaa Astyanaksin hengen suostumalla avioliittoon Pyrrhoksen kanssa, mutta aikoo riistää itseltään hengen heti kun vihkimisseremonia on viety päätökseen. Oh là là, miten uhrautuva teko! Samaan aikaan toisaalla Pyrrhoksen hylkäämäksi tullut Hermione on raivoissaan houkutellut Oresteen surmaamaan Pyrrhoksen, mutta ailahtelee raivon ja kalvavan syyllisyydentunnon välillä.
Loppu on yhtä onnetonta tragedian vyöryä: Orestes surmaa Pyrrhoksen vihkimisseremonian päätteeksi, mutta kun Hermione saa kuulla tästä, hän havahtuu järjen sumentaneesta raivostaan, haukkuu Oresteen pataluhaksi ja rientää Pyrrhoksen luo surmaamaan itsensä. Où suis-je? Qu'ai-je fait? Que dois-je faire encore? / Quel transport me saisit? Quel chagrin me dévore? Kuuluisassa loppukohtauksessa Orestes-parka menettää järkensä ja puhuu sekavia. Pour qui sont ces serpents qui sifflent sur vos têtes? Andromakhe on nyt kuningattaren asemassa ja vannoo kostavansa kaiken, joten Orestes joutuu ystävänsä Pyladen ja armeijansa kanssa lähtemään maanpakoon. (Vergiliuksen ja Euripideen versiot tapahtumista kuvaavat muutaman henkilön ja käänteen hieman eri tavoin.)
Aikakaudelle tärkeä bienséance eli säädyllisyys tai sopivuus vaati, että näyttämölle ei kuitenkaan tuotu mitään säädytöntä, joten kaikki murhat ja kuolemat tapahtuvat näyttämön ulkopuolella, ja yleisö vain kuulee niistä. Yleisö ei siis missään vaiheessa esimerkiksi näe Oresteen upottavan tikaria Pyrrhoksen rintaan tai Hermionen kuolemaa. Orestes on muuten kiinnostavalla tavalla samankaltainen hahmo kuin aiemmin lukemani Berenikeen traaginen Antiokhos, joka ei myöskään saa haluamaansa, vaan jää rakkauden liekkien korventamaksi. Orestesta pidetäänkin Antiokhoksen esiasteena. Muuten näytelmiä on vaikea verrata toisiinsa. No, sen ainakin voisi sanoa, että Berenike oli helpompaa luettavaa nykyihmiselle, joka ei ole opetellut ulkoa Antiikin Kreikan myyttejä ja sotia! Ne ovat Andromakhessa aika keskeisessä osassa, ja jouduin koko ajan virkistämään muistiani siitä, kuka nyt kuuluikaan mihinkin valtakuntaan.
Näytelmä sai suosion lisäksi osakseen myös kritiikkiä: sen hahmot eivät olleet aina yleviä ja oikeamielisiä sankareita (kuten käytännössä kaikki Corneillen näytelmien sankarit, joiden traaginen kohtalo syntyi siitä, että tarjolla oli vain huonoja vaihtoehtoja), vaan Racinen sankareilla on alhaisia ja itsekkäitäkin motiiveja ja he ovat epävarmoja omista valinnoistaan. Racine vastasikin kritiikkiin toteamalla, että tragedia syntyy epätäydellisten ihmisten epätäydellisistä valinnoista.
Kirjan tiedot:
Jean Racine: Andromaque. Tragédie. Nouveaux classiques Larousse, 1959 [1667]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti