Koululaisten kesäloma on päättynyt ja uusi lukukausi alkanut kouluissa ja harrastuksissa. Se merkitsee monta vanhempainiltaa ja muistettavaa asiaa niin lapsille kuin aikuisillekin! Olen yrittänyt kirjoittaa blogiin muistiinpanot kirjoista noin kerran viikossa tai aina kirjan luettuani, mutta nyt kaiken tämän johdosta olen lipsunut tavoiteaikataulusta ja bloggaamattomien kirjojen jono on venynyt monen kirjan mittaiseksi! Lisäksi sairastin viime viikolla ensimmäistä kertaa koko 2,5-vuotisen pandemian aikana koronan! Tässä postauksessa siis lyhyehkot muistiinpanot kolmesta viime viikkoina luetusta kirjasta, jotta pääsen taas ajan tasalle.
Ensimmäiseksi ranskalaisen kirjailija ja historiantutkija Prosper Mériméen (1803–1870) novelli tai pienoisromaani Carmen (1845), jonka tarina tunnetaan paremmin Georges Bizet'n säveltämästä samannimisestä oopperasta vuodelta 1875. Oopperan vuoksi minäkin haetutin ranskankielisen kirjan Turun kaupunginkirjaston varastojen uumenista ja luin Carmenin ja Don Josén tarinan. Suomennoskin teoksesta löytyy, itse asiassa kaksikin, mutta nekin ovat päätyneet kokoelmahyllyiltä varastoon. Ei ihme, ooppera on monin verroin kirjaa suositumpi. Harva varmaan tietää koko kirjasta.
Mériméen novelli jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa on kehyskertomus Carmenin tarinalle, ja siinä kertoja, matkustava historiantutkija, kulkee pitkin Andalusiaa tutustumassa historiallisiin tapahtumapaikkoihin ja aatelisten ja luostareiden kirjastoihin. Hän kohtaa ohimennen myös pahamaineisen bandiitin, Don Josén. Toinen osa vie Cordobaan, jossa kertoja tapaa sattumalta myös "mustalaistyttö" Carmencitan. Tämä toinen osa päättyy siihen, kun tässä vaiheessa vangittu Don José pyytää saada kertoa elämäntarinansa. Kolmas osa on sitten Don Josén kertoma traaginen tarina, johon oopperan tapahtumat perustuvat. Neljäs osa on tyyliltään aivan erilainen: se ei ole tarinankerrontaproosaa vaan historiantutkija-kertojan selvitystä "böömiläisten" (bohémiens) elintavoista, ulkomuodosta, kielestä ja historiasta, tietenkin 1840-luvun käsitysten mukaan. "Böömiläisillä" tarkoitetaan siis romaneja, joiden alkuperästä ei tuohon aikaan ollut kovin tarkkaa käsitystä. Romanien ajateltiin olevan kotoisin jostain mahdollisimman kaukaa kunniallisen maailman ulkopuolelta, eli esimerkiksi Böömistä. Toisen teorian mukaan romanit olivat kotoisin Egyptistä, ja tekstissä sanotaankin "affaires d'Egypte" eli "Egyptin bisneksiä" kun tarkoitetaan tarinan romanien lähtevän salakuljetus- tai ryöstöretkille.
Nykylukijan olisi mahdollista tiivistää Mériméen kertomus näin: viisas maailmanmatkaaja kertoo siitä, miten rehti ja kunniallinen mies (Don José) on langennut kevytkenkäisen "mustalaisnaisen" (Carmen) lumoon ja ajautuu "böömiläisten" mukana järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle ja rikollisuuden tielle. Aika kulunut femme fatale -asetelma, ja tekstistä paistaa läpi myös romaneihin kohdistuva rodullistaminen ja yhteiskunnallisten ja etnisten hierarkioiden kritiikitön havainnointi tai pönkittäminen. No, oopperassa nämä puolet kirjasta ovat onneksi jääneet taka-alalle ja tarinaan on lisätty ihmissuhdedraaman monimutkaistamiseksi lisää hahmoja: Don Joséhen rakastunut maalaistyttö Micaëla ja härkätaistelijasankari Escamillo, joka hullaantuu Carmeniin (tunne on molemminpuolinen). Carmen on mezzosopraano, Micaëla sopraano, Don José sankaritenori ja Escamillo basso. Ooppera on yksi kaikkien aikojen suosituimpia, joten moni tunnistaa sen musiikkia, vaikka ei oopperaa harrastaisikaan. Erityisen tunnettuja ovat Carmenin aaria L'amour est un oiseau rebelle ja Escamillon toreador-kappale kuoron kanssa.
Kävin katsomassa Carmenin Savonlinnan oopperajuhlilla, eikä Mériméen tekstin lukemisesta ollut suurta iloa. Oopperan partituurihan minun olisi mieluummin kannattanut lukea! Savonlinnassa käytyäni palautin kirjaston kappaleen takaisin varastoon.
Seuraava kirja on Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen (suom. Outi Menna). Se on toinen osa Smirnoffin Jana Kippo -trilogiasta, joka seuraa Jana Kippo -nimisen naisen paluuta etelä-Ruotsista kotiseuduilleen Norrbotteniin. Luin trilogian ensimmäisen osan Lähdin veljen luo viime syksynä. Tässä osassa tarina jatkuu Kipon sisarusten Janan ja Brorin äidin kuolemasta. Meänkielinen äiti on elänyt karun elämän väkivaltaisen puolison armoilla, mutta äidin tausta jo ennen onnetonta avioliittoa on täynnä vaiettuja salaisuuksia. Äidin viimeisiä sanoja olivat "hännelä", siis "hän elää". Ketä äiti on mahtanut tarkoittaa? Salaisuus selviää, kun äidin lapsilleen kirjoittamat kirjeet saa kuoleman jälkeen avata.
Kaksikko Jana ja Bror lähtee kuljettamaan äitiä hautajaisia varten tämän kotikylään Kukkojärvelle, kuten äiti oli viimeisenä toivonaan esittänyt. Paikkakunnalla vaikuttaa lahkomaiselta tuntuva uskonyhteisö, josta äiti on aikanaan lähtenyt. Jana on oitis varuillaan, mutta pikkuveli Bror saa yhteisöltä niin lempeän ja lohduttavan vastaanoton itkettyään äitinsä hautajaisissa, että yhteisö kietoo hänet otteeseensa. Janakin kaipaa läheisyyttä, mutta aistii vallankäyttöä ja valtasuhteita, eikä yritäkään suhtautua myötäsukaisesti yhteisön nokkamiehiin. Sen sijaan hän löytää serkustaan jussirahannista turvallisen tukikohdan, mutta luottaminen ja parisuhteeseen asettuminen on Janalle miltei mahdotonta. Janassa on kuitenkin myös lempeä, huolehtiva puoli, ja kaltoinkohdeltuja ihmisiä kohdatessaan hän tuntuu aina tietävän, mitä tehdä, tai ainakin tietävän, että nyt pitää tehdä jotakin. Erilaisten riippuvuuksien ja väkivaltaisten suhteiden uhreja löytyy Norrbottenin peräkyliltä paljon. Jana työntää mielellään omat kipupisteensä aina loitolle, mutta kipeitä ja vaiettuja asioita ei voi kuitenkaan vaieta kuoliaaksi, vaan ne voivat seurata teinivuosista kuolinvuoteelle saakka, kuten Janan äidille, muorille esimerkiksi käy. Smirnoffin aiheet ovat kipeitä, mutta elämän potkimia ihmisiä kuvataan kunnioittavasti, vaikkakin aika lakonisesti.
Trilogian viimeinen osa ilmestyy suomeksi syksyllä, ja sen jälkeen Karin Smirnoffista tulee seuraava Stieg Larssonin starttaaman Millennium-sarjan kirjailija! Lisbeth Salander pääsee puheista päätellen myös Pohjois-Ruotsiin.
Kolmantena ja viimeisenä kirjana on ranskalaisen, algerialaistaustaisen Faïza Guènen romaani vuodelta 2020, La Discrétion. Faïza Guène nousi maailmanmaineeseen esikoisromaanillaan Kiffe kiffe demain (Hällä väliä huomisella, suom. Reita Lounatvuori), joka julkaistiin vuonna 2004 kun kirjailija oli vain 19-vuotias. Pariisin liepeillä sijaitsevassa lähiössä asuvasta tytöstä kertova romaani käännettiin parillekymmenelle kielelle.
.JPG)
Guènen romaanit ovat yhteiskunnallisia näytelmiä tai tutkielmia, niin myös La Discrétion. Se on sirpalemainen teos, joka kertoo Algeriassa syntyneistä Yaminasta ja tämän miehestä Brahimista, muutosta Ranskaan ja kulttuurishokeista, sekä Yaminan neljästä lapsesta ja näiden paikasta ranskalaisessa yhteiskunnassa. Yamina on joutunut menettämään niin henkisen kuin fyysisenkin kotinsa Algeriassa, eikä juurtuminen uuteen asuinpaikkaan käy helposti, kuten monessa kirjassa on ennenkin kuvattu. Yaminan ja Brahimin elämä on ollut puurtamista ja raatamista, ja he ovat tehneet monenlaisia uhrauksia lastensa eteen, kuten ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat usein tekevät. Yaminalle ei jää oikein tilaa millekään muulle tunteelle ja olemisen tavalle kuin otsikon discrétion, huomaamattomuus ja vaatimattomuus, jonkinlainen jatkuva anteeksipyyntely omasta olemassaolosta.
Tunne siirtyy Yaminan lapsiin hieman eri tavoin. Vanhin tytär Malika on kiltisti asettunut järjestettyyn avioliittoon, joka päättyy hieman häpeällisenä pidettyyn eroon. Imane puolestaan on muuttanut kotoa vasta 31-vuotiaana naimattomana naisena, ja lukija saa seurata hänen yrityksiään luoda itselleen itsenäinen elämä. Hannahissa herää jonkinlainen kapina äidin nöyristelevää asennetta vastaan, ja hän tahtoo murtautua ulos tästä hiljaisesta ulkopuolisuudesta ja toisen luokan kansalaisuudesta. Tiellä on aivan valtavasti henkisiä esteitä eikä avun hakeminen ole helppoa; Hannah on kuitenkin päässyt psykoterapiaan, vaikka on jo sitä ennen joutunut avamaan monenlaisia solmuja: "minä olen vahva ja sitkeä algerialainen nainen, pärjään omillani missä vain" tai "minä olen uskovainen nainen ja voin luottaa kaikessa Jumalan apuun, joten psykoterapia on turhaa". Poika Omar puolestaan tekee parhaansa täyttääkseen erilaiset maskuliinisuuden odotukset, mikä on vaikeaa kun joutuu työkseen ajamaan Uberia (mitä ei luokitella menestystarinaksi) eikä niistä odotuksistakaan oikein ota selvää. Omar muuten tapaa kirjassa erään tytön ja tekee parhaansa esiintyäkseen edukseen – hän kutsuu tytön treffeille syömään hienoon Hotel Lutetiaan (Lutetia=Pariisin nimi roomalaisajalla eli aika painava symbolinen paikka). Ravintolan menun hinnat ovat uskomattoman kalliita ja Omar tuntee olonsa korostetun ulkopuoliseksi. Tyttö on kuitenkin ihana, ja ehdottaa treffien siirtämistä kalliista ranskalaisuuden lavasteista johonkin arkisempaan ja vähemmän stressaavaan paikkaan. Niitäkin onneksi on, pitää vain ymmärtää etsiä.
Vaikea tätä kirjaa on tiivistää mitenkään kovin ytimekkäästi. Se kuvaa perhettä, jonka jäsenet ovat hyvin läheisiä, se kuvaa vanhempien rakkautta ja huolenpitoa, se kuvaa sitä, miten vaikeaa voi olla lunastaa paikkansa maailmassa siirtolaisten lapsena. Se ei etene minkään huolellisesti punotun juonen varassa, vaan kauniiden virkkeiden ja emotionaalisesti perspektiivien kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti