Tutustuin George Eliotiin pari vuotta sitten lukemalla silloin uunituoreen Daniel Derondan. Tai, no, uunituoreesta kirjasta puhuminen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Daniel Deronda on ilmestynyt jo vuonna 1876. Suomennos oli kuitenkin uunituore, vaikkakin ilmestynyt 144 vuotta alkuteoksen jälkeen. Ihanaa, että vanhoja klassikoitakin suomennetaan edelleen. No niin, luin siis pari vuotta sitten Daniel Derondan kaikki 928 sivua ja ihastuin! Eliotilla on valtavan tarkka psykologinen silmä, hän kuvaa ihmisiä hyvin perinpohjaisesti ja humoristisestikin, mutta ei kuitenkaan ollenkaan pilkallisesti. Derondan suomentajalla Alice Martinilla on uskomaton kieli-, tyyli- ja rytmitaju, oikeastaan kaiken taju. Daniel Derondakaan ei tuntunut päivääkään vanhentuneelta, vaan sen megapitkiä virkkeitä ja yhteiskunnallisia mietelmiä oli mukava lukea.
Olin siis Derondan lukemisesta lähtien kiinnostunut Eliotin muustakin tuotannosta, joten olin iloinen kun sain vuonna 1871 ilmestyneen ja 1966 suomennetun Middlemarchin mukaan erään lukupiirin ohjelmaan. Lukupiiri kokoontui eilen ja luettavana oli Middlemarchin ensimmäinen nide – teos on ilmestynyt suomeksi kahtena niteenä ja englanniksi alunperin peräti kahdeksana niteenä, eräänlaisena jatkokertomuksena. Kuukauden päästä vuorossa on toinen nide. 1840-luvulle sijoittuva Middlemarch nauttii merkittävän brittiläisen romaanin mainetta ja Virginia Woolf on tunnetusti sanonut, että se on "ainoa englantilainen romaani, joka on kirjoitettu aikuisille". Romaaniklassikoihin tulee suhtauduttua helposti jollakin pelonsekaisella kunnioituksella, mutta Middlemarch voitti lukijan puolelleen heti kättelyssä! Se on täynnä tarkkanäköistä huumoria ja laajan henkilögalleriansa myötä mukana on myös jonkinlainen moneen suuntaan polveileva saippuaoopperamainen tunnelma.
Middlemarch on englanninkielisen alaotsikkonsa mukaan a study of provincial life, tutkielma maalaispitäjän elämästä. Henkilöhahmoja siinä on reilut kolmekymmentä, joista tärkeimpinä tässä ensimmäisessä niteessä ehkä Dorothea Brooke, Tertius Lydgate, Rosamond Vincy, Fred Vincy, Edward Casaubon ja Will Ladislaw.
Ensimmäinen osa on nimeltään Dorothea Brooke, ja sen nimihenkilö Dorothea on 19-vuotias, nuori ja tiedonnälkäinen nainen. Hänellä on ihailijana middlemarchilainen baronetti sir James Chettam, mutta Dorothea menettää sydämensä hieman sisäänpäinkääntyneeltä vaikuttavalle, 45-vuotiaalle pappismies Edward Casaubonille. Dorothea on itse joutunut tyytymään tytöille määrättyyn, sinne tänne puikahtelevan hiiren nakertelua muistuttavaan opilliseen sivistykseen, joten Casaubonin maailmojasyleilevät myyttijärjestelmiä koskevat tutkimukset lumoavat hänet täysin:
Dorothea oli ehtinut katsoa syvälle herra Casaubonin sielun luotaamattomaan kaivoon ja nähdä siellä omien kuvitelmiensa heijastelevan epämääräisenä, laajana kuvajaisena. Hän oli kertonut miehelle pitkälti omia kokemuksiaan ja oli kuullut tältä tulevan suurteoksen vaiheista, joka sekin vaikutti puoleensa vetävän epämääräiseltä ja laajalta. Herra Casaubon oli puhunut yhtä opettavaisesti kuin Miltonin "suopea ylienkeli" ja oli miltei ylienkelimäisen arvokkaasti kertonut Dorothealle yrittävänsä osoittaa – mitä kyllä oli yritetty ennenkin, mutta ei yhtä tunnontarkasti vertaillen ja yhtä tarkoituksenmukaisesti käyttäen hyväkseen materiaalinsa kuin herra Casaubon pyrki tekemään – että kaikki maailman myyttijärjestelmät ja myyttien hajanaiset katkelmat olivat saman perinteen muunnoksia. -- Suunnitelman laajakantoisuus lumosi Dorothean.
Dorothea ja Casaubon vihitään, ja Dorothea ihannoi puolisoaan. Hän toivoo pääsevänsä tälle hyödylliseksi tutkimusapulaiseksi ja paistattelemaan miehen loistavan älyn valossa, mutta todellisuus ei aivan vastaa Dorothean haavekuvia ja Casaubon putoaa Dorothean rakentamalta jalustalta jo Rooman-häämatkalla. Casaubon kärsii epävarmuuden ja -pätevyyden tunteista ja kokee Dorothean innokkaan ihailun tunkeiluna. Hän myös saa jonkinlaisen terveydentilaa heikentävän sairaskohtauksen. Kaksikon välit viilenevät. -- Dorothea muisti sen elämänsä loppuun saakka niin kuin kaikki muistamme hetken, jolloin jokin kallisarvoinen toive kuolee tai jokin uusi vaikutin viriää.
Muista henkilöistä: Tertius Lydgate on edistysmielinen nuori lääkäri, komea ja menestyvä. Hänen ajatuksiaan puolestaan askarruttaa muuan toinen nainen, viehättävä Rosamond Vincy. Rosamondin isä on Middlemarchin pormestari ja menestyvä porvari Walter Vincy, jonka lapset Rosamond ja Fred ovat varsin tyytyväisiä korkeaan statukseensa ja perheen varallisuuteen. Rosamondkin tuntuu kiinnostuvan Lydgatesta lähinnä tämän ulkonäön ja statuksen vuoksi, ja tämän ensimmäisen niteen lopussa Rosamond valmistelee häitään kustannuksista piittaamatta, keskittyen kovin materiaalisiin ja ulkokultaisiin asioihin. Tämä ei tietenkään lupaile kovin hyvää tällekään avioliitolle, ja odotankin jännityksellä toista nidettä: Dorothea, Casaubon, Lydgate ja Rosamond tulevat pettymään odotuksissaan, ja kuka mahtaa hakea lohdutusta kenen luota? Dorothea ja Lydgate olisivat toisilleen sopivia idealisteja, mutta Will Ladislaw'sta on jo ehditty piirtää herra Darcy -tyyppinen kuva. Lisäksi suurmaanomistaja Featherstonen perinnönjako tapahtui yllättävän testamentin myötä toisin kuin odotettiin, joten yhteisöön on luvassa varmaankin ravistelevia muutoksia. Saippuaooppera jatkuu siis ensi osassa.
Kaikkein nautinnollisinta Middlemarchissa on Eliotin ihmiskuvaus. Psykologinen silmä on tarkka, ja hän kuvaa ihmisiä nimenomaan sosiaalisina olentoina, suhteessa toisiin ihmisiin, unohtamatta yhteiskunnallisia lähtökohtia. Kuvaus on hyvin perusteellista ja osuvaa, ja sen huumori ei ole pilkallista vaan jollakin tavalla lempeää; aivan kuin Eliot katselisi luomiaan hahmoja nyökytellen ja pudistellen päätään. Rationaalisuus osoittautuu aika sivuseikaksi ihmisen toimintaa ohjaavien tekijöiden joukossa. Sen lisäksi Eliot on upottanut kirjaan paljon tietojaan aikakauden tieteestä ja taiteesta, jotka olivat nykylukijalle kiinnostavaa ajankuvaa. Sivuilla mainitaan joku uudenlainen sementtityyppi, De Quinceyn Oopiuminkäyttäjän tunnustukset, "Herschel, joka särki taivaan aidan" ja monen monta muuta asiaa, jotka paljastavat myös, miten aktiivisesti tiedonnälkäinen Eliot on seurannut omaa aikaansa.
Middlemarchin kerronta on juuri niin kiireetöntä ja perusteellista kuin viktoriaaniselta romaanilta voi odottaakin, ja tällaiseen kirjaan syventyminen tuntuu pikaviestien ja -videoiden ajassa suurelta ylellisyydeltä. Kertojan rooli on hieman erilainen kuin nykyromaaneissa; kertoja puhuttelee lukijaa toistuvasti ja välillä esitelmöi omista näkemyksistään ja kokemuksistaan. Suomennos on edelleen toimivaa ja sujuvaa luettavaa, ja Eliotilla on lähes joka sivulla aforisminomaiseen tyyliin kirjoitettuja virkkeitä, joita tekisi mieli siteerata kaikkia.
Tietoisku: nimi George Eliot on taiteilijanimi, kirjailijan oma nimi oli Mary Ann Evans. Hän valitsi taiteilijanimekseen maskuliinisen nimen paristakin syystä: naiskirjailijan liikkumavara oli Evansin/Eliotin aikaan varsin kapea, ja nimellä hän pääsi kunnioittamaan sekä ranskalaiskirjailija George Sandia (oik. Aurore Dudevant) että elämänkumppaniaan George Lewesiä.
Kirjan tiedot:
George Eliot: Middlemarch (suom. Aune Tuomikoski). WSOY, 1966 [1871]. 455 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti