Maksoimme asunnostamme 6130 euroa per neliömetri. Se on vain 14 neliömetriä isompi kuin meidän edellinen asuntomme mutta minusta se vaikuttaa isommalta. Päätän mitata ja tarkistaa. Olen kuullut, että joissain vanhemmissa kerrostaloissa osakkeiden neliömetreihin ei ole laskettu komerojen pinta-aloja mukaan, ja siksi vanhempien talojen asunnot voivat todellisuudessa olla huomattavasti isompia kuin yhtiöjärjestyksessä on ilmoitettu. Kun mittaan kokonaispinta-alan sisällyttäen komerot ja parvekkeen, päädyn 90 neliömetriin. Se laskee asunnon todellista neliömetrihintaa 5722 euroon.
Milja Sarkolan Pääomani on kirja ihmisistä ja rahasta. Aihe on tosi kiinnostava, koska se vaikuttaa ihmisen elämässä niin moneen, mutta rahasta puhumistä usein jotenkin vältellään ja ihmiset ovat tietenkin sokeita toistensa erilaisille todellisuuksille. Sen lisäksi hyvin monia asioita tullaan mitanneeksi rahassa, vaikka se ei suinkaan ole ainoa arvon mittari, ja mikään Tilastokeskuksen ansiotasoindeksi ei paljasta sen takaa löytyviä yksilöllisiä todellisuuksia (eikä sen kyllä ole tarkoituskaan niin tehdä).
Takakansiteksti kertoo, että "romaani käsittelee loistavan vähäeleisesti ja moralisoimatta varakkuutta ja sen vaikutusta ihmisiin ja heidän välisiinsä suhteisiin." Raha-asioita käsitellään enimmäkseen päähenkilön, minäkertojan näkökulmasta: hän on urallaan varsin hyvin menestynyt teatteriohjaaja (niin taloudellisilla kuin muillakin mittareilla), joka on vielä kotoisin vauraasta perheestä, jolta saattaa saada lahjaksi esimerkiksi älyttömän kalliin Bösendorfer-pianon tai taloudellista tukea asunnon hankintaan. Teatterialalla toimivaksi ihmiseksi hän on siis todella hyvin toimeentuleva, mutta tietenkin alan arvaamattomuuden varassa:
Selailen tulevan työpaikkani puhuttelevia mainostekstejä ja intensiivisiä pressikuvia vatsa piukkana. Peruslippu maksaa 34 euroa, paikkoja on 400 ja esityksiä yhden kauden aikana noin 40. Meidän pitäisi siis houkutella noin 16 000 ihmistä esitykseemme. Lipputulot täysillä katsomoilla olisi 30 euron keskihinnalla melkein puoli miljoonaa.
Minäkertoja laskee pakkomielteiseltä tuntuvalla tavalla kaikkea: omaa varallisuuttaan ja ihan kaikkien asioiden kannattavuutta. Kannattaako ottaa henkivakuutus? Onko ikkunanpesun ostaminen siivousfirmalta kannattava investointi? Tai pyörän huollattaminen? Tai etf-rahastoihin sijoittaminen? Miten kollega voi suhtautua noin huolettomasti tilanteeseen, jossa ei tiedä tulevaisuuden tulojaan? En voinut välttyä vertaamasta päähenkilöä äskettäin lukemaani Antti Nylénin Häviön kuvaamaan rahatilanteeseen. Pääomani kuvaa aika neuroottista suhdetta rahaan, kun taas Häviön suhde on enemmänkin katkera, lannistunut ja epätoivoinen. Tätä selittää tietysti myös erot pankkitilien saldoissa: Pääomani sivuilla sijoitusvarallisuuden arvo on siinä 25 000 euroa ja Häviön sivuilla pankkitilin saldo on 6,29 euroa. Kyllähän tällaiset summat aika erilaisia tunteita herättävät. Ero herätti myös huomaamaan, että Pääomani minäkertoja ei varallisuudesta huolimatta pysty lopettamaan laskemista, eikä varallisuus tuo turvaa, ei rauhoita tai tyynnytä millään lailla, kuten sen kuvittelisi tekevän. En oikein tiedä miksi. Ehkä ainakin siksi, että Pääomassa päähenkilöllä on niin paljon menetettävää, ja toisaalta myös siksi, että sellaista pistettä ei varmasti ole, jolloin voisi todeta että "nyt minulla on tarpeeksi, nyt asiani ovat hyvin". Minäkertoja ei ainakaan ole löytänyt sellaista pistettä, eikä kovin moni muukaan. Rahaa, etuja ja hyötyjä on haalittava aina lisää, siihen käskevät niin joku metsästäjä-keräilijän vietti tai halu kuin nykyhetken kapitalistiset ja individualistiset ihanteet.
Ihmissuhteisiin tämä pakkomielteinen suhde vaikuttaa ainakin sillä tavalla, että parisuhteen ilmapiiri tuntuu kiristyvän aina, kun päähenkilö tahtoo puhua rahasta. Hän tahtoo jakaa kaikki kulut puoliksi ja tasata pienetkin menot, pitää puolisot taloudellisesti erillään. Puoliso taas tuntuu suhtautuvan talouteen yhteisenä eikä niin kaavamaisen jäykkänä asiana. Lukijasta tuntuu, että raha-asiat nousevatkin parisuhdetta tärkeämmiksi.
Kirjan nimenä Pääomani on hauskan monimerkityksinen: sen voi lukea sekä yksikkönä että monikkona. Monikollista tulkintaa puoltaisi se, että Bourdieu ja kulttuuriset pääomat mainitaankin kirjan sivuilla, ja niihin liittyvät teemat vilahtelevat kirjan sivuilla: lapsen soittotunnit, residenssitaiteilijoiden kanssa seurustelu, näytösten ensi-illat, pukeutumistyyli ja niin edelleen.
En voinut olla miettimättä lukiessa sitä, miten talousajattelu, ja tarkemmin ottaen uusliberalistinen markkina-ajattelu on levinnyt ja miten moni olettaa talouden logiikan olevan jollei peräti ainoa niin ainakin paras mahdollinen logiikka, joka syrjäyttää muut. Ajatellaan vaikka Pääomani minäkertojaa, joka on apurahan turvin Berliinissä ja uskaltautuu käyttämään apurahaa ravintolaillalliseen, kun varmistaa sen olevan sallittua. Mikä nautinto illallinen onkaan! Sitten kertoja palaa Suomeen ja katsoo toisten ihmisten saamia apurahojen käyttötarkoituksia: siellä on virkistäytymismatkoja ja muuta jotenkin epätaloudelliselta tuntuvia tarkoituksia. Yhtäkkiä Berliinissä kokemani hohdokas etuoikeus kutistuu -- ankeaksi Lidl-shoppailuksi. Kun huomaa, että toiset saavat enemmän, oman illallisen nautinto jotenkin kutistuu ja katoaa. Miksi vertailu tekeekin niin, ja miksi tieto jonkin asian rahallisesta arvosta vaikuttaa sen koettuun arvoon muillakin mittareilla mitattuna?
Suosikkisitaattini minäkertojan pianotunnilta:
Kun olen selvinnyt sormien lämmittelystä, keskitymme läksyyni, joka on tuottanut minulle huomattavia rytmillisiä haasteita. Esittelen opettajalle laskukaavani. Olenko jakanut triolit, kvintolit ja oktolit oikein?
– Tässä kohtaa pitää seurata intuitiota, opettajani sanoo. – Kuunnella, minne musiikki menee ja myös seurata omaa sen hetkistä tunnelmaa. Tässä kohtaa ei kannata laskea.
Eikö opettajani tajua, ettei minulla ole mitään muuta keinoa seurata musiikkia kuin laskemalla? -- Siinä ei auta fiilis enkä halua kenenkään enää väittävän minulle, etteikö laskeminen olisi yhtä hyvä tapa ratkaista pulmia kuin intuitio.
Kirjan tiedot
Milja Sarkola: Pääomani. Teos, 2020. 169 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti