Raportti kuukauden takaa: "unohdetut klassikot" -lukupiirissä luettiin jo marraskuun loppupuolella Fernando Pessoan pääteos Levottomuuden kirja. Tai, no, lukupiirin nimeksi on jäänyt vain "klassikkolukupiiri", mutta syyskaudella luettiin juuri niitä hieman syrjään jääneitä, mutta jollakin klassikkomaisella tavalla ajan jalostamia merkkiteoksia. Lukemisto valittiin kahden vetäjän tbr-listalta, ja yhteiseksi nimittäjäksi löytyi ytimekkäästi "elämä". Marraskuun Levottomuuden kirja oli/on fragmentaarinen kokoelma Pessoan alter egon Bernardo Soaresin pohdiskeluja hänen omasta elämästään ja elämän merkityksestä ja tarkoituksesta ylipäänsä.
Tässäpä olikin kirja, joka on yhtä arvoituksellinen ja sekava kuin elämä itse. Pessoa (1888–1935) on kirjoittanut tekstit vuosina 1913–1934, mutta ne on koottu yhteen ja julkaistu vasta vuonna 1982. Sanna Pernun suomennos on vuodelta 1999. Alkusanoissa Pernu kertoo, että Pessoa ei ole kirjoittanut puhtaaksi korjauksia, reunahuomautuksia ja yliviivauksia viliseviä käsikirjoituksiaan, joten jälkipolville jäänyt teksti on tuskastuttavan tai kiinnostavan tulkinnanvaraista! Tyyli on, kuten mainittua, fragmentaarinen ja jotenkin päiväkirjamainen, ja tuntuu eniten keinolta kuvailla ja järjestää kertojan sisäistä maailmaa ja kokemusta maailmassa olemisesta. Tekstit käsittelevät ensisijaisesti kertojaa, Soaresia, itseään, ja palaavat kerta kerran jälkeen samoihin teemoihin: Kuka minä olen? Mitä on olla joku? Miksi olen tietoinen omasta olemassaolostani? Mitä on tietoisuus? Koko kirjaa värittää tämä Soaresin/Pessoan ontologinen kriisi, joka pakottaa miettimään sitä, minkälainen olio ihminen on ja mitkä ovat ne olemiset ehdot ja rakenteet, joiden puitteissa ihminen eksistoi täällä maan päällä. Sävy on usein varsin raskasmielinen, sillä maailmassa olemisen peruskokemus on kertojalle ahdistus:
Minua painaa, painaa tuomion tavoin tämä äkillinen tietoisuus todellisesta minästäni, minästä joka on kulkenut kuin unissakävelijä tunteittensa ja näkemiensä asioiden välimaastossa.
En tiedä millä sanoilla voisi kuvailla sitä mitä ihminen tuntee silloin, kun hän tuntee että on todella olemassa ja että sielu on jotain todellista.
Osa kokoelman teksteistä on päivätty ja osa ei, mutta oikea kontakti aikaan, muihin ihmisiin tai muuhun maailmaan jää saavuttamatta. Kiiltomadon arviossakin Tero Valkonen toteaa, että kerronnassa on solipsisistisia piirteitä, ja arvioon on helppo yhtyä: Soaresin ajatukset kajahtelevat yksinään, ilman toisten ajattelevien olentojen kaikupohjaa, mutta hän tuntuu kuitenkin anovan jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärrystä, etsivän jotakin tehtävää täytettäväksi, jonkinlaista merkitystä. Miesparka. Hän kuvaa kuitenkin hienosti uneksunnan ja todellisuuden välistä sumeaa rajaa, sekä muistojen ja kokemusten liukkaita, pakenevia pintoja.
Tekstinäyte kirjan loppupuolelta:
Ah, ja taas, aivan kuin joku protestoisi sitä ettei ole saanut tarpeekseen, kuulen yhtäkkiä kuinka pauhaava sade kastelee kirkastuvan maailmankaikkeuden. Vapisen luita ja ytimiä myöten, aivan kuin olisin peloissani. Käperryn kokoon mitään sanomattomana, inhimillisenä minänäni, yksin siinä vähäisessä pimeydessä joka minulla vielä on, ja itken, niin, itken, itken yksinäisyyttä ja elämää, ja murheeni lojuu hyödyttömänä ja hylättynä kuin rattaat ilman pyöriä todellisuuden tienpenkalla lantakasojen keskellä.
Kirjan tiedot:
Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Suomentanut Sanna Pernu. Viisas elämä 2016. 496 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti