Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Poljin aamutuimaan kaupungin halki. Pyörätie kulki radan vieressä Pansiontiellä. Ohitin laatikkomaisia tehtaita ja halleja, vartioituja alueita, metalliverkkoaitoja. Meri oli kaistale vettä vilkasliikenteisen tien toisella puolen, se rantautui Ruissalon pohjoispuolelle keltaisen kaislavallin taakse. Pernossa meri oli koko ajan läsnä, mutta saavuttamattomissa. Missään ei ollut uimarantaa eikä rantaa myöten polveilevaa kävelyreittiä. Lähimmäs merta pääsivät Pansiontietä huristelevat rekat, joiden hyteistä näki veden. Patterinhaassa jätevedenpuhdistamon altaat haisivat yhdessä satamaan virtaavan liikenteen pakokaasujen kasnsa. Vasta Portsasta alkoi kaupunki, siihen asti kaikki oli pelkkää teollisuutta ja merenkäyntiä ja asumalähiötä.

Lisää Turkua kirjojen sivuilla: lukuvuorossa Noora Vallinkosken vuonna 2018 ilmestynyt esikoisromaani Perno Mega City. Tai oikeastaan otsikkokin jo kertoo, että miljöö on oikeastaan kokonaista Turkua täsmällisempi Pernon lähiö. Kirjassa kuvataan aikaa 1980- ja 1990-luvuilla. Perno tarjoaa kyllä hyvin erilaisen toimintaympäristön kuin vaikkapa nyt keskustan ruutukaava-alue vanhoine arvoasuntoineen. Perno Mega Cityn sivuilla elämää katsellaan pikkulapsesta teiniksi kasvavan Hannan näkökulmasta, ja tarinassa on mukana kiinnostavia, painaviakin yhteiskunnallisia asioita: miltä eriarvoisuus näyttää ja tuntuu, minkälaisista tekijöistä se alkaa hahmottua lapsille ja nuorille? Mitä näköaloja köyhän työläisperheen ikkunasta avautuu?

 

Odotin kirjan alkupuolella pitkään jonkinlaista juonta ja etsin turhaan merkkejä suunnasta, jonne tarina voisi lähteä. Sitten tajusin, että kirjaahan kerrotaan pienen lapsen näkökulmasta, ja lapselle elämä ja arki on yhtä, jakamatonta nykyisyyttä. Sitä eletään synnyinkodin, -lähiön ja -aikakauden sanelemissa puitteissa eikä minään juonellisena ja päämäärätietoisena kertomuksena. Kirjakin etenee siis otteina Hannan elämästä, johon kuuluvat äiti ja isä, sisarukset ja luokkakaverit, lähipubin ja kadunvarsien alkoholistit, yläkerran juopporemmi ja muu ympäristö. Henkistä ilmapiiriä leimaa kai jonkinlainen ankea lannistuneisuus, josta kirkkaimpana esimerkkinä tekee mieli nostaa esiin riitely yläkerran juopporemmin kanssa: kun meteliin ja rappukäytävän eritteisiin kyllästynyt äiti käy raivoamassa asiasta, oveen tullaan vastauksena hakkaamaan kirveellä aukko. Perheelle tarjotaan tämän jälkeen uutta vuokra-asuntoa ylempää samasta rapusta, mutta siellä on pinttynyt tupakanhaju ja rempallaan oleva liesi, eikä seinänaapureista mitään tietoa. Äiti toteaakin, ettei kannata haastaa riitaa, siinä kuitenkin vain häviää. Pieni Hanna päätyy myös omalla tavallaan sulautumaan ja sopeutumaan ympäristöihinsä, ja erityisesti tarkkailemaan äitiä ja isää. Äiti lipsui meiltä kuin vääränkokoinen tossu kantapäästä ja viettää joskus aikoja osastohoidossa Kupittaalla. Isä on töissä Valmetin tehtaalla, kunnes sairastuu syöpään. Huono-osaisuus kasautuu, kuten se tapaa tehdä.

Vallinkosken kuvauksessa työläislähiöstä tulee kertomus köyhyydestä, luokkaeroista ja syrjäytymisestä. Kalseina ammottavat ikkunat, ei verhoja. Lohjennut ihminen oven pielessä. Koska tarinaa kerrotaan lapsen, Hannan, näkökulmasta, omat ajatukseni kääntyivät usein pakostakin lasten asemaan perheissä ja koulun kaltaisissa instituutioissa. Erityisesti duunareiden lasten, köyhien lasten. Äidin mielenterveysongelmat tietenkin lyövät Hannan perheeseen aivan omat leimansa, mutta muutenkin kirjan kuvaamassa ilmapiirissä kasvatuskeinona toimivat ensisijaisesti häpeä ja kuritus. Sietäisit hävetä. Lapset saavat usein kuulla, ettei kenenkään kannata kuvitella olevansa yhtään mitään, ei ainakaan parempia kuin toiset. Hannan vanhemmat käyvät koulun vanhempainillassa ja naureskelevat avoimesti niille vanhemmille, jotka pitävät omia lapsiaan jotenkin arvokkaina tai lahjakkaina (mitä naurettavaa itsetyytyväisyyttä). Vanhemmat, etupäässä äiti, yrittävät lähinnä kurittaa lapsensa tottelevaisiksi, aikuisille alisteisiksi olennoiksi, eivätkä pysty tarjoamaan tukea. Valitse mitä tahdot, ei me olla mitään eksperttejä, Hannalle todetaan silloin kun on aika valita yläasteen valinnaisia aineita. Tällaisessa vyyhdissä itseni on ainakin vaikea täsmentää yhteiskuntaluokan kaikkia vaikutuksia – vanhemmat itsekin ovat köyhää ja vähään tyytyvää väkeä, jotka ovat tottuneet olemaan vähäpätöisiä olentoja kolossaalisissa tehtaissa tai yhteiskunnan rattaissa. Tällainen vähäpätöisyys, arvottomuus ja näkymättömyys kuvataan Vallinkosken tekstissä usein takiaisella: on kuin takiaisen niellyt, takiaisihminen. Mitäköhän sillä tarkoitetaan? Ei-toivottua ja rumaa rikkaruohoa, josta ei kuitenkaan pääse eroon?

Hannan elämää peilataan kirjassa välillä myös muunlaista elämää vasten: erityisesti luokkakaveri Marican koti näyttää, miten toisenlaista voi olla. Marican kautta eriarvoisuus realisoituu sillä tavalla kuin se lapselle realisoituu: Marica kuuluu "rivitalolaisiin", joilla on esimerkiksi hieno voimistelupuku, korvaläpät ja magneettipenaali, ja näiden lisäksi äiti, joka silminnähden arvostaa ja tukee lastaan. Aluksi kaikki tämä herättää kateutta, mutta lasten kasvaessa juopa syvenee ja lopulta se oli viimeinen kerta, kun me viitsittiin kertoa Maricalle yhtään mitään.

Vallinkosken kerronnassa on hienoja runollisen ilmaisun piirteitä, esimerkkinä nyt vaikka tuossa edempänä mainittu lohjennut ihminen oven pielessä. Millä tavalla lohjennut? Miten ihminen lohkeaa? Elinpiirien kuvauksissa on paljon tarkkuutta ja konkretiaa; hajuja, makuja, esineiden tuntua. Toiset lapset tuoksuvat kirpputorin vaatteilta ja toiset Omo Colorilta, toisten kotona on Heppahullu tai Suosikki ja toisilla rempallaan lojuvia huonekaluja. Hannan täti on avioliiton kautta päätynyt toisenlaiseen asemaan kuin siivooja-äiti, ja hänen kotonaan hienossa kartanossa Hirvensalossa on esimerkiksi kokonainen huone vain antiikkinukeille. Mennään likat valtiovierailulle, isä sanoo osuvasti kun perhe on lähdössä sinne kyläilemään ja siivoamaan.

Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen on semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu.

Oli kyllä voimakkaita tunteita herättävä kirja, varsinkin näin turkulaisen saman aikakauden kasvatin se tempaisi todella vahvasti mukaansa. Vallinkoskelta on viime syksynä ilmestynyt toinen kirja, Koneen pelko, jonka myös tahtoisin lukea. Koneen pelko käsittelee kustantamon esittelyn mukaan myös luokkaeroja ja työväkeä, tällä kertaa uuden vuosituhannen muutosten perspektiivistä.

Kirjan tiedot

Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Atena 2018. 359 sivua.