Virginia Woolf: Majakka

Klassikkolukupiirimme tarttui helmikuussa Virginia Woolfin mestariteokseen Majakka. Ah, oikein tunnen yleissivistykseni kasvavan ja laajenevan kohisten! Woolf tunnetaan nykypäivänä kaiketi eniten feministisestä ajattelustaan ja tajunnanvirtatekniikasta – ne tulevat ainakin minulle ensimmäisenä mieleen – ja Majakka tarjosikin oivallisia näkökulmia molempiin.

Majakka on ilmestynyt Woolfien oman kustantamon Hogarth Pressin kustantamana vuonna 1927. (Kiinnostavana välihuomautuksena todettakoon, että kustantaminen ja kirjansidonta oli hyvin konkreettista työtä – Woolf ystävineen painoi ja sitoi lehdet kirjoiksi käsityönä. Tämä selvisi minulle vasta äskettäin.) Se on tajunnanvirtatekniikan uranuurajia, sillä ensimmäiset merkittävät tajunnanvirtaa hyödyntävät teokset olivat ilmestyneet vasta muutama vuosi aiemmin. Woolfin oma teos Rouva Dalloway oli julkaistu vuonna 1925 ja James Joycen merkkiteos Odysseus/Ulysses vuonna 1922.

Majakka sijoittuu Ramsayn perheen kesähuvilalle Skotlannin Isle of Skyelle. Sen ensimmäinen osa on täynnä elämää ja vilinää, kun herra ja rouva Ramsay kahdeksan lapsensa ja vieraidensa kanssa viettää kesälomaa saarella. Paikalla ovat esimerkiksi nuori, epävarma kuvataiteilijanalku Lily Briscoe ja herra Ramsayn nuori opiskelija Charles Tansley. Rouva Ramsay ehdottaa veneretkeä läheiselle majakkasaarelle, mutta herra Ramsay tyrmää ehdotuksen. (Tämä osoittautuu merkittäväksi tapahtumaksi.) Minulla kesti jonkin aikaa päästä niinsanotusti sisään Woolfin kerrontaan, sillä kerronta virtaa tosiaan yhden henkilön tajunnasta toiseen ja pyrkii kuvaamaan koherentin juonen sijaan henkilöiden tajunnassa herääviä vaikutelmia ja kokemuksia tai ihmistenvälisten suhteiden jännitteitä ja tunteita. Esimerkkinä katkelma alkupuolelta, kun herra Ramsay kokee jonkinlaista epäselvää riittämättömyyttä työurastaan ja vaeltaa saliin vaatimaan tai kalastelemaan myötätuntoa rouva Ramsaylta:

Charles Tansley piti häntä aikakauden suurimpana metafyysikkona, rouva Ramsay sanoi. Mutta miehen täytyi saada enemmän kuin se. Hänen täytyi saada myötätuntoa. Hänen täytyi saada varmuus että hänkin eli elämän keskipisteessä, että häntä tarvittiin, ei vain täällä vaan kaikkialla maailmassa. Helskyttäen sukkapuikkojaan luottavana ja vilpittömänä rouva Ramsay loi uuden olohuoneen ja keittiön, pani ne hehkumaan, kehotti miestään nauttimaan olostaan niissä, kulkemaan sisään ja ulos, viihtymään.

Tällä tavalla Woolf kuvailee ihmissuhteita ja jännitteitä, joita nykylukijakin voi tunnistaa, vaikka esimerkiksi sukupuoliroolit ovat tässä kuluneen vuosisadan aikana aika lailla muuttuneet. Asetelma on silti aika tunnistettava, ja nykyään puhuttaisiin varmasti tunnetyöstä (emotional labor), jonka tekijä aistii ja kannattelee toisten ihmisten tunteita, tukee ja helpottaa toisten ihmisten tunnetaakkaa. Kirjan ensimmäinen osa päättyy illalliselle, jossa pinnan alla, osallistujien tajunnoissa, tapahtuu aivan valtavasti enemmän kuin mitä ulkopuolelta katsoen luultavasti osaisi arvatakaan. 

Toinen osa vie kokonaisuudesta vain 23 sivua, mutta sen aikana kuluu kymmenen vuotta. Ensimmäinen maailmansota vie yhden Ramsayn perheen lapsista, ja muutenkin tämä osa on täynnä kuolemaa, rapistuvaa kesähuvilaa ja tyhjyyttä, poissaoloa. Kolmannessa osassa herra Ramsay ja lapset Camilla ja James palaavat huvilalle ja ympyrä sulkeutuu, kun he pääsevät viimein tekemään sen kymmenen vuotta aiemmin ehdotetun retken majakalle. Jonkinlainen päätös on sekin, kun myös Lily Briscoe palaa huvilalle ja saa kuin saakin viimeisteltyä maalauksensa. Lily katselee vellovaa aallokkoa, jonka keskellä retkeläisten vene etenee kohti päämääräänsä.

Hieno, välillä sähköinenkin tunnelmien ja ihmisten välisten suhteiden kuvaus tuo Woolfille mahdollisuuden esittää ja kommentoida sukupuolirooleja välillä hyvinkin suoraan, mikä on tuonut hänelle kirjallisuuden feminismin uranuurtajan aseman:

Oli olemassa käyttäytymissääntö, hän tiesi, jonka (kenties) seitsemännen pykälän mukaan naisen, olipa hän itse missä puuhissa tahansa, velvollisuus on auttaa vastapäätä istuvaa nuorta miestä paljastamaan, tuomaan näkyville turhamaisuutensa -- samoin kuin nuorten miesten vuorostaan on autettava meitä, hän tuumi vanhapiikamaisen rehdisti, jos metrossa syttyy tulipalo.

Woolf on kuvannut omaa isäänsä tyranniksi, ja kirjan herra Ramsay on myös dominoiva hahmo, jonka painostava olemus painaa vaimoa ja lapsia. Majakassa on myös muita Woolfin omasta elämästä ammennettuja elementtejä: hän kävi lapsena vanhempiensa kanssa Cornwallin St.Ivesissä vastaavantyyppisillä kesänviettomatkoilla, ja rouva Ramsayn kuvauksissa on ilmeisesti paljon Woolfin omaa äitiä. Osaksi kirja on ollut Woolfille keino tutkia omia ristiriitaisia tunteitaan ja ajatuksiaan vanhempiaan kohtaan. Kolmannen osan veneretkellä vellova aallokko tuntuu taiteellisen luomistyön vertauskuvalta, mutta myös depression (josta Woolf tunnetusti kärsi lähes koko ikänsä) kuvaukselta. Nekin lienevät kirjoittajan elämästä poimittuja.

Suomennoksesta on pakko sanoa, että se on joko vanhentunut tai ei alunperinkään ole ollut kovin onnistunut. (Vaikka Kai Kaila on toisesta Woolf-suomennoksesta saanut peräti valtion kääntäjäpalkinnon.) Englanniksi Woolfin teksti virtaa uskomattoman luontevasti tunteesta, henkilöstä ja kokemuksesta toiseen, mutta suomennos noudattelee alkutekstin rakenteita niin kuuliaisesti, että lopputulos on paikoin kankeahko. Lisäksi monissa, monissa kohdissa sanavalinnat ovat mielestäni pielessä: herra Ramsay ei tarvitse, vaan nimenomaan tahtoo tai vaatii myötätuntoa olemuksellaan (hän tarvitsi myötätuntoa / Mr. Ramsay wanted sympathy). Entä fatal sterility of the male, miehen kohtalokas hedelmättömyys? Toki se on kirjaimellisesti mhdollista kääntää juuri noin, mutta tyylillisesti juuri tuossa kohdassa? Enpä tiedä. Teksti on toki todella vaativa suomennettava, mutta sanoisin että uudelle käännökselle voisi olla tilausta.

Loppufiilistelyksi jätän Woolfin kiehtovan kuvauksen ihmisistä mehiläisinä ja mehiläispesinä – ei kiinteinä ja pysyvinä olentoina, vaan surisevina ja monessa suunnassa liikkuvina laumoina:

 Sillä Lily ei kaivannut tietoa vaan yhteen sulautumista, ei kivitaulujen kirjoituksia, ei mitään mikä oli ilmaistavissa millään ihmisten tuntemalla kielellä, vaan tuota läheisyyttä joka on tietoa, hän oli ajatellut nojatessaan päätään rouva Ramsayn polveen. -- Miten sitten, hän kysyi itseltään, saattoi tietää jotakin ihmisistä, kun he olivat näin sinetöityjä? Kuin mehiläinen, jonkin ilmassa leijuvan, kosketuksen tai maun tavoittamattoman makeuden tai kirpeyden puoleensa vetämänä ihminen oleili kupumaisessa pesässä, harhaili yksin ilmojen avaruuksissa maailman maiden yllä ja sitten noissa mehiläispesissä jotka surisivat ja olivat täynnä liikettä ja olivat ihmisiä.

Kirjan tiedot

Virginia Woolf: Majakka. Suomentanut Kai Kaila. Kirjayhtymä 1977 [1927]. 258 sivua.