Lukupiirissä luettiin Tommi Liimatan parin vuoden takainen romaani Hautajaiskengät. Sukellus eteläisen Suomen kaupunkilaisnaisen elämästä pohjoisen syrjäseudun miesten pariin! Mukava sukellus se oli, ja muistutti taas kirjallisuuden samaistumisasioista: toiset kirjat ovat ikkunoita, joista näkee oman todellisuutensa ulkopuolelle, ja toiset kirjat ovat peilejä, joista voi katsella itseään. Hautajaiskengät oli tämän jaottelun mukaan minulle ikkuna.
Hautajaiskenkien kertoja on kaupunkilaistunut Kainuun syrjäseutujen mies Arno, jonka kaupunkilaistuminen on jäänyt kyllä pintakerrokseen – mies kaipaa usein takaisin kasvukeskusten ulkopuolisen maailman mielenmaisemaan, ja kirja rakentuukin kahdeksasta kesästä, joina mies palaa enonsa ja muiden sukulaisten luo. Kaupunkiin jäävät vaimo ja pieni lapsi, ja ikuisesti roikkumaan jäänyt gradu hautajaistavoista.
Arnon ja tämän Risto-enon ystävyys tuntuu mutkattomalta, ja miehet ovat helposti samalla aaltopituudella. Viinapulloja hankitaan ja tyhjennetään yksissä tuumin. Maailman asioista, menneistä ja nykyisistä, turistaan omaleimaisella kainuulaisnuotilla – minun piti kuvitella tuntemani pohjoissavolainen ihminen puhumaan kirjan henkilöiden äänellä, jotta pysyin repliikeistä jyvällä. Välillä päästään käymään Sami-serkun kanssa järvellä tai metsällä. Kirjan loppupuolella niille hautajaiskengille tulee käyttöä suvun miesten maahanpanijaisissa.
Pintapuolisesti kirjan voikin tiivistää tähän kuvaukseen, eikä juoni tarjoa sen ihmeempää. Mitä simppelin juonen läpi sitten tihkuu? Jouduin sitä jonkin aikaa pohtimaan. Risto-eno ainakin juttelee entisaikojen elämästä ja perheen ja suvun historiasta, jonka Arnon oma äiti tuntuu jättäneen taakseen pysyvästi. Muutenkin katse tuntuu olevan menneessä, sillä modernin maailman muutospaineet eivät näillä main kyllä vaikuta elämänmenoon. Elämä kohdistuu arkeen ja kulkee ainakin luonnon rytmissä, muita rytmittäviä asioita kun ei varsinaisesti ole. Hauskasti miehet juttelevat erilaisista projektikärryistä ja autoista, ja se sai ainakin minut ajattelemaan Ylen mainiota Tubettavat konemiehet -minisarjaa, jossa seurataan kolmea savolaista syrjäseutujen miestä, erilaisten koneiden rassausta ja miesten pärjäämistä jotenkin oman onnensa nojassa. Sis. koneiden värkkäämistä, mutta myös miesten tunnepuhetta!
Silmiinpistävä ero telkkarin konemiehiin on se, että kirjan enon ja muiden miesten tunnepuhe loistaa poissaolollaan, vaikka eivät he silti jurota mitenkään vastenmielisellä tavalla. Yhden ainoan kerran eno herkistyy, ja silloinkin kiitellään psykolokista silimää, kun juttukumppani osasi vain olla vierellä hiljaa. Liimatta ei tätä aihetta lähde sen tarkemmin käsittelemään, kunhan vain nostaa esille.
Eno ei juurikaan tiedustellut minun kuulumisiani. Lyhytkin vastaus kelpasi hänelle kysymykseen, miten perhe voi: sitten se oli kysytty. -- Eikä hän kysellyt, mistä vaimoni oli kotoisin. Mistä hankimme elannon. Mistä me nuorena perheenä haaveilemme. Millaisilla leluilla poikani tykkää leikkiä. Tällaisia kysymyksiä oli esittänyt Vuokko.
Alkoholi oli kirjassa aika keskeisessä roolissa. Ihme juttu, miten se olikin saatu pysymään hyvin kuvailevalla tasolla, niin että kertoja-Arno lähinnä vain luettelee hankittuja ja nautittuja määriä eikä hiiskahda sanallakaan tällaisen käytön vaikutuksista (ja niitähän tiettävästi kuitenkin on). Kirjan loppupuolella tosin lukijalle paljastetaan, että Sami-serkku ei jaksaisi isänsä alkoholinkäyttöä katsella, vaan näkee promillet jo hartioiden asennosta.
Kaupunkien ja syrjäseutujen välillä on varmaan jotain universaaleja eroja. Muutama viikko sitten Hesarissakin oli juttu Ukrainan ja Romanian rajaseutujen hutsuleista, jotka yrittävät elää perinnetapojen mukaista elämää. Kuten yksi haastatelluistakin kuitenkin totesi: "Niille, jotka työskentelevät käsillään, on täällä töitä. Jos haluaa työskennellä älyllään, täytyy mennä kaupunkiin." Sama taitaa pitää paikkansa monissa maissa, vaikka on heti samaan hengenvetoon tietenkin lisättävä ettei se tarkoita sitä, että syrjäseudulla asuvat ihmiset eivät osaisi ylipäätään käyttää älyään. Arnokin kamppailee kaupungin ja kotiseudun, tietotyön ja konkreettisen elämän välillä, eikä gradu tosiaan ota valmistuakseen.
Ei opintojen laahaaminen silti viinan syytä ollut, ja lapsen synnyttyä ei ollut sitäkään tekosyytä. Jokin minussa vain harasi vastaan, viskoin hiekkaa rekeni jalaksiin ja pitkät hankkeeni raukesivat; kenties se identiteettini ristiriita, etten sittenkään ollut synteesi- vaan praksistyyppi.
Loppukuvaksi mielenmaisema enon ja Arnon henkisestä kodista ja kuvaus siitä, miten ihminen kasvaa kiinni ympäristöönsä:
Koskaan en ajatellut, että vaihteeksi olisi enon vuoro matkustaa minun luokseni kaupunkiin. Eno ei olisi ikinä ehdottanut sellaista. Oli mahdotonta kuvitella häntä jalkakäytävälle, liikennevaloihin, markettiin, hissiin tai liukuportaisiin muualla kuin Kajaanissa, ja sielläkin hän käväisi vain pakon edessä. Eno imi happensa sieltä missä hän eli, ja minä sattumoisin olin saanut lisähappeni samoilta seuduin, vaaroilta ja soilta, päällystämättömiltä sivuteiltä, pimeistä metsistä – jopa metsätyökoneiden repimiltä hakkuuaukeilta, jotka työn lakattua elivät ja kukkivat ja helteellä pölysivät.
Kirjan tiedot
Tommi Liimatta: Hautajaiskengät. Like 2021, 311 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti