Ben Orlin: Matematiikkaa huonoin piirroksin – kuinka matematiikka kuvaa maailmaa

Kävelin kirjaston luonnontiede- ja matematiikkahyllyjen ohi kun katseeni kiinnittyi tähän Ben Orlinin hauskasti nimettyyn kirjaan: Matematiikkaa huonoin piirroksin – kuinka matematiikka kuvaa maailmaa. Tietokirjakustantamo Terra Cognita tunnetaan tinkimättömän kovatasoisesta tietokirjallisuudesta, mutta tämä vaikutti varsin viihteelliseltä kirjalta, joten nappasin sen mukaan tutustuttavaksi.

Englanniksi olen usein kuullut sanat edutainment tai infotainment. Suomeksi vastineet olisivat kai opetusviihde tai tietoviihde? Viihdyin ainakin tätä lukiessa mainiosti. Kirja jakautuu muutamaan päälukuun: ensimmäinen luku on eräänlainen johdanto, jossa tarkastellaan matematiikkaa tieteenalana ja sen suhdetta esimerkiksi luonnontieteisiin, toinen luku käsittelee geometrian perusperiaatteita ja skaalautumista, kolmas luku esittelee todennäköisyyslaskennan ideaa ja neljäs tilastoja (mm. pesäpallotilastojen avulla, joka ei ihan tempaissut mukaansa samalla tavalla kuin muut havainnollistukset). Viimeinen viides luku avautuu sitten kirjan alaotsikon suuntaan (kuinka matematiikka kuvaa maailmaa). Se tuo lukijan eteen liudan kysymyksiä maailmasta, ja sitten tarkastelee niitä matematiikan työkaluilla. Tässä osiossa "maailman" ja "matematiikan" yhteispeli havainnollistui tosi kiinnostavalla tavalla, kun hyvin konkreettisten esimerkkien avulla selviää, minkälaiset asiat maailmassa kannattaa kuvata diskreetillä ja minkälaiset jatkuvalla muuttujalla, tai mitä tarkoittaa rajahyöty tai mitä on satunnaisuus ja kaaos. Orlin yhdistää hyvin konkreettisia ja kaikenkirjavia esimerkkejä abstrakteihin matematiikan teorioihin tavalla, joka herättää matematiikan eloon ihan uudella tavalla! Ja nyt seuraa itsestäänselvyys: maailmassa on paljon sellaisia ilmiöitä, joiden ymmärtämiseen tarvitaan matematiikan välineitä, joten jonkinlainen "matikkalukutaito" on olennainen osa valistuneen ja täysivaltaisen kansalaisen työkaluja. Orlinin kirja ei sisällä mitään harjoitustehtäviä tai vastaavia, joten innostunut joutuu hakemaan ne muualta. (Vaikkapa täältä lukiomatikan kertaamiseen tarkoitetulta sivustolta, jota olen roikottanut oman selaimeni kirjanmerkeissä ties kuinka kauan.)

Ja Orlinin piirroskuvat ovat oikeasti tosi ilmeikkäitä ja hauskoja, kuten vaikka tämä harmaalla ja ryppyisellä todellisuuden sarvikuonolla ratsastava siro ja elegantti pikku matematiikka-lintu.

Kirjan tiedot

Ben Orlin: Matematiikkaa huonoin piirroksin. Kuinka matematiikka kuvaa maailmaa. Suomentanut Juha Pietiläinen. Terra Cognita 2020. 358 sivua.

PS. Kas, heti tämän postauksen jälkeen Orlin mainitaan Hesarin kivassa jutussa Matematiikka on helpompaa, jos opetus tarjoaa oivalluksia, tuumii professori Siltanen. Juttu kertoo matematiikan popularisoinnista ja Samuli Siltasen ilmeisen suosituista YouTuben matikkavideoista, ja samassa mainitaan myös Orlinin kirjat. (Niitä on suomennettu jo toinenkin, Muutos on ainoa vakio, joka havainnollistaa differentiaali- ja integraalilaskentaa.)

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

Selailin tätä Geir Gulliksenin kirjaa, ja heti ensimmäisessä luvussa esitellään päähenkilöt, jotka katsovat videota itsestään kesäjuhlissa:

Ingunn piti kättä hänen niskansa takana ja kuiskasi hänelle jotain, hän ei muistanut mitä, mutta he nauroivat toisilleen ja näyttivät eläväisiltä, ja se mikä oli elävää heidän välillään oli muiden silmissä näkymätöntä. Kukaan ulkopuolinen ei voinut nähdä mitä Ingunn ja Hans tiesivät toisistaan, Hans ajatteli kumartuessaan eteenpäin ja katsoessaan itseään tarkemmin; he näyttivät samalta kuin ketkä tahansa keski-ikäiset pariskunnat: omahyväisiltä, nautinnonhaluisilta ja epäkriittisiltä.

Tämä kohta hykerrytti ja kiinnosti niin, että nappasin kirjan luettavaksi. Miten uteliaisuutta herättävä kuvaus, ja miten hauskaa päästä lukemaan kirjaa, jossa kirjailija esittelee päähenkilönsä näin epätäydellisessä ja kiusallisessa valossa. Keitä he ovat? Tuleeko ihmisestä keski-ikäisenä (laaja käsite, minäkin lasken itseni keski-ikäiseksi kun en enää nuorikaan ole) väistämättä nautinnonhaluinen ja epäkriittinen? Ovatko Hans ja Ingunn sellaisia?

Katkelman Hans ja Ingunn ovat Hans Kaasajordet, PR-toimistossa työskentelevä 50-vuotias mies ja samanikäinen puolisonsa Ingunn Sande, yleislääkäri ja terveysalan yrityksen johtaja. Kirjan nimi Katso meitä nyt ohjaa tarkastelemaan heidän elämänkaartaan kaikenlaisia odotuksia vasten: miten nuoruuden odotukset ovat toteutuneet, millaisena he näkevät itsensä nyt, miten muut heidät näkevät, millaisia ihmisiä he tahtovat olla, mitä he toivovat ja tavoittelevat elämältä, ovatko he saavuttaneet unelmiaan? (Hieman kuulostaa nk. viidenkympin villitykseltä tämä, varsinkin kun Hans tosiaan on tasan 50-vuotias.)

Etenkin Hans on nuorempana ollut poliittisesti aktiivinen ja tiedostava, ja päätynyt töihin Olofin perustamaan PR-toimistoon. Olofkin on kiinnostava tyyppi, jonka hahmossa ihanteet ja realiteetit joutuvat törmäyskurssille tavalla, joka ei ole kovin yksiselitteinen: hän on entinen maolainen, josta tuli sittemmin lobbaaja ja pienyrittäjä, ja nykyisen PR-toimiston liikeideana oli auttaa kiperään tilanteeseen joutuneita teollisuusjohtajia ja poliitikkoja tuomalla esiin heidän inhimillisiä ja rentoja puoliaan. Kuulostaa hieman ristiriitaiselta, mutta reaalimaailmassa ihanteilla saattaa olla huonot toteutumisedellytykset, ja idealisteilla on kivisempi polku edessään kuin nk. tolkun ihmisillä. Monilla kirjan hahmoilla on samansuuntainen kova halu toimia oikein, ja sen vuoksi he tarkkailevat itseään usein ulkopuolelta hyvin tiedostavalla katseella. (Tämä tuntui kiusallisen samaistuttavalta.) Tämä oikein toimimisen halu koskee yhteiskunnallis-eettisten asioiden ja työväenaatteen lisäksi myös ja ehkä ennen kaikkea sukupuolirooleja ja ihmissuhteita, jotka joutuvat kirjassa myllerrykseen. Jonkinlaisen viidenkympin villityksen pauloihin joutuva Hans nimittäin ihastuu itseään kaksikymmentä vuotta nuorempaan pikkuvauvan äitiin Harrietiin. Harriet hakee Hansista ehkä ainakin lohtua, sillä hänen puolisonsa Pål on puolestaan ihastunut toiseen. Jätetty Ingunn hakee uusvanhaa rakkautta entisen heilansa Runen sylistä, Olof hullaantuu nuoreen niqabia käyttävään Saraan ja niin edelleen. Kaikki ihastuvat ja hullaantuvat ja tahtovat osoittaa rakkautta ja ottaa sitä vastaan; kaikki tahtovat rakastavan, ihailevan ja hyväksyvän katseen. Taustalla sosiaalidemokraattinen työväenaate jotenkin horjuu ja rapistuu.

Hans tuntuu haluineen olevan hieman hukassa, ja oikeastaan kaikki kirjan hahmot. Heti kirjan alussa on todella outo kohtaus Hansin ja Harrietin kohtaamisesta, jonka aikana Hans päätyy puristamaan Harrietin rintoja, jotta Harriet saisi maidon herumaan. Hans kiihottuu, mutta ajattelee olevansa tilanteessa myös huolehtiva, feminiininen mies, sillä hän on nähnyt elämänsä aikana paljon sellaista maskuliinisuutta, jota ei tahdo edustaa.

Hän ei halunnut olla sitä tyyppiä joka kääntyi kadulla katsomaan naisia, etenkään naisia joiden olemus huokui harkittua naisellisuutta, se tuntui hänestä alhaiselta ja hän yritti kaikkensa jotta hänen katseensa ei kääntyisi sellaisten naisten perään, niiden jotka näyttivät siltä kuin he eivät olisi muuta toivoneetkaan kuin että ihmiset kääntyisivät ja tuijottaisivat heitä.

Halut johtavat intiimeihin hetkiin, ja niiden kuvaus on kirjassa sekoitus dokumentaarista tarkkuutta ja tyyliä, jota kuvaa ehkä sanapari observational comedy, tarkkaan havainnointiin perustuva surkuhupaisuus. Gulliksen kuvaa sekä alastomia kehoja että tapahtumaketjuja ja ajatuksia, ja kaikki on koko ajan jollakin lailla epävarmaa ja jää kesken. Gulliksen päästää lukijan siis tosi henkilökohtaisilta tuntuvien asioiden luo ja esittelee varsinkin sellaisia tunne-elämän mikroliikkeitä, jotka yleensä jäävät vain kokijansa omaksi tiedoksi.

--jäätyään yksin Hans oli ryhtynyt jälleen sen [pornon] ahkeraksi kuluttajaksi, hän oli edelleen sitä mieltä, että se tyhmisti ihmisiä, ja vastusti kaikissa muodoissaan pornografiaa jossa käytettiin hyväksi köyhien ihmisten kehoja, nuoria venäläisnaisia ankeissa murjuissa -- hän klikkasi äkkiä pois kaikki sellaiset kuvat ja yritti löytää ihmisten itse kuvaamia ja nettiin lataamia videoita, se tuntui olevan suosittu harrastus, usein nekin olivat masentavaa katsottavaa mutta joskus harvoin hänen silmiinsä osui pareja, jotka näyttivät spontaaneilta ja tasa-arvoisilta, hän kiihottui myös niistä mutta eri tavalla; kun hän laukesi, hänestä tuntui kuin hän olisi pillahtanut itkuun, ja jälkeenpäin hänelle tuli aina surullinen olo.

Hesarin arvostelussa kirjan sisältö on summattu otsikossa lauseeseen: Kun eettiset, eroottiset ja poliittiset ihanteet kuolevat, jäljelle jää vain oma inhottava naamataulu. Siihen tiivistyy kyllä tosi kätevästi kirjan keskeisin jännite, joka ei kirjan aikana laukea (pun intended) vaan saa mielestäni vain paljon lisää sävyjä. Mitä on ihminen ilman ihanteita? Miten niitä kohti jaksaisi kurkotella muutenkin kuin nuorena? Millainen on ihminen ihanteiden takana?

Kirjan tiedot

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt. Suomentanut Outi Menna. Siltala 2021. 336 sivua.

Emil Anton: Kahden virran maa. Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina

Mitä tulee mieleen sanaparista idän kirkko? Onko se kenties ortodoksinen kirkko? Hyvin mahdollista, minulle ainakin tuli ihan hakematta mieleen heti ensimmäisenä ortodoksit. No, minkä sitä mielleyhtymilleen mahtaa, mutta tämä mielleyhtymä vie kyllä hieman harhateille: idän kirkko nimittäin tarkoittaa (as)sy(y)rialaista kirkkoa, jonka juuret juontavat alkukirkon aikoihin 400-luvulle jKr ja johon kuuluu nykyään arviolta 325 000 jäsentä, näistä merkittävä osa diasporassa. Idän assyrialainen kirkko onkin huonosti muistettu ja tunnettu kirkkokunta, jonka vaiheita Emil Anton kartoittaa hienossa kirjassaan Kahden virran maa. Tai oikeastaan kirjan ala on paljon laajempi: se lähtee liikkeelle aivan esihistoriallisen ja historiallisen ajan taitteesta, kun kirjoitustaito keksittiin Etelä-Irakin alueella sijainneen Sumerin suurimmassa kaupungissa Urukissa noin 3300–3100 eKr, ja se tarkastelee myös sitä, miten muinaismesopotamialainen kulttuuriperintö näkyy myös mesopotamialaisessa kristinuskossa. Ei mikään vaatimaton tavoite: kuvata koko tie muinaisesta Mesopotamiasta kristinuskoon ja esitellä Kaksoisvirranmaan kristittyjen tarina.

Eurooppalaisessa itseymmärryksessä kaikki alkaa vasta antiikin Kreikasta, Anton toteaa, mutta Kaksoisvirran maa, hedelmällinen puolikuu on tunnetusti sivilisaation kehto. Sieltä mainitusta Urukin kaupungista Eufratin varrelta (nyk. Warka) on peräisin kirjoitustaito ja maailman vanhimmat savitaulut. Sieltä on peräisin 60-lukujärjestelmä ja 60 minuutin tunti. Sieltä oli kotoisin myös Abraham, "Kaldean Urista" (1. Moos. 11:31). Lukija pääsee seuraamaan koko 5000 vuoden historian Sumerista Assyrian ja Babylonian valtakuntiin, niistä Jeesuksen ajan Jerusalemiin ja edelleen alkukirkkoon, idän kirkon itsenäistymiseen, arabiaikaan ja moderniin historiaan. Pääsee tutustumaan erilaisten ihmisryhmien vaiheisiin ja moniin kirkkoisiin ja patriarkkoihin, ja kiinnostuin esimerkiksi hymnejä/runoja kirjoittaneen Efraim Syyrialaisen teksteistä ja Iisak Niniveläisen (Ninive, nyk. Mosul) kirjoituksista. (Valamon luostarin munkki Serafim on niitä suomentanut ja suomennoksia on kovasti kiitelty.)

Välillä oli lukiessa todella vaikea pysyä kärryillä, sillä minä olen tottunut ajattelemaan Raamatun sisältöä ja tapahtumia jotenkin omana kokonaisuutenaan ja Lähi-idän historiaa (jonka tunnen erittäin huonosti) omana kokonaisuutenaan, vaikka ne eivät aina olekaan irrallisia asioita. Oman lisävaikeutensa tuottaa se, että monen tuhannen vuoden aikana etniset, kielelliset ja kirkolliset ryhmät ehtivät muodostua ja muuttua moneen kertaan ja tulla tunnetuiksi monilla eri nimillä. "Kaldealainen" voi olla kansallinen, kirkollinen, etninen tai uskonnollinen määre. Kreikkalaiset saattoivat viitata sekä assyrialaisiin että aramealaisiin – jotka sitä paitsi sekoittuivat keskenään – sanalla "assyrialainen" tai sen lyhyemmällä versiolla "syyrialainen". On manikealaisia, mandealaisia, nestoriolaisia, jakobiitteja ja aramealaisia. Tämän kirjan luettuaan ne kaikki tulevat jonkin verran tutummiksi, ja lukija (ainakin tämä lukija) muistaa nostaa päänsä omasta protestanttisesta kirkostaan katsellakseen sen laajempaa ympäristöä ja historiaa.

Kirjan tiedot

Emil Anton: Kahden virran maa. Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina. Kirjapaja 2020. 286 sivua.

"Sinähän taidat olla se Figaron veijari."

Kas vain, tänä vuonna tuli kuluneeksi tasan 250 vuotta Sevillan parturi eli turha varovaisuus -nimisen näytelmän ilmestymisestä! Teos tunnetaan nykyään paljon paremmin Gioacchino Rossinin vuonna 1816 säveltämästä oopperasta, mutta alkuperäisen näytelmän on siis kirjoittanut Pierre-Augustin Caron de Beaumarchais (1732–1799). Elämäkertatietojen perusteella Beaumarchais on elänyt, tuota, vaiherikkaan elämän, ja näytelmän ensi-iltakin pääsi tapahtumaan kaikenlaisen hässäkän lykkäämänä vasta pari vuotta kirjoittamisen jälkeen, vuonna 1775, Comédie-Françaisen lavalla Tuileries'n palatsissa.

Beaumarchais taisi olla kekseliäs ja reippaasti toimeen ryhtyvä mies: hän syntyi Pariisiin kuninkaan kellosepän pojaksi ja aiheutti ensimmäisen kohunsa 20-vuotiaana kehitettyään jonkun uudenlaisen liipottimen kellon hammasrattaiden käyntiä tasaamaan (käsittääkseni), minkä johdosta pystyi rakentamaan hyvin ohuita, mutta silti käyttökelpoisia kelloja ja esimerkiksi toimivia ranne- tai sormuskelloja hovia ihastuttamaan. Toinen kuninkaan kelloseppä, Lepaute, yritti markkinoida tätä uraauurtavaa keksintöä omanaan, mutta Beaumarchais vei asian tiedeakatemiaan ja sai tunnustuksen keksinnöstään. Näin hän sai nimeä hovissa ja meni 23-vuotiaana naimisiin varakkaan aatelisleskirouva Madeleine-Catherine Aubertinin kanssa. Aubertin kuitenkin kuoli ennenaikaisesti seuraavana vuonna ennen kuin joku tarvittava avioitumiseen liittyvä paperi oli kunnossa, joten Beaumarchais jäi varattomaksi, vaan ei neuvottomaksi: hän pääsi hovituttujensa (Joseph Paris Duverney) myötä tutustumaan ajan finanssimarkkinoihin ja onnistui muutamassa vuodessa keräämään itselleen omaisuuden, jonka turvin pystyi ostamaan itselleen viran hovista, ja perään vielä toisenkin (tässä ominaisuudessa hän ilmeisesti toimi metsästys- ja laidunnusaiheisten kiistojen tuomarina Pariisin seudulla ja ratkoi tapauksia poikkeuksellisesti niin, että ihmiset olivat statuksesta riippumatta tasa-arvoisia lain edessä). Näin hän sai aseman aatelisten joukossa. (Samaan aikaan hän toimi hovissa prinsessojen harpunsoiton opettajana, mutta ei siitä kai sen enempää.)

No niin, pitänee tiivistää, jotta päästään Beaumarchais'n elämäkerrasta siihen Sevillan parturiinkin joskus. Yhteiskunnallisessa nousussa onnistunut Beaumarchais joutui erään mustasukkaisen kreivin silmätikuksi, päätyi hetkeksi syyttä tyrmään, matkusti sitten 1764 Sevillaan ratkomaan sisarensa huolia (epäkelpo sulhanen aikoi vetäytyä avioliitosta), mutta samalla myös hoitamaan kaikenlaisia bisnesasioita. Duverneyn kuoltua tämän perilliset nostivat oikeusjutun Beaumarchais'ta vastaan, ja B.n maine sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yksilönvapauksien esitaistelijana kasvoi, vaikka hän saikin tuomion "blâme" eli menetti käsittääkseni kansalaisoikeudet, vaikka ei varsinaisesti noudattanutkaan tuomiota. Seuraavaksi toiminnan miehemme ryhtyi muiden toimiensa ohella tukemaan Amerikan siirtokuntien armeijaa ja järjesteli asekuljetuksia, jotka myötävaikuttivat Yhdysvaltojen itsenäistymiseen. Kun Yhdysvallat oli saatu itsenäiseksi, hän ryhtyi kirjakustantajaksi ja painatti äskettäin kuolleen Voltairen teoksista uusia painoksia, sillä osa niistä oli kielletty Ranskassa. Hän yritti hankkia myös Ranskan vallankumouksellisille aseita (tuloksetta), mutta julistettiin 1794 vallankumouksen ylilyöntejä vastustavien mielipiteidensä (ja kaiketi hovimenneisyytensä) vuoksi lojalistiksi eli kuningashuoneen tukijaksi ja joutui vielä maanpakoonkin, kunnes pääsi palaamaan Pariisiin vuonna 1796. Hän eli harvinaisen tasaista elämää nykyisen boulevard Beaumarchais'n varrella olevassa talossaan ja kuoli vuonna 1799.

Hän ehti siis olla elämänsä aikana paitsi näytelmäkirjailija, myös muusikko, kelloseppä, vallankumouksellinen, asekauppias, vakooja, kustantaja, keksijä, pakolainen, poliitikko ja valistusajattelija.

Junalukemista jossakin Helsingin ja Parikkalan välillä

Sevillan parturi valmistui siis vuonna 1773 ja se oli käsittääkseni Beaumarchais'n ensimmäinen täyspitkä komedianäytelmä: sitä ennen hän oli ehtinyt kirjoittaa draamanäytelmät Eugénie ja Les deux amis ou le négociant de Lyon ja lyhyitä parade-sketsejä yksityisiin näytöksiin. Sevillan parturiin on ammennettu hahmoja sieltä Sevillan-visiitiltä, Beaumarchais'n omasta elinpiiristä ja tietenkin Molièren ja commedia dell'arten tyyppihahmoista. Näytelmässä ollaan Sevillan kaduilla: kreivi Almaviva on palavasti rakastunut kerran näkemäänsä ihanaan Rosina-neitiin, jota tämän holhooja, lääkäri Bartholo pitää suunnilleen vankina kodissaan. Almaviva yrittää nähdä edes vilauksen Rosinasta parvekkeellaan, kun paikalle ilmestyy parturi Figaro, Almavivan entinen alainen. Kuinkas ollakaan, tätä nykyä Figaro on Bartholon parturina eli pääsee kulkemaan taloon, jossa Rosinaa pidetään. Parturi onkin kiinnostava valinta henkilöhahmoksi: ei palveluskuntaa mutta ei lääkärin veroinen kunnianarvoisa herrakaan, vaan jotakin siltä väliltä, ja pystyy liikkumaan melko vapaasti miljööstä toiseen. Hieman kuin kuninkaan kelloseppäkin, voisi ajatella. No, Figaro keksii juonen jos toisenkin, joiden avulla Almaviva pääsee lähelle sydämensä valittua, ja tästä kehkeytyykin kohellusten ja väärinkäsitysten soppa. Almaviva esittää Rosinalle köyhää opiskelija Lindoroa, joka pukeutuu ensin sotilaan ja sitten musiikinopettajan salapukuun päästäkseen epäluuloisen Bartholon silmien alla sisään taloon. Kaikkeen liittyy joku lappu tai paperi: sotilaan valepuvussa Almavivalla on majoitusmääräys, jonka nojalla hän ujuttautuu taloon ja musiikinopettajana hänellä on nuotteja. Hän vaihtaa Rosinan kanssa salaa viestilappuja, joista epäluuloinen Bartholo pääsee vihille, mutta eri henkilöiden silmille tarkoitettuja lappusia piilotellaan eri paikkoihin niin, että vain lukija tietää ketä milloinkin puijataan. Lopulta Almaviva ja Rosina saavat kuin saavatkin toisensa, kun taas on papereita ja tikapuita siirrelty oikealla hetkellä oikeaan paikkaan. Kaikkein eniten näytelmässä on tilannekomiikkaa ja elävää, nokkelaa sanailua hyvään kohellustyyliin, mutta myös Molièresta inspiroitunutta kritiikkiä, kun repliikeistä kuultaa rahan, vallan ja eriarvoisuuden suorasanainenkin kritiikki. Lukijaa (ja näytelmän yleisöä) huvitetaan paljon nk. aparté -repliikeillä, joita hahmot lausuvat "sivuun", yleisölle, niin etteivät muut hahmot kuule niitä,

Luin näytelmän ranskaksi, mutta huomasin yllätyksekseni, että se on myös suomennettu jo vuonna 1879. Traaginen sivujuonne: näytelmän on suomentanut "franskan kielestä" vapaaherra Karl Alfred Cronstedt heti ylioppilaaksi päästyään, mutta suomennos on silti julkaistu postuumisti (1879, SKS), sillä Cronstedt hukkui Keuruulla samana kesänä. Suomennoksen esipuheessa "eräät vainajan ystävät" kertovat, että kansallishengen elähyttämä Cronstedt "osoitti jo kouluajallaan harrasta halua toimia kansan hyväksi", ja häneen oli "vielä koulunpenkillä istuessa syttynyt palava halu oppia Suomen kieltä". Selailin suomennostakin, ja siinä on kyllä enemmän intoa ja harrasta halua kuin kovin ymmärrettävää kieltä. (Sama pätee tosin Eino Leinon suomentamaan Jean Racinen Faidraankin.)

Tartuin koko näytelmään, koska pääsin viime lauantaina Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan sitä Rossinin säveltämää Sevillan parturi -oopperaa, ja halusin tutustua tarinaan etukäteen. Oopperan juoni noudattaa näytelmää varsin tarkkaan – vain muutaman kohtauksen paikkaa on hieman vaihdettu – ja musiikki on suurelta osin hyvin vauhdikasta läpisävellettyä opera buffaa, joka ei pelkkänä musiikkina ole välttämättä kovin kiinnostavaa, vaikka sekaan mahtuu myös Rosinan ja Almavivan hieno rakkausduetto. Enemmän lauluosuuksissa on silti valtavasti heleitä sisältävää, reipasta bel canto -tyyliä, kuten Largo al factotum -aaria, joka on tuttu kaikille niillekin, jotka eivät mitenkään harrasta oopperaa tai klassista musiikkia. Humoristinen ohjaus oli Kari Heiskasen, hauska kasarihenkinen puvustus Teemu Muurimäen, niinikään kasarihenkinen lavastus neonvaloineen Anni Mattilan.

Sevillan parturi alkamaisillaan Olavinlinnassa

 Minä pidän tätä blogia lähinnä muistiinpanoiksi itselleni siitä, mitä kirjoja olen lukenut – ja osittain siksi, että minusta on kivaa ja antoisaa pakottaa itseni kirjoittamaan edes muutama kokonainen virke siitä, mitä olen juuri lukenut – enkä edes yritä osallistua tällä millään taidekeskusteluun, mutta luen ammattimaista ja pohdittua taidekritiikkiä mielelläni. Siksi nyökyttelin pari päivää sitten Hesarin Suna Vuoren jutulle taiteesta ja vaikuttajamarkkinoinnista. Vuori oli käynyt myös Savonlinnassa, kutsuvieraana oopperassa, ei tosin Sevillan parturissa vaan jossakin toisessa näytöksessä. Muut kutsuvieraat olivat etupäässä muita kuin toimittajia tai musiikkituntijoita, ja Vuori oli jäänyt miettimään yleisemminkin kritiikin ja taidearvioiden kutistuvaa tilaa: "postaukset ovat positiivisia ennen kaikkea siksi, että kyseessä on kaupallinen yhteistyö. Mediatilaa hallitsevat yhä useammin maksetut kehut." (Jos omat muistiinpanoni ovat neutraaleja tai kehuvia, se johtuu siitä, että valitsen luettavaksi vain itseäni kiinnostavia kirjoja ja yleensä onnistun valinnoissani.)

"Valtaosa taiteesta tarvitsee julkisuutta tullakseen huomatuksi, saadakseen yleisöä, turvatakseen jatkuvuutensa sekä tekijöiden toimeentulon. Tässä mielessä on selvää, että niin taiteilijat kuin taideorganisaatiotkin pitävät myönteisestä julkisuudesta enemmän kuin kielteisestä.

Taide tarvitsee kuitenkin myös sivistynyttä ja aiheeseen perehtynyttä sisältökeskustelua, asiantuntevaa analyysiä ja sellaista huomiota, jota ei voi myydä eikä ostaa. Riippumattomuus ei tietenkään takaa objektiivisuutta (se ei ole taiteessa edes mahdollista), ja kiitosten sijaan saattaa saada kirvelevät, ehkä epäreilultakin tuntuvat haukut. Mutta ainakin riippumattomuuden pitäisi olla lupaus näkemyksen esittäjän lahjomattomuudesta." Pakko näille lauseille on nyökytellä.

Figaron tarina jatkuu vuonna 1784 julkaistussa näytelmässä Figaron häät, josta Mozart teki tuoreeltaan oopperan. Siinä avioon on astumassa itse parturi Figaro, mutta asiat mutkistuvat jälleen. Näytelmää ei ole suomennettu, joten pitänee tarttua siihenkin ranskaksi.

Kirjan tiedot

Pierre-Augustin Caron de Beaumarchais: Le barbier de Séville ou la précaution inutile. Bordas 1973 [1773]

"Olin oppinut hyvin varhain, että ainoa keino olla pettymättä ihmisiin oli odottaa aina pahinta."

Pääsin taas parin vuoden tauon jälkeen käymään Ranskassa! Matka suuntautui lähinnä Pyreneille ja niiden juurelle pieniin ja vielä pienempiin kaupunkeihin ja kyliin, joten aluksi vähän harmittelinkin että ihana Pariisi ja isojen kaupunkien kirjakaupat jäävät tällä kertaa väliin. Hah! Olin unohtanut, että Ranskassa pienet kaupungit ja erikoisliikkeet porskuttavat edelleen paljon paremmin kuin Suomessa, ja että pieniltäkin paikkakunnilta voi hyvinkin löytää hyvinvarusteltuja kirjakauppoja. Esimerkki: köröttelin bussilla 6500 asukkaan pikkukaupunkiin, josta löytyi peräti kolme kirjakauppaa. (Okei, yksi niistä oli divari, mutta lasketaan mukaan.) Ajatella, jos vaikka Harjavallassa, Kemiönsaaressa tai Pälkäneellä olisi jokaisessa pari kirjakauppaa!

Pääsin kuin pääsinkin siis flaneeraamaan kirjakauppoihin, ja tarkoitus oli selailla, fiilistellä ja katsella mahdollisimman paljon kaikkea sitä ranskalaista kirjallisuutta, joka ei päädy suomennoksiksi tai mitenkään Suomessa tunnetuksi. Tällä metodilla päädyin ostamaan Foix'n mainiosta kirjakaupasta (siis suurimmasta, Foix'ssa on yhteensä neljä kirjakauppaa) mm. tämän Marie Vareillen uusimman romaanin Désenchantées. Kirjailijan nimi oli etäisesti tuttu jostain kirjallisuuslehdistä tai listauksista ja Désenchantées on hänen jo seitsemäs aikuisten romaaninsa. Aiemmat kirjat ovat olleet kevyttä (romanttista) viihdettä, tämä uusin puolestaan jännityskertomus kadonneesta 15-vuotiaasta Sarahista. Selittämätön katoaminen on jäänyt kaihertamaan monien mieliin, ja mysteeripalapeliä kootaan niin 1990-luvulla katoamista edeltävinä vuosina kuin nykypäivässäkin. Tekijä on passitettu telkien taakse, mutta vannoo syyttömyyttään, ja Sarahin entisten ystävien ja luokkatovereiden ajatukset palaavat usein Sarahiin ja teinivuosiin 1990-luvulle.

Ei ihme, että kirja (tai siis tämä juuri julkaistu pokkaripainos) sai kesäkuun lukijapalkinnon: se on todella mukaansatempaavaa ja koukuttavaa luettavaa. Lukija pääsee tutustumaan kadonneen Sarahin ystäväpiiriin (sisarukset Fanny ja Angélique, asianajajaksi päätyvä Morgane, paikkaansa hakeva Jasmine) ja 1990-luvun teinivuosien kuohuihin, kun elämänkokemusta on vähän, -janoa paljon, toimivaltaa vähän, ja seuraavan perjantain bileet oli vuosituhannen tärkein juttu. Ystävyyden ja nuoruusvuosien kuvauksena Désenchantées oli välillä aika liikuttava.

 Kun on tuntenut jonkun lapsesta asti, kun on nähnyt hänen unelmiensa syntyvän ja toteutuvan tai romahtavan, tietää hänen omimmat toiveensa ja suurimmat pelkonsa ja voi erottaa aikuisten  tapojen ja sääntöjen takaakin kuka hän oikeasti on.

Tulin jo maininneeksi, että kerronta siirtyilee 1990-luvulta nykyhetkeen. Kirjan kerrontaratkaisu on tosiaan moniääninen, ja näkökulma vaihtelee henkilöstä ja ajasta toiseen. Todella taitavasti Vareille pitää monaalle rönsyilevän kerronnan kuitenkin hyppysissään, ja varsinkin Fannyn tytärpuolen Liloun osiot olivat hienoja: Sarahin aikuistuneet ystävät ovat kukin omalla tavalla jättäneet katoamismysteerin taakseen ja yrittäneet elää elämäänsä, mutta Lilou kaivaa totuutta pelotta esiin. Sarahin katoamismysteeri ratkeaa ja monet vanhat asiat nähdään uudessa valossa.

Kirjan tiedot

Marie Vareille: Désenchantées. Livre de poche, 2023. 384 sivua.

Honoré de Balzac: Toursin kirkkoherra

Oli alkusyksy vuonna 1826, kun sadekuuro yllätti tämän kertomuksen päähenkilön apotti Birotteaun hänen palatessaan kotiin vierailulta. Siispä hän, sikäli kuin hänen täyteläinen ruhonsa salli, joudutti askeliaan ehtiäkseen yli Cloître-nimisen aution torin, joka leviää Saint-Gatienin kirkon sakastin takana.

Luin juhannuksena Viv Groskopin hauskan kirjallisuusesseekirjan Au revoir, tristesse ja sen innoittamana nappasin omasta kirjahyllystäni luettavaksi pienoisromaanin parinsadan vuoden takaa, ranskalaisen realismin klassikon eli Honoré de Balzacin (1799–1850) Toursin kirkkoherran. (Ilmassa saattaa olla myös jotain todellisuuspaon tarvetta, ja siihenhän tämä sopi myös hyvin.) En osaa sanoa miten tunnettu kirjailija de Balzac on Suomessa, mutta Ranskassa hän kuuluu ehdottomasti kaanonin kärkeen realismin uranuurtajana massiivisen Inhimillinen komedia -romaanisarjansa ansiosta. Sarjaan kuuluu noin 90 romaania ja sen vaatimattomana tavoitteena on luoda tapain tutkielma, kuvata 1800-luvun alkupuoliskon porvaristoa ja ranskalaista yhteiskuntaa erilaisine yhteiskuntaluokkineen, analysoida ja kritisoida sen perusprinsiippejä. Sarjaan kuuluu monta alakokonaisuutta: kohtauksia yksityiselämästä (scènes de la vie privée), kohtauksia pariisilaiselämästä (scènes de la vie parisienne), kohtauksia maaseutuelämästä (scènes de la vie de province) ja pienempiä kokonaisuuksia kuten kohtauksia poliittisesta elämästä tai kohtauksia maalaiselämästä. Myös Toursin kirkkoherra kuuluu tähän sarjaan, osana maaseutuelämäkohtauksia.

Päähenkilö on tietenkin Toursin kirkkoherra, apotti François Birotteau, joka täyteläisine ruhoineen askeltaa avauskappaleessa Saint-Gatienin kirkon takana. De Balzac on kuvannut hänet vähän pölvästiksi ja naiiviksi hahmoksi, jolla on lähinnä vaatimattomia, mutta porvarillisen pinnallisia toiveita oman elämänsä suhteen. Porvarillinen tragedia kirjasta sukeutuukin, sillä apotti joutuu ahneiden ja vallanhimoisten pikkusieluisten pikkukaupungin pikkuporvareiden kynsiin. Hämmentävää ajatella, että kirjoitusajankohtana Ranskan vallankumous ja feodaalisen sääty-yhteiskunnan murtuminen oli lähihistoriaa – kirjassakin puhutaan kirkon ja papiston omaisuuden peruuttamisesta, ja tapahtumien keskiössä oleva neiti Gamardin asuintalo, josta ikäneito vuokraa paria huonetta papistolle, on kuulemma neidin isän vallankumousvuosina hankkima. Napoléonkin on kuollut vasta pari vuotta aiemmin ja kirjassa eletään siis toisen restauraation aikaa, porvariston nousun aikaa.

Tapahtumaketjun alkusysäyksenä toimii apotti Chapeloud'n kuolema. Birotteau toivoo voivansa täyttää sekä Chapeloud'n entisen tuomiorovastin viran että tämän hienon asunnon.

Apotti Birotteau oli matkalla juuri tähän taloon, missä hän oli asunut jo kaksi vuotta. Samoin kuin tällä hetkellä tuomiorovastin virka, samoin tuo asunto oli kahdentoista viime vuoden ajan ollut hänen toiveidensa kohde, hoc erat in votis. Hänen elämänsä kaksi suurta toivetta olivat täysihoitolaisuus neiti Gamardin luona ja tuomiorovastin virka; ehkäpä juuri kahteen tämäntapaiseen seikkaan rajoittuukin kirkonmiehen koko kunnianhimo, hän kun näet katsoo olevansa vain ohikulkija ikuisuuden matkalla eikä siis osaa tässä maailmassa toivoa muuta kuin hyvää vuodetta, hyvää ruokapöytää, puhtaita vaatteita ja hopeasolkisia kenkiä, näitä ihmiseläimen välttämättömiä tarpeita, ynnä tuomiorovastin virkaa, joka tyydyttää hänen turhamaisuuttaan, tuota määrittelemätöntä tunnetta, jonka sanotaan seuraavan meitä Jumalan läheisyyteen asti: sillä pyhimystenkin kesken vallitsee arvojärjestys.

Muutto sujuu vaivatta, mutta sen jälkeen asiat mutkistuvat. Huonetta vuokraava neiti Gamard ilahtuu huomatessaan, että Birotteaun piireihin kuuluu esimerkiksi aatelinen ikäneito Salomon de Villenoix ja muita kaupungin aristokraatteja, jotka saapuvat neidin kotiin Birotteaun kutsusta. Sehän passaa: neiti Gamardin kunnianhimo kohdistui sellaisen seurustelusalongin aikaansaamiseen, jonne joukko henkilöitä joka ilta mielihyvin hakeutuisi. Hän tahtoo siis olla oman seurapiirinsä kuningatar. Mutta voi, ylhäisön vierailut jäivät vain harvinaisiksi poikkeuksiksi – Birotteau jatkaa käymistä ylhäisön kodeissa eikä siis tuo näitä Gamardin taloon, ja tulee onnettomuudekseen lietsoneeksi esiin ne ainoat tunteet, joihin tämä onneton olento (neiti Gamard) pystyi, nimittäin vihan tunteet. Neiti Gamard sydämistyy. Alkaa apotti-paran savustus ja elämä muuttuu talossa perin epämiellyttäväksi. Tätä on la puissance de la petitesse, pienuuden tai pikkusieluisuuden valta.

Tilanteen tajuaa apotti Troubert, vallanhimoinen ja juonitteleva nuorempi pappi. Hän tietää, miten neiti Gamard voitetaan puolelleen ja millaista valtapeliä ja kähmintää menestys vaatii. En tiivistä tähän draaman kaikkia käänteitä, mutta kaksikko yrittää juonitella Birotteaun ulos asunnosta. Birotteau-paralla on säätyläisystävänsä tukenaan, ja aluksi kaikki asettuvat hänen puolelleen, kun juttu aiotaan setviä käräjillä. Yksi kerrallaan säätyläiset joutuvat kuitenkin luopumaan taistelusta, kun heille valkenee Troubertin vallankäytön mittakaava ja neiti Gamardin kynsien tiukka ote. Hyvä herra veljenpoikani, jos haluat luoda itsellesi uran, älä hanki itsellesi vihollisia papiston joukosta, erästäkin paronia neuvotaan. Lopputuloksen arvaatte: Troubert etenee peräti Troyesin piispaksi, Birotteau päätyy Toursin pohjoispuolelle köyhän Saint-Symphorienin kirkkoherraksi, kunnes hänen kohtalonsa kurjistuu siitä entisestään.

Kirja päättyy loppusanoihin, joissa de Balzac tiivistää sen, mitä tahtoo kirjalla sanoa: Troubert edustaa Pietari Suuren tai Hildebrandin (paavi Gregorius VII) tyyppistä säälimätöntä vallankäyttäjää ja selibaatti, jossa kaikki keskeiset henkilöhahmot elävät, muuttaa ihmisen kaikki tunteet itsekkääksi tuhovoimaksi.

De Balzac oli itse syntyisin Toursista, mutta muutti Pariisiin vanhempiensa mukana vuonna 1814. Hän opiskeli oikeustiedettä, mutta tahtoi elää suureellisempaa elämää ja ryhtyi kaikenlaisiin liiketoimiin. Ne valitettavasti epäonnistuivat, ja hän päätyi ansaitsemaan elantonsa kirjoittamalla tauotta, jopa 15 tuntia päivässä. Pariisin Passyssa, 16. arrondissementissa, sijaitsee de Balzacin kotimuseo, hieno pitkänmallinen talo, jossa on hauskasti uloskäynti etu- ja takaovesta eri kaduille – kirjailijalla oli kuulemma tapana livistää takaovesta pakoon, kun velkojat tulivat kyselemään saataviensa perään.

Honoré de Balzac: Toursin kirkkoherra. Suomentanut Kauko Kare. Karisto 1960 [1832]. 118 sivua.

Mitä luin touko-kesäkuussa?

Alkukesän klassinen pinne: touko-kesäkuun taitteeseen osuu aina valtava deadlinesuma ja koululaistenkin kesäloma alkaa, mutta aikuisilla on vielä töitä. Millään ei tunnu ehtivän tehdä kaikkea mitä pitäisi. Olen siis ehtinyt lukea (vähän), vaan en kirjoittaa kirjoista minkäänlaisia muistiinpanoja! Tässä siis pikaisesti muistiin viime viikkoina luetut kirjat, jotka olivatkin taas ihmeellisen hyviä:

Goncourt-palkittu Hervé Le Tellierin Poikkeama,

Anu Kaajan kollaasitaide-esseeromaani Rusetti,

Marcel Proustin klassikko Kadonnutta aikaa etsimässä,

Leïla Slimanin perhesaagan toinen osa Katsokaa kun tanssimme ja

brittiläisen koomikko ja bibliofiili Viv Groskopin Au revoir, tristesse!  

Viimeksimainittu on odottanut yöpöydän nurkalla jo kuukausitolkulla, ja kun nyt juhannuksena silmäilin kirjapinojani etsien jotain sopivaa riippumatossa luettavaa, sen hetki oli tullut! Mutta tässä siis luetut kirjat.

 

Hervé Le Tellier: Poikkeama (suom. Lotta Toivanen)

WSOY 2023. 298 s.

Hervé Le Tellier voitti tällä romaanilla Goncourtin eli Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon vuonna 2020 ja hän toimii maineikkaan "mahdollisen kirjallisuuden seuran" (OuLiPo) puheenjohtajana. Näiden pohjatietojen perusteella odotukset olivat korkealla ja kirja kyllä onnistui täyttämään ne! Ihana ihmeellinen pyörremyrsky. Juoni pähkinänkuoressa: Air Francen lento Pariisista New Yorkiin joutuu turbulenssiin, mutta selviää siitä, pääsee perille ja elämä jatkuu. Kolme kuukautta myöhemmin tismalleen sama kone tismalleen samat ihmiset kyydissään putkahtaa kuitenkin taivaalta uudelleen. Aika ja avaruus ovat vääristyneet ja sekä kone että sen kaikki matkustajat ovat monistuneet. Lukija pääsee seuraamaan sitä, miten maailman johtajat ja viranomaiset yrittävät saada tilanteesta jotain tolkkua ja hallita sitä jotenkin. Lisäksi päästään seuraamaan sitä, kun ihmiset tapaavat monistuneen, "toisen version" itsestään. Kolmessa kuukaudessa moni asia nimittäin ehtii muuttua: ihmisiä kuolee tai sairastuu, ura muusikkona tai kirjailijana ampaisee yhtäkkiä nousukiitoon, ihmissuhteet muuttuvat. Kuinka usein sitä on itsekin leikitellyt ajatuksella, jossa pääsisi muuttamaan mieltään, palaamaan ajassa taaksepäin tai purkamaan tehtyjä päätöksiä?

Kirja alkaa, kuin lukijaa härnätäkseen, jännärimäisellä palkkamurhakatkelmalla. Hämmentynyt lukija lukee eteenpäin ja kohtaa seuraavan ja taas seuraavan henkilön ja ihmettelee, että miten kaikki aikoo liittyä yhteen? No päätymällä matkustajiksi siihen lentokoneeseen, tai asiantuntijaksi tutkimaan koko mysteeriä. Kerronta on villistä asetelmasta ja monilukuisesta henkilögalleriasta huolimatta suorastaan koukuttavaa luettavaa, ja sekä kirjailijalla että suomentajalla on erehtymätön kieli- ja rytmitaju. Tällaista on nautinto lukea.

Mutta niin – miten ihmeessä on mahdollista, että kokonainen Boeing-kone matkustajineen tuplaantuu? Mitä asiasta pitäisi ajatella ja mitä toimenpiteitä se vaatii? Onko koko todellisuutemme sittenkin pelkkä simulaatio, johon on tullut kummallinen virhe?

Saanen muistuttaa mieliin Nietzschen toteamuksen: "Totuudet ovat kuvitelmia, joiden kuvitteellisen luonteen olemme unohtaneet." Nyt koko maapallo on kohdannut uuden totuuden, joka kyseenalaistaa kaikki vanhat kuvitelmamme. Meille on epäilemättä annettu merkki. Ajatteleminen vie valitettavasti oman aikansa. On kohtalon ivaa, että jos olemme virtuaalisia, meillä on ehkä vielä enemmän velvollisuuksia suhteessa lähimmäisiimme ja maapalloon. Ja ennen kaikkea kollektiivisesti.

Kuinka niin?

Koska – ja tämän on muuan matemaatikko jo todennut – tämä koe ei ole tarkoitettu meille yksilöinä. Simulaatio  koskee koko valtamerta, se vähät välittää yksittäisten vesimolekyylien  liikkeistä. Simulaatio odottaa reaktiota koko ihmiskunnalta. Mitään ylivertaista pelastajaa ei ole olemassa. Meidän on pelastettava itse itsemme.

Perustavanlaatuisten ontologisten kysymyksten ohella kukin tapahtumaan osallinen henkilö setvii myös oman elämänsä solmuja, kuten arkkitehti André, joka yrittää pitää kiinni parisuhteen riekaleista. André oli kirjoitellut hänelle, vaikka tiesi sen turhaksi, hän sahasi vain omaa oksaansa. Mutta kun kaukosäätimen patterit hiipuvat, me painamme aina vain kovempaa. Se on inhimillistä.

 Koko teos on mielikuvituksellinen ja kummallinen ajatusleikki. Hauska ja älykäs seikkailu maailmassa, jossa tapahtuu kummia.

 

Anu Kaaja: Rusetti. 

S&S 2023, 254 sivua.

Kävin Rusetin ilmestymisen aikoihin Sammakon kirjakaupassa kuuntelemassa kun Helena Kulmala haastatteli Anu Kaajaa tämän uuden kirjan tiimoilta. Samalla hankin itselleni oman kappaleen Rusetin ns. luksuspainoksesta! Kyllä kannatti. Kirjasta julkaistiin nimittäin kaksi versiota: "tavallinen" kovakantinen ja tämä luksuseditio, jossa on laadukkaita värikuvia, kimalletta kansissa ja ranskalaistyyppisessä kapeassa kansipaperissa, ja vielä kirjailijan signeeraus! Minä arvostan kirjoja esineinä, ja tällaisella toteutuksella Anu Kaaja ja kustantamo S&S ovat selvästi halunneet tehdä kirjasta myös esineenä hienon asian, mikä sopiikin nautintoja käsittelevälle kirjalle. (Rusettia ei muuten ole edes julkaistu äänikirjana, eikä äänikirjaformaatti kyllä tekisi sisällölle oikeutta.)

No mutta, sisältöön. Rusetti on kollaasiromaani, joka kertoo nautinnoista. Se sisältää (epä)tavallisen proosan lisäksi esimerkiksi kuvia taideteoksista, piirustuksia ja mainioita listoja: kuumimmat renessanssipojat top 5, hekumallisimmat barokkiasetelmat top 5. Virkistävää ja nautinnollista, varsinkin kun Kaaja on taiteesta kirjoittaessaan aivan suvereeni ja ylivertainen. Taide-esseiden jälkeen tulee surrealistisia keskusteluita, matkakertomuksia, ihmissuhteita ja sitten vielä lisää taidetta. André Maurois'kin toteaa Marcel Proust -elämäkerrassaan, että sekä genetiikassa että kirjallisuudessa risteyttäminen tuo yleensä hyvän tuloksen. Niin Rusetissakin.

Rusetin kertoja kulkee Turussa ja maailmalla, ja on hieno hahmo: kauneudentajuinen hedonisti ja todella herkästi tunteva tyyppi, joka on samanaikaisesti vähän pöljä, mutta myös aikaansa seuraava ja moraalintuntoinen. Ja hänellä on tosiaan poikkeuksellinen kyky katsoa taidetta ja maailmaa. Ennen kaikkea hän on uskomattoman vapaa: hänellä tuntuu olevan määrättömästi aikaa vietettävänä nautintojen (taide, kahvilat, klubit) parissa, ja aika on suunnilleen harvinaisinta ylellisyyttä mitä nykyään voi osata ajatellakaan. Sen lisäksi hän osaa rikkoa normeja jotenkin hienovaraisella, ei rahtustakaan itsetarkoituksellisella tavalla. Ja hän rakastaa häpeilemättä taidetta ja sivistystä.

Ilahduin lukiessa erityisesti siitä, että yksi omista suosikkimuseoesineistäni on päässyt mukaan! Se on Pariisin keskiaikamuseossa sijaitseva kuuden kuvakudoksen kokonaisuus, joka tunnetaan nimellä Nainen ja yksisarvinen, La dame à la licorne.Se on kudottu siinä vuoden 1500 tienoilla luultavasti Le Visten suvulle ja esittää aisteja ja hyveitä. Kaikkein suurin kudos on enigmaattinen À mon seul désir. Pääsisinpä taas sitä katsomaan!

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie: Combray. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1968 [1913]. 245 sivua.

Toukokuun lopulla tartuin myös klassikoiden klassikkoon eli Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Pitkäänhän tämä on pitänyt lukea, mutta nyt ajankohta jotenkin kannusti poikkeuksellisen paljon: viime talvena tuli kuluneeksi sata vuotta Proustin ennenaikaisesta kuolemasta, joten kaikenlaista tribuuttijulkaisua ja -ohjelmaa ja -lehteä on ilmestynyt. Kuten kuva näyttää, minäkin sain luettavakseni ranskalaisen kirjallisuuslehti Liren erikoisnumeron, ja sen lisäksi luin myös André Maurois'n elämäkerrankin. Itse romaania luin rinnakkain suomeksi ja ranskaksi. Proustilla on hyvin perusteellisen kirjailijan maine, joten ajattelin että lukijakin saa suhtautua hommaansa perusteellisesti!

Ihan neitseellinen lukukokemus ei ollut, sillä Proustista on mahdotonta olla tietämättä paljon asioita. Tiesin ennalta, että virkkeet ovat megapitkiä ja teksti kuvailee usein muistoja, tunnelmia ja vaikutelmia. Tiesin ennalta, että tässä ensimmäisessä kirjassa on se kuuluisa madeleine-kohtaus. Tiesin ennalta porvarillisen Combrayn miljöön. Nämä kaikki myös löytyivät kirjasta, madeleine-kohtakin tulee jo kirjan alkupuolella, kun teen ja leivoksen maun vaikutuksesta kertojan valtaa yllättävä, väkevä ilo, jota hän jää erittelemään. Menneisyys kätkeytyy älymme alueen ja älymme toimintakentän ulkopuolelle, johonkin konkreettiseen kappaleeseen (aistimukseen jonka tämä konkreettinen kappale kykenisi antamaan meille), jota me emme osaa aavistaa. Lopulta muisto kirkastuu, ja kertoja muistaa Léonie-tädin antaman madeleine-leivoksen maun sunnuntaiaamuisin Combrayn talossa.

Tässä romaanisarjan ensimmäisessä osassa tutustutaan myös moniin legendaarisiin romaanihenkilöihin kuten herra Swann, Gilberte ja mainittu Léonie-täti, mutta pääosaa näyttelee kertojan tajunta: kirja alkaa siitä, kun hän muistelee Combrayn aikoja, surullisia ja unettomia iltoja, ja seuloo muistinsa uumenista esiin näitä muistoja, vaikutelmia ja tunnelmia. Juonta ei varsinaisesti ole, joten tiivistahtisempaan kerrontaan totutettu nykylukija saa tuon tuosta patistella itseään keskittymään ja pitämään valtavan pitkän ja laajan kokonaisuuden kerrallaan hyppysissä. Koko ajan vastaan tulee kuitenkin helmiä eli pysäyttävän hienoja kuvauksia paikoista, ihmisistä ja vaikutelmista.

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme. Suom. Sampsa Peltonen. WSOY 2023. 

Katsokaa kun tanssimme on toinen osa Leïla Slimanin perhesaagaan, joka alkoi toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvalla romaanilla Toisten maa. Siinä seurattiin elsassilaisen Mathilden ja marokkolaisen Aminen yhteiselämän alkua karulla marokkolaisella maatilalla Meknèsissä. Tässä toisessa osassa eletään 60- ja 70-lukujen taitetta ja näkökulma on osin siirtynyt  seuraavaan sukupolveen. Mathilden ja Aminen tytär Aïcha opiskelee Strasbourgissa lääketiedettä ja päätyy siis todistamaan toukokuun 1968 kuohuntaa, mutta hän on kuitenkin toisenlaisen kulttuurin kasvatti ja hänellä on edessään omat kulttuurivallankumouksensa. Poika Selim ajautuu länsimaisten hippien pariin Essaouiraan. Aminen siskon Selman tytär Sabah yrittää pärjätä sisäoppilaitoksessa. (Tuliko paljon nimiä? Niitä tässä perhesaagassa kyllä piisaa. Onneksi alussa on tuiki tarpeellinen henkilöluettelo ja samalla pieni kertaus ensimmäisen osan tapahtumista.)

Kaikki Belhajin perheen jäsenet yrittävät omalla tavallaan löytää itselleen sopivan elämän, sukkuloida idealismin ja kompromissien välillä. Arjen ja elämän taustalla on Marokon poliittinen tilanne. Kuningas Hassan II pitää maata lujassa otteessa. Lyijyvuosinakin tunnettu ajanjakso ei vielä vaikuta Belhajien elämään, sillä he eivät ole mitään poliittisesti aktiivisia toisinajattelijoita, mutta Slimani on ujuttanut kirjan loppupuolelle sellaisia vihjeitä tulevista tapahtumista, että lukijaa alkaa huolettaa. Aïchan puoliso Mehdi on menestynyt ministeriön virkamies, minkälainen kohtalo häntä mahtaa odottaa? Amine on omin käsin ja raskaan, päämäärätietoisen raadannan avulla saanut tilansa kukoistamaan, mutta huolet ja pelot eivät hellitä millään.

Hieno saaga, ja Slimani pitää henkilögalleriansa ja eri suuntiin rönsyilevät tarinat todella hyvin hallussa. Lukijaa jännittää koko Belhajin perheen ja tilan puolesta.

Viv Groskop: Au revoir, tristesse! Suomentanut Ulla Lempinen. Atena 2021. 302 sivua.

Täydellinen juhannuskirja, jota lukea vapaapäivänä riippumatossa – ei-akateemisia kirjallisuusesseitä ranskalaisista romaaniklassikoista, siitä, millaisia elämänohjeita niistä voisi ammentaa, ja siitä, mistä näissä klassikoissa oikein on kyse. (En tiedä mitään hauskempaa!) Luin pari vuotta sitten Groskopin edellisen kirjan venäläisestä kirjallisuudesta ja nautin senkin joka rivistä! Tähän ranskalaista kirjallisuutta käsittelevään kirjaan Groskop on valinnut kokoelman kirjoja, jotka ovat tehneet häneen suuren vaikutuksen joko nuorena tai hieman vanhempana, joten hän samalla alussa pahoittelee, että valikoima on aika miesvoittoinen. Se on silti ihan realistinen otos nk. kaanonista, nykykirjallisuuden lista olisikin toisennäköinen. Valinnan tekeminen on varmasti ollut vaikeaa! En itsekään tiedä, millaiseen valikoimaan päätyisin jos saisin haasteeksi esitellä tusinan verran ranskalaisia kirjoja ja laatia niistä jotakin elämänoppien kokoelmaa, kuten Groskop tässä tekee.

No, kuitenkin. Tämä oli mainio kirja! Sabluuna on sama kuin edellisessä kirjassa, eli yksi luku käsittelee yhtä kirjaa ja sen "oppeja", ja luvut on nimetty mainioon humoristiseen tyyliin: Itsepetos on varmin tie kärsimykseen: Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita. (Tai: Älä käytä alastonta rakastajaasi kirjoitusalustana.) Olin luullut lukeneeni ranskalaisia klassikoita aika kattavasti, mutta tästä kahdentoista kirjan valikoimasta vain seitsemän oli ennalta tuttuja (ja sen Proustin ensimmäisen romaanin luin tosiaan vasta pari viikkoa sitten). Suosittelen Groskopin molempia kirjoja lämpimästi kaikille, jotka tahtovat raikkaan näkökulman klassikkokirjallisuuteen!