Messukooste Turun kirjamessuilta

Suomen ensimmäiset ja vanhimmat kirjamessut eli tietenkin ihanat Turun kirjamessut pidettiin pe–su 4.–6.10. 2024, ilmeisesti viimeistä kertaa messukeskuksessa! Olin mukana päivystämässä osastolla, kuuntelemassa haastatteluita ja haahuilemassa ympäriini nauttimassa messuvilinästä. Vilinääkin riitti, se ilahduttaa aina. Näin ja kuulin monta haastattelua ja kiinnostavaa asiaa, tässä kertaus niistä, joista tuli napattua myös valokuva!

Heti perjantaina aamupäivällä kävin kuuntelemassa Tammen keltaisen kirjaston suomentajien haastattelun – mukana olivat suomentajat Aleksi Milonoff ja Einari Aaltonen sekä kulttuuritoimittaja Tuomo Karhu ja haastattelijana Johanna Harkkila. Kävi ilmi, että kirjailijan ja hänen kääntäjänsä kohtaaminen jännittää usein molempia osapuolia! Ja että Keltainen kirjasto on ainakin Euroopan, kenties koko maailman vanhin yhä jatkuva käännöskirjasarja.

Sen jälkeen suuntasin kohti Puisto-lavaa, jossa esikoiskirjailija Irene Zidania haastatteli Anna-Riikka Carlson. Zidanin esikoisteos Isäni appelsiininkukkien maasta kertoo Israelin ja Palestiinan kroonistuneen sotatilan ylisukupolvisuudesta, ja sen lisäksi nostaa esille lukuisia muitakin teemoja. Kirjan päähenkilö Amira tuo esille mm. palestiinalaisalueiden asukkaiden pohjattoman epäoikeudenmukaisen kohtelun ja sen, miten ulkopuolisilla, konfliktiin ehkä jollakin lailla turtuneilla ulkopuolisilla saattaa olla hyvin valmiita näkemyksiä ja tulkintoja asioista, vaikka tietoa ei olisi oikein nimeksikään.

 

Käännösaiheiset keskustelut kiinnostavat, aina, joten kävin kuuntelemassa myös roolipeli Dungeons & Dragonsin suomentamista käsittelevän keskustelun. Mukana olivat roolipelin säännöt suomentanut Seppo Raudaskoski ja D&D-elokuvan tekstittänyt Marko Hartama. Heitä haastatteli Silja-Maaria Aronpuro. Fantasian kääntämisessä suomentajan työ on usein poikkeuksellisen näkyvää, kun käytössä on usein paljon uudissanoja ja erisnimiä. Keskustelussa tuli paljon kiinnostavia näkökulmia siihen, millainen funktio käännöksellä milloinkin on. Elokuvatekstitys on ehkä enemmän "päiväperho", jonka päällimmäinen tarkoitus on tukea elokuvan katselua, kun taas sääntökirjan pitää kestää pelaamista pitkään.

Yksi messujen perinteisistä kiintopisteistä on Turun seudun äidinkielenopettajien oma osasto, jolla koululaiset haastattelevat kirjailijoita. Oma 9-luokkalaiseni sai kunnian haastatella kirjailija Milla Kerästä, joten totta kai olin eturivissä mukana kuuntelemassa. Milla Keräsen romaani Kaarneen varjo sijoittuu kiinnostavasti sekä 1700-luvun Turkuun että myyttien maailmaan, joten haastattelussa ihmeteltiin yhdessä sitä, miten erilainen 1700-luvun ihmisten maailmankuva ja -selitykset ovat voineet olla kuin nykyaikana. Aikakausi on kyllä kiinnostava – silloin valistuksen ja hyödyn aikakaudella koko maailmaa jäsennettiin ja selitettiin uusilla tavoilla, ja moni nykyista maailmaa voimakkaasti muokannut ilmiö on peräisin niiltä ajoilta.

Koululaishaastattelut on upea perinne ja ihana tapa ottaa nuoret lukijat mukaan kirjallisuuden maailmaan!

Ehdin käydä myös auditoriossa kuulemassa hyvin nopean esittelyn turkulaisen Sammakko-kustantamon uutuuskirjoista. Rauno Lahtisen historiakirjasarja on edennyt jo 1950-luvulle, ja seuraavaksi on vuorossa 1960-luku. Haastattelun perusteella arkistolähteisiin uppoutuminen on antoisaa ja toisinaan yllätyksiä tuottavaa työtä. Panu Savolaisen ja Aleks Talven teos Arkkitehtuurimme vuosituhannet on melkoinen järkäle niin koonsa kuin sisältönsäkin puolesta – tuhansia vuosia asutuksen ja arkkitehtuurin historiaa kolmeensataan sivuun tiivistettynä. Näin pitkällä aikajänteellä kuvaan tulee itseoikeutetusti mukaan myös ekologisuuden ja kestävyyden näkökulma, jota ei voikaan juuri millään elämänalueella enää kiertää. Upea kuvitus.

Pienimpien messuvieraiden iloksi messuhallien lomaan oli perustettu myös leikkipiste, jonka liepeiltä bongasimme myös suosikkihahmot Herra Hakkarainen ja Tatu ja Patu! Herra Hakkarainen sai halin.

Keräilyerä

Kirjattakoon aikakirjoihin muistiin vuonna 2024 luettuja kirjoja, joista olen ehtinyt korkeintaan laatia parin ranskalaisen viivan muistiinpanot. He eivät katoa kokonaan ajan nieluun jos listaan heidät kaikki (nyt sain palautettua muistiini nämä kahdeksan) yhteen samaan listaan.

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä. Suomentanut Emmi Ketonen. Schildts & Söderströms, 2024. 

Raaka, mutta kaunis ja jotenkin lohdullinen kertomus Argentiinan Córdobasta, travestien maailmasta. Kerronta on hurja pyörre, jossa on vihaa, väkivaltaa ja sosiaalista hyljeksintää, mutta myös solidaarisuutta ja huolenpitoa.

Camila Sosa Villada oli Suomessa vierailulla toukokuussa Helsinki Litin aikaan, Hesarin juttu.

Richard Powers: Ikipuut. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2021. 649 sivua.

Kaunis, kaunis kirja puista ja ihmisistä. Neljä osaa: juuret, runko, latvus ja siemenet. Olin myyty heti ensimmäisessä osiossa, jossa esitellään teoksen yhdeksän päähenkilöä. Ravistelevia kuvauksia ihmisistä tarkkailemassa ja vastustamassa metsähakkuita punapuun latvuksen "leirissä".

Milly Johnson: Kaiken keskellä elämä. Suomentanut Oona Nyström. Bazar 2024. 448 sivua.

Olin töiden vuoksi joutunut tekemisiin melko raskassoutuisen ja vaikean tekstin kanssa, ja vastapainoksi teki mieli lukea jotain inhimillisempää, jotain sopivaa hömppää. Milly Johnson oli nappivalinta! Kaiken keskellä elämä kertoo naisesta, joka puristuu eri vaatimusten väliin kuin kerrosleivän täyte. Mutta "pohja se on miunkin säkissäin", ja minä ainakin lukijana hurrasin, kun hän latoo erinäisiä totuuksia tiskiin. Ihanaa hömppäluettavaa, ja tosi katarttista, kun paha saa palkkansa ja hyville käy hyvin. 

 

Maggie Nelson: Sinelmiä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Schildts & Söderströms, 2019. 96 sivua

Lukupiirissä luettiin Maggie Nelsonin paljon kehuttu pieni sekä samanaikaisesti tiivis ja runsaasti moniin suuntiin rönsyilevä Sinelmiä. Kertoo tietenkin sinisestä väristä, esteettisestä nautinnosta, halusta ja kaipuusta.

Mia Franck: Keikarit. Suomentanut Laura Beck. Teos & Förlaget 2021. 372 sivua.

Hattumyymälän naiset kyllästyvät naiselle varattuun kapeaan rooliin 1910-luvun Helsingissä ja osa heistä löytää mieheksi pukeutumisesta väylän vapauteen.

Maja Lunde: Sininen. Ilmastokvartetti osa 2. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2020. 350 sivua.

Eräänlainen ilmastodystopia, jossa miljöönä on vesipulasta kärsivä tulevaisuuden Eurooppa ja pakolaiskriisi. Sen ohella kohtauksia norjalaisen jäätikön reunalta suunnilleen nykyaikana. Ihminen ei voi elää irrallaan maapallon elämänehdoista, ja ilman vettä eivät selviä luonto eikä ihminen.

Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala 2022. 227 sivua.

Ihana kansilehti, tumma ja herkkä. Niin kuin sisältökin. 1930-luvun Pohjanmaalla Elena vuoraa työkseen arkkuja, kunnes hänen elämäänsä ilmestyy Lydia, aivan kuin jostain toisesta maailmasta.

Paula Hawkings: Nainen junassa. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2015. 382 sivua.

Kirjanvaihtopisteestä napattu trilleri, jossa jännittävä epäluotettava kertoja ja kaikkia muitakin epäluotettavia hahmoja!

Annastiina Storm: Kymmenen ja yksi Maddasia

Jotkut kuolevat sopuisasti, hupenevat hiljalleen kuin tiskivaahto altaassa, kunnes liukenevat kaikkeuden veteen.

Toiset taas väistelevät viimeiseen saakka sitä, mitä loppu lähestyessään tarjoilee.

Annastiina Stormin tuoreella romaanilla Kymmenen ja yksi Maddasia on mielenkiinnon herättävä synopsis: kansaa hallitsee julma diktaattori Maddas, joka on oikeastaan eräänlainan laumamuotoinen diktaattori – aikoinaan on ollut yhteensä kymmenen identtistä ja kaikinpuolin yhtäläistä Maddasia, mutta yksi toisensa jälkeen on kuollut, ja jäljellä on enää kolme. Kansaa hallitsee oikeasti siis kolmoisdiktaattori Maddas. Tarinamme alkaa maailmanlopusta, jossa viimeiset Maddasit ovat vetäytyneet piiloon bunkkeriinsa ja kuuntelevat siellä rakastajattarensa Saharan kertomuksia, joiden avulla väistämätöntä lykätään tai ainakin sen ajattelemista vältetään viimeiseen asti. 

Yhteys paitsi Saddam Husseiniin, myös Tuhannen ja yhden yön tarinoihin on ilmeinen aina teoksen nimeä ja tarinoita kertovaa prinsessa Saharaa (1001 yön tarinoissa Seherazade) myöten. Kansien välissä on siis jonkinlainen vinksahtanut aikuisten satu ja allegoria, hauska ja hirveä tarina diktaattoreista ja valla(nhimo)sta. Kerronta on kielellisesti ihmeellisen rikasta ja raikasta, ja todella yllättävää – tuntuu siltä kuin sen lukeminen huuhtelisi aivoja ja niihin virtaisi jotain kummallisen puhdistavaa.

Sisäkkäisiä ja rinnakkaisia tarinoita on paljon, mutta ne kaikki sulautuvat kummalliseen kehyskertomukseen aika saumattomasti. Joukosta on vaikea nostaa suosikkia, mutta ehkä silti yritän! Mieleenpainuvimpien joukossa on Saharan kertoma faabeli kettukuningas Maladinin ja kyyhkytyttö Zuleiman kiihkeästä suhteesta. Stormin loihtimat kuvaukset kaksikon tapaamisista ovat mielikuvituksellisuudessaan häikäiseviä, ja kuvaus siitä, miten Zuleima huomaa tavallaan astuvansa itse kettukuninkaan pauloihin (kirjaimellisiinkin) jonkin selittämättömän voiman ajamana, on mielettömän hieno.

Koska: Painajaisessa on elettävä painajaisen ehdoilla.

Monta, monta tähteä tälle kirjalle.

Kirjan tiedot

Annastiina Storm: Kymmenen ja yksi Maddasia. S&S 2024. 180 sivua.

Sanna Vainio: Tyttö

Ennen lähtöään hän sanoi: ”Tuskin saat edes ruohoa leikatuksi.” 

Tuskin sain edes henkeä lähtösi jälkeen!

 

Hesarin arvio innosti tarttumaan Sanna Vainion esikoisromaaniin Tyttö, joka olikin monien kehuvien laatusanojen arvoinen: se on 190-sivuinen tiivis romaani, johon kuitenkin mahtuu pyörremyrskyittäin tunnetta. Annosteltu ja ehjä teos, todetaan arviossakin.

 

Lyhykäisyydessään tarina on seuraava: 42-vuotiaan Friidan mies ihastuu nuorempaan Tyttöön ja 15 vuotta kestänyt suhde päättyy. Näihin sanoihin sisältyy kuitenkin universumien järkkymistä: miltä tuntuu, kun elämästä vedetään äkisti matto ja lattia jalkojen alta pois? Millaista alkukantaista hätää ja tuskaa hylätyksi ja mitätöidyksi tulemisen tunne nostattaa? Kirja kuvaa näitä emotionaalisesti todella uskottavalla tavalla, joka sukeltaa suoraan inhimillisen kokemuksen sisään. Ravistelevaa luettavaa.

Mainitsin mitätöidyksi tulemisen kokemuksen, sillä kun mies ihastuu Tyttöön, käynnistyy tapahtumaketju, joka kertoo paljon ihmisten välisten suhteiden dynamiikasta. Olit sellainen, että sait aina erityisoikeuksia. Ihmiset viehättyivät sinusta. Sait usein tahtosi läpi, Friida ajattelee miehestään. Miehen mielipiteet saavat tilaa, hän nauttii ihmisten arvostusta. Erityisoikeudet mies on tuonut mukanaan myös avioliittoon. Friida itse on ollut pikemminkin näkymätön ja huomaamaton olento, jonka tahto on ollut helppo sivuuttaa, jonka arvo on helppo mitätöidä. Hän on myös omaksunut äitiyden pyhän paineen – lähinnä ottanut vastaan vaatimuksia eikä suinkaan esittänyt niitä toisille – ja oppinut, ettei hänen ohutta ääntään juuri kukaan kuuntele. Kirjassa ei mitenkään analysoida puhki miehen ottamia etuoikeuksia tai Friidan näkymättömyyttä – ei kai niitä ole kovin helppo perinpohjaisesti analysoidakaan – joten lukijalle jää paljon tilaa rakentaa kuvaa suhteen dynamiikasta ja ihmissuhteista ylipäätään. Olen itse tismalleen Friidan ikäinen, joten moni asia hänen kokemusmaailmassaan oli aivan liian tuttua – olemme kasvaneet melko epäsensitiivisessä maailmassa ja oppineet sen pelisäännöt, joissa naisen tahto ei ole järin kovaa valuuttaa. Niin sitä voi luulla olevansa jotenkin yksilöllinen oma itsensä, vaikka olemmekin kasvuympäristömme tuotteita.

 

Useinhan sitä ihastuu ihmisessä sellaiseen ominaisuuteen, jota arvostaa mutta joka itseltä puuttuu. Niin arka Friidakin ihastui miehessään tämän huolettomaan välinpitämättömyyteen ja jostain sisältä kumpuavaan oikeutuksen tunteeseen. Lukijana sitä puhkuu voimattomasta raivosta, kun mies, joka rakastaa omaa vahvuuttaan ja on tottunut siihen että asiat nyt vain tapaavat järjestyä hänen kannaltaan edullisesti, yrittää sysätä syyllisyyden erosta Friidan niskoille. Kai siksi, ettei joutuisi tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaansa, jotta voisi säilyttää oman minäkuvansa tahrattomana. Kun suhde Tyttöön paljastuu ja mies laittaa eroprosessin käyntiin, Friida muun muassa hakee huomiota ja hellyyttä erään Ilarin silmistä ja sylistä. Tällöin mies ärjyy, että "tää avioliitto kaatuu sun ihastukseen". Noinkohan meni?

 

En halua itkeä. Haluan juosta veteen ja hukuttautua. 

Mieleni punoutuu menettämäni perheen ympärille. Kaikki sen ulkopuolella on uhkaavaa. Viljamin pysyvästi jaettu huoltajuus ja miehen lopullinen poissaolo kauhistuttavat minua. Ajatus siitä, että mies on jonkun toisen kanssa, on sietämätön. Se, että mies on juuri Tytön kanssa, saa minut voimaan pahoin. Tyttö on peloton ja voimakas ilmestys. Olen hänen vastakohtansa. Täynnä raskaita määreitä, jotka paitsi mieheni myös minä olen väsyneen arjen keskellä itseeni kirjoittanut.

Vainio sanoittaa Friidan sisällä muljahtelevaa hätää uskomattoman tarkasti, ei väistä kipeimpiäkään hetkiä ja ajatuksia. Teki mieleni nostaa suunnilleen joka toinen virke kirjasta tähän sitaateiksi. Hylätyksi ja toisella korvatuksi tulemisen alkukantaista tuskaa kuvataan esimerkiksi rinnastamalla tilanne leijonalaumaan:

Tyttö vie ainoan pentuni ja tekee niitä lisää, kun minä vetäydyn vetoisaan talooni, kuin lauman hylkäämä vanha leijona akaasian alle, ja kuolen lopulta yksinäisyyteen.

Tyttö pyörii tauotta Friidan ajatuksissa, kuten trauman luonteeseen kuuluu, ajatukset piinaavat ja rakentavat skenaarioita, joita mieluummin olisi ajattelematta (eräs niistä jäi hyvin elävästi minunkin mieleeni). Jätetyksi tuleminen ja yksin jääminen pakottaa Friidan kuitenkin siirtymään, niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisestikin, pelkääjän paikalta kuskiksi, mutta olin itse todella tyytyväinen siihen, ettei kirjan lopussa odota silti mikään falskilta motivaatiopuheelta kalskahtava "vaikeuksien kautta voittoon" -tilanne, tai feministisesti korrekti voimaantumiskertomus. Pelko oli onneksi turha, sillä näin väkevää kertomusta ei olisi sillä tavalla voinut päästää lässähtämään.

Kirjan tiedot

Sanna Vainio: Tyttö. Atena 2024. 190 sivua.

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Olen usein haaveillut samanlaisesta ajankääntimestä, jollainen Hermione Grangerilla on käytössään jossain Harry Potterin romaanissa – pääsisi kulkemaan ajassa, käyttämään ja vääntämään aikaa aivan oman mielensä mukaan. Samoin olen haaveillut painikkeesta, jolla maailman saisi pysähtymään, tai tavallaan tauolle. Kun muu maailma olisi pysähdyksissä, voisin tehdä kaikkea mitä en muuten ehtisi. Tai voisin tehdä mitä vain! Lojua nojatuolissa ja lukea. Kävellä maapallon ympäri. Mitä vain. Ottessa Moshfegh vie tavallaan saman haaveen äärimmäisyyksiin romaanissaan Vuosi horroksessa (My Year of Rest and Relaxation): sen nimettömäksi jäävä päähenkilö päättää viettää kokonaisen vuoden lähinnä nukkuen lääkecocktailin tuomaa kemiallista unta. Hän ei tosin tahdo tehdä mitään: hän tahtoo vain pysäyttää maailman. Ja nukkua, tai horrostaa.

Halu on tosi ymmärrettävä, koska päähenkilön elämä on aika surkeassa jamassa. Molemmat vanhemmat ovat kuolleet (isä syöpään, äiti oikeastaan alkoholiin). Suhde ainoaan ystävään Revaan on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Rakkaussuhde sitoutumista välttelevään ja nilviäismäisen epärehelliseen Trevoriin ei tee hänelle todellakaan hyvää. Ja jostain keltaisilta sivuilta löydetty höyrähtänyt psykiatri, tohtori Tuttle, on hyödyksi lähinnä edesvastuuttomana reseptiautomaattina.

Ulkoisesti asiat ovat hyvin: päähenkilö on nuori, kaunis ja hoikka. Hänellä on taidehistorian tutkinto ja työpaikka galleriassa. Hyvin toimeentulevien vanhempien perintö. Kaikki nämä asiat ovat vuoden 2000 New Yorkissa mitä arvokkainta valuuttaa. Varsinkin hoikkuus, mitä etenkin ystävä Reva jaksaa koko ajan kadehtia. (Reva itse on tuomittu olemaan jotain muuta kuin valokuvamallin näköinen nälkäkurki, vaikka hän miten käyttää ThighMasteria ja syö sokerittomia jugurtteja ennen kuin oksentaa ne.)

Kävin yksityisen tyttölukion, ja siellä minulla oli liuta Revan kaltaisia ihailijoita. Minua matkittiin ja minusta juoruiltiin. Olin vaalea ja hoikka ja kaunis – ja se herätti huomiota. Siinä kaikki mikä niitä tyttöjä kiinnosti. Totuin leijumaan huokean kiintymyksen pumpulissa, joka pohjautui muiden ihmisten epävarmuuteen.

Kirjassa seurataan päähenkilön elämää itse asiassa yli vuoden ajan: alkuun hän räpiköi huonojen ihmissuhteidensa, taidemaailman sekoilun ja reseptilääkkeiden sotkussa, kunnes aloittaa "koko vuosi lääketokkurassa nukkuen" -projektinsa. Kerronta on (pikimustan) humoristista ja liioittelevaa, eikä se sen vuoksi päästä lukijaa putoamaan samaan onttoon ahdistukseen josta päähenkilö kärsii. (Onneksi: esimerkiksi kaikki kuvaukset päähenkilön ja Trevorin kohtaamisista lähtevät niin villeille kierroksille, että oikeasti niiden tuottamaa ahdistusta ei kukaan kestäisi.) Ja ahdistuksesta tämä kirja minusta eniten kertoo: lääketokkura on todellisuuspaon väline. Mutta mitä paetaan? Ainakin jotain kilpailuyhteiskunnan vaikeasti täsmennettävää jatkuvaa painetta, ulkonäkökeskeisyyttä, menestyksen pakkoa, mammonan valtaa. Sellaista maailmaa,  jossa pitää koko ajan olla paras versio itsestään, jossa Reva ja monet muut tarttuvat elämäntapavinkkeihin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Tavallaan myös vuoden nukkumisprojekti rinnastuu elämäntapavinkkeihin: päähenkilö tahtoisi herätä uutena ja erilaisena ihmisenä, uuteen maailmaan. Mutta millaisena? Ehkä sellaisena, joka pystyisi kokemaan jonkinlaista merkitystä ja yhteyttä. Tähän asti yhteys on ollut ohuenlainen.

Vein roskat käytävään ja heitin ne roskakuiluun. Rappukäytävän roskakuilu oli asuinrakennukseni parhaita puolia. Se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi, niin kuin ottaisin osaa maailman tapahtumiin. Minun roskani sekoittuivat muiden ihmisten roskiin. Mitä minä kosketin, se kosketti sitä mitä muut olivat koskettaneet. Minä osallistuin. Olin yhteydessä muihin.

Kirjan tiedot

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa. Suomentanut Kristiina Drews. Aula & co 2020. 254 sivua.

Laila Hietamies: Maa suuri ja avara

Kannas-sarja jatkuu: toisessa osassa Suontaan kylässä eletään 1930-lukua, eli avausosan tapahtumista on kymmenisen vuotta aikaa. Kylä on pitkälti ennallaan, vaikka kymmenessä vuodessa ehtii monta asiaa tapahtuakin: Kivojainmäkläisten Jaakko on perustanut suunnittelemansa pienen tiilivapriikin ja kylään on muuttanut uusi asukaskin. Aikuisten elämä on kai kulkenut tasaisemmin heinänteon, lypsämisten, puun- ja vedenkannon tahtiin, mutta lasten elämä on toisin kuin ennen: viime kirjassa syntyneet vauvat ovat nyt kouluikäisiä pikku vintiöitä, ja viime kirjan koulutytöt Helmi Elisa ja Martta ovat nuoria aikuisia. Martta on päässyt opiskelemaan Viipuriin, mutta palannut kotikylään opettajaksi. Helmi Elisa taas on tavallaan sidottu kotiinsa äidin kuoleman jälkeen, sillä hänen vastuulleen on langennut niin pikkuveljien hoito kuin monet, monet talon työt. Kirjassa on talvi, ja tyttöjenkin elämä on jollain lailla jäässä: he tuntevat juuttuneensa paikoilleen ja kaipaavat elämäänsä muutakin, mutta mitä kaikkea ja miten sen mahtaisi saada toteutumaan?

Edellisessä kirjassa oli kesä, mutta nyt eletään tosiaan talvea. Kirja alkaa talven tulosta, ja kylä ehtii elää kirjan aikana joulunpyhät, tahvananpäivän kyläilyt ja leikit, hiihtokilpailut, pääsiäisperinteet ja kääntyä odottamaan kevään saapumista. Päästäänpä kerran Viipuriin markkinoillekin! Hietamies oli itse syntynyt Viipurissa 1938 ja voin kuvitella, miten hän on kautta lapsuutensa ja nuoruutensa saanut kuulla vanhemmiltaan ja sukulaisiltaan tarinoita Punaisenlähteentorin markkinoista, Pyöreästä tornista, satamasta ja raitiovaunusta.

Paljon tässä kirjassa on samaa kuin edellisessäkin. Sekä kirjoittaminen että lukeminen on varmasti toiminut menetetyn Karjalan muisteluna ja yhteisen evakkotrauman käsittelynä. Sarjan kolmannessa osassa Hylätyt talot, autiot pihat siirrytään sotavuosiin – sodan uhka on jollain tavalla leijunut tässäkin kirjassa yllä, sillä kaiut vaikkapa Abessinian sodasta saavuttavat myös Suontaan kylän tai arvuuttelut Saksan tai Venäjän armeijan miesvahvuudesta tuovat lukijalle kylmänväristyksiä.

Mutta vielä sota ei ole saavuttanut Valkjärven Suontaan kylää, vaan kevät:

Lehdet koivuissa olivat aukeamassa, metsässä oli ohut aavistus vihreää, harso joka vahveni huomaamatta päivä päivältä. Kuinka valoa riittikin. Melkein läpi yön lauloivat metsissä muuttolinnut, rastaat, punarinta ja maa tuoksui niin, että saattoi vain huokaista tyytyväisyydestä. Miten hyvältä tuntui taas elää, talven huolet olivat pois pyyhkäistyt, niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Kirjan tiedot

Laila Hietamies: Maa suuri ja avara. Otava 1981. 416 sivua

Laila Hietamies: Mäeltä näkyy toinen mäki

Kävin tarkistamassa: Laila Hietamies (1938–2021, vuodesta 2004 Hirvisaari) on Suomen mittakaavassa ihan ainutlaatuinen painosten kuningatar. Hän on julkaissut 41 romaania, joita on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta. Hänen kirjailijauransa on alkanut jo pitkälti ennen minun syntymääni ja suosio on ollut lakipisteessään lapsuuteni ja nuoruuteni aikana, joten nimi on tietenkin perin tuttu. Lapsena mielikuvani Hietamiehen/Hirvisaaren kirjoista on ollut ehkä "tylsiä aikuisten historiakirjoja", joten muu lukeminen on aina mennyt sen edelle. Mutta eikö se niin ole, että kuolema kohottaa taiteilijan? Vuonna 2021 Hietamies kuoli ja satuin lukemaan myös Otavan entisen kustannusjohtajan Leena Majander-Reenpään muistelmat, jossa Hietamies esiintyi useamman kerran. LMR:n kuvauksissa Hietamies itse oli valtavan sympaattinen hahmo ja hänen tuotantonsa lähtemätön osa kotimaista kirjallisuutta! Olin viime viikonloppuna Siivouspäivän kirppiksellä, kun silmiini osui laatikollinen Hietamiehen kirjoja, jotka myyjä antoi minulle ikionnellisena. Näin elämä siis toimitti Kannas-sarjan kirjat luettavakseni. Viisiosaisen sarjan kolmas osa joukosta puuttuu, mutta eiköhän se jostain löydy.

Mäeltä näkyy toinen mäki on Kannakselle fiktiiviseen Suontaan kylään sijoittuvan viisiosaisen sarjan aloitusosa. Se alkaa "kesän ensimmäisellä viikolla" vuonna 1925 aika idyllisissä tunnelmissa:

Mäeltä näkyi toinen mäki ja Karjalan koivikot tuuhettuivat. Mäkien välisessä laaksossa kevätaurinko kiipesi utuisia rinteitä tummien kuusien ja juuri lehteen auenneiden koivujen vehreydessä ja valaisi ne yhdellä ainoalla kosketuksella: käki kukkuu siellä ja kevät on!

Tällainen aloitus saa välittömästi tutut ja rakkaat kansansävelmät soimaan mielessä, ja muutenkin kirjan ensi sivut lupaavat perinteistä tarinaa ja koskettavaa lukuromaania. Mutta heti kun ensimmäiset henkilöt Akviliina ja Juosukko ilmestyvät kuvaan, idylli pirstoutuu, koska nämä hahmot ovatkin herkullisen kipakoita ja äkäisiä! Minulle ainakin lukijana heräsi sellainen olo, että ei tässä sittenkään ole luvassa mitään pitkäveteistä maalaisidylliä eikä tarinasta tule tahtojen taistelua puuttumaan. Eikä sitten puuttunutkaan!

Suontaan kylässä asuvat sisäkanteen piirretyn kartan mukaisesti Akviliinalaiset, Tätiläiset, Kivojainmäkläiset, Heikkiläläiset, Ala-Heikkiläläiset ja Suontakalaiset, yhteensä 26 henkeä. Varsin pieni kylä siis. Kirja seuraa kylän tapahtumia keväästä seuraavaan talveen, ja paljon ehtiikin tapahtua, niin syntymää, kuolemaa, juhlaa kuin arkeakin. Kirjassa on paljon historiallista ajankuvaa maatalousyhteisön elämän ja töiden muodossa, mutta sanoisin että sen keskiössä on silti ihmissuhteet ja ihmisyhteisön elämä. Yhdellä jos toisellakin myllertää rinnassa tunteita, joiden mukaan ei voi tuosta vain mennä toimimaan, koska tapakulttuuri on tosi kireä ja kaikkien tekojen seuraukset pitää harkita etukäteen, koska yhdessä toisten rinnalla on pystyttävä elämään sen jälkeenkin. Häpeä kahlehtii monia. Suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitäkin on, ja tosiaan kipakkaa ja hauskaa sanailua. Hauskasti Hietamies kuvaa myös lasten maailmaa ja sitä, miten tytöt supattavat keskenään lasten juttuja ja aprikoivat mitä aikuisten jutut kuten "saunaan mäneminen" mahtavat oikeasti tarkoittaa. Sieltäkö lauteiden alta ne vauvat haetaan?

Itselleni kirjassa liikuttavinta oli se kannaksen karjalaisten murre ja puhetapa, ja oikein kuulen korvissani isovanhempieni ja isotätieni ja muiden edesmenneiden sukulaisten puheen nuotin. Omat vanhat sukulaiseni puhuivat pitkälti samalla kannaksen murteella, mutta enää ei ole jäljellä ketään, joka näin haastaisi.

Kirjan tiedot

Laila Hietamies: Mäeltä näkyy toinen mäki. Otava 1980. 380 sivua.