Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Takakansitekstin mukaan tässä on ”raa’an kaunis, pikimustan huumorin puhkoma romaani taiteilija Jana Kiposta, jolla on tuhat syytä olla katkera eikä aikomustakaan vatvoa, kuka pilasi kenenkin elämän”, mitä paremmin tätä kirjaa ei oikein voikaan tiivistää. Lähdin veljen luo on Smirnoffin Jana Kippo -trilogian ensimmäinen osa, ja kiinnostuin kirjasta alunperin huomattuani hienot, värikylläiset Helmer Osslundin maisemamaalaukset sen kansissa. Onneksi huomasin varata kirjan jo ennen sen ilmestymistä, sillä kirjastojonot olivat päässeet muutenkin jo aika pitkiksi, ja eilisen Hesarin myönteinen arvio pidentää niitä varmasti entisestään.

”Taiteilija Jana Kippo” ei välttämättä silti tavoita päähenkilön olemusta kovin hyvin, sillä Janan taiteilijanelämästä kirjassa ei kerrota oikeastaan mitään. Hän lähti kotipuolesta Smalångerista, näköalattoman köyhyyden keskeltä taidekouluun Tukholmaan heti kuin suinkin pystyi, mutta kirja pysyttelee tiiviisti kotikylän painostavassa tunnelmassa. Jana ei minun luennassani ollutkaan niinkään taiteilija, vaan jonkinlainen lakoninen ja suorasukainen tarkkailija, joka on palannut synnyinsijoilleen ottamaan omasta menneisyydestään selkoa. Se on vaikeaa, sillä tuntuu että kaikki on aina jätetty sanomatta, ja koska yhden ihmisen kohtaloon kietoutuu koko joukko muitakin. Lisäksi kotiväkivallan ja alkoholismin riivaama menneisyys ei ole miellyttävä paikka kaiveltavaksi. ”Olen päivä päivältä kiitollisempi niistä vähistä asioista, joita en muista”, Janakin huokaa. Muistiin on painunut traumaattisia asioita, mutta osa on jäänyt armeliaasti tallentamatta (mikä takaa kirjan loppupuolelle häkellyttäviä paljastuksia). 

Kirja alkaa, kun Jana palaa kotikyläänsä Norrbottenin Smalångeriin pääsiäisenä raivoavan lumimyrskyn aikana. Alunperin hän palaa veljensä vuoksi, joka on jäänyt kotitilalle juomaan itseään hitaasti hengiltä. Alun lumimyrskyn keskellä Jana kohtaa samanaikaisesti kovin kummalliselta ja silti hyvin luontevalta tuntuvalla tavalla eskilbrännströmin talossa asuvan johnin. Tapaamisesta syntyy vyyhti, jonka avautuessa kiertyy auki niin Janan kuin koko yhteisönkin salaisuuksia. 

 Kirjoitin muuten tarkoituksella eskilbrännströmin ja johnin pienellä – kirjassa erisnimet kirjoitetaan tällä tavalla pienellä ja yhteen, ja välimerkkien käytöllekin on aivan omat sääntönsä. Smirnoff kertoo valinneensa tällaisen kirjoitustavan, sillä se kuvastaa hänen mukaansa sitä miltä alueella puhuttu ruotsi kuulostaa. Ja onhan se totta muuallakin kuin Norrbottenissa, että ihmisten ja paikkojen nimistä tulee puheessa usein eräänlaisia kivettyneitä ilmauksia. Ei ole Eskil Brännströmin taloa, vaan joku voi asua siinä eskilbrännströmin talossa. Outi Mennan ihmeen hienosti suomentama kieli kuvastaa myös kokonaista tapaa olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jana Kippon kotiseudulla se tapa on välillä tylyn suorasukainen, välillä jurottava, ja ihmisten välisissä suhteissa on sekä tungettelevaa uteliaisuutta että hyväksyvää huolenpitoa. 

Janan lapsuus ja nuoruus tuntuvat kirjan sivuilla lähestulkoon edelliseltä elämältä, sillä alistetun ja kaltoinkohdellun lapsen tilalla on henkistä kanttia kasvattanut omapäinen nainen. Onkin ällistyttävää yhtäkkiä lukea, että sisarusten äiti on yhä elossa ja asuu palvelutalossa jossakin suhteellisen lähellä. Tieto tuo kaksi erillään ollutta maailmaa, lapsuuden ja nykyhetken, jotenkin yhteen. Trilogian seuraava osa, Vi for upp med mor, enteilisikin sukellusta äidin taustaan ja elämään. Odotan jatkoa mielenkiinnolla, sillä Karin Smirnoffin tarkkanäköinen katse paljastaa ihmisistä ja ihmisten yhteisöistä kipeitä asioita, mutta vähäeleisesti ja uhrin asemaan joutuvien inhimillistä haurautta kunnioittaen. 

Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 14. Kirja on osa jotain kirjasarjaa.