Vuoden 2001 kesäkuussa Mélanie Claux on lukiolaistyttö, joka katsoo koko muun Ranskan tavoin ensimmäistä ranskalaista tosi-tv-hittiä nimeltään Loft Story. Hän on aika hiljainen tyyppi, jolla ei ole suurta ystäväpiiriä. Tosi-tv houkuttaa, kiinnostaa ja vangitsee katsomaan. Samaan aikaan toisaalla myös pari vuotta nuorempi Clara Roussel istuu katsomassa samaista ohjelmaa. Claran aktivistivanhemmat ovat hankkineet television vasta hiljan, tarkoituksena katsoa sen välityksellä jotakin riippumatonta, kokeellista kanavaa. Mélanien ja Claran polut risteävät vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin, siis nykyajassa, ikävissä merkeissä: Mélaniesta lapsineen on tullut päätähuimaavia summia tienaavia tubettajatähtiä, ja nyt pieni kuusivuotias Kimmy-tyttö on kadonnut. Clarasta on tullut vanhempiensa kummastukseksi poliisi, joka työskentelee lapsirikosryhmässä. Hän osallistuu tutkintaan ja kadonneen tytön etsintöihin.
Näin käynnistyy Delphine de Vigan'n tämän vuoden keväällä julkaistu kymmenes romaani Les enfants sont rois, lapset ovat kuninkaita. Alun Loft Story -pohjustus toi itselleni heti monenlaisia muistoja mieleen. Olin juuri Loft Storyn aikaan kirjoittanut ylioppilaaksi ja lähtenyt Ranskaan töihin, ja sain seurata sivusta tätä uutta tosi-tv-villitystä, joka tuntui vielä etäisemmältä kuin olisi kaiketi tuntunut äidinkielellä ja tutussa kulttuuriympäristössä koettuna. Samaan aikaan Suomessa alkoi nimittäin sama villitys Far Out -matkailuohjelmalla, josta olin toisessa maassa asuvana niinikään pihalla. Sama tosi-tv-buumi jatkuu yhä (voisi joskus yrittää laskea montako erilaista realityohjelmaa kanavilla pyörii yhteensä) ja on saanut muun muassa YouTuben ja TikTokin ja muiden alustojen välityksellä aivan uusia muotoja. Kuka tahansa voi perustaa oman kanavan tai käyttäjätilin ja aloittaa sisällöntuotannon. Kuka tahansa voi saavuttaa kuuluisuutta, seuraajia ja ihailua.
Les enfants sont rois jakautuu kahteen osaan ja sekoittaa sen myötä kiinnostavalla tavalla kaksi genreä: siinä on alun kadonnut lapsi -jännitysnäytelmä vuonna 2019 ja toisen osan vuoteen 2031 sijoittuva yleisempää kertovaa proosaa edustava tapahtumien jatko-osa, jossa paljastuu mihin ensimmäisessä osassa kohdatut henkilöt ovat sittemmin päätyneet. Molempien osien välityksellä de Vigan tutkii monenlaisia julkisuuden, kontentin ja esiintymisen ulottuvuuksia. Miten videoiden kuvaaminen ja kaikki siihen liittyvä työ sekä tietenkin julkisuus vaikuttaa perheen sisäiseen dynamiikkaan? Mikä motivoi ihmisiä kuvaamaan perheestään videoita brändätylle nettikanavalle? Muuttuvatko videoilla esiintyvät ihmiset katsojan silmissä ajan myötä esineen kaltaisiksi? Miten jatkuva esiintyminen muokkaa ihmisten puhetapaa ja maailmassa olemisen tapaa? Minkälaisia ihanteita ja odotuksia videot rakentavat? Osat eivät ole aivan täydellisen hyvässä tasapainossa: alkupuolen jännitysnäytelmässä etsitään Kimmy-parkaa ja puretaan Mélanien pystyttämiä kulisseja sivulle 259 saakka, mutta vuoden 2031 tapahtumat kuvataan vain reilussa sadassa sivussa. Paljastan nyt samalla, että pikkuinen Kimmy löydetään etsintöjen jälkeen täysin vahingoittumattomana, ja heti toisen osan alkuun lukija saa silmiensä eteen pitkän monologin, jossa aikuistunut Kimmy kertoo oman mielipiteensä lapsitubettaja-ajoista, suorastaan ränttää. Kimmyn monologi oli pienoinen tunnelman lässähdys kirjan keskellä; olisin lukijana tahtonut että minulle avataan näitä risteäviä näkökulmia ja kokemuksia jotenkin hienovaraisemmin ja paasaamatta. No, onneksi parin aukeaman jälkeen kerronta palaa hyvälle uomalleen.
Etenkin Mélanie on todella kiinnostava, syvä henkilöhahmo, ja hänessä ilmenevät tosi-tv-ajan ja ihmisyyden ilmiöt ovat yksi kirjan aivan keskeisistä teemoista. Kuva Mélaniesta rakentuu sekä hänen oman ajattelunsa kautta että siinä, miten muut häntä kuvaavat ja miten he häneen suhtautuvat. Mélanie rakentaa itselleen YouTubeen jollakin tavalla reaalimaailmasta irrallaan leijailevaa ihanneäitiä ja keijukaishahmoa. Videoille hän kuvaa vain hassuttelua, onnea, iloa, uusien herkkujen maistelua ja uusien tavaroiden hankintaa. Mélanieta ei kuitenkaan yksin aseteta syypääksi tähän tubetuksen iloisen kulutuksen kulttuuriin: mikäli hän kuvaa kanavalle videon siitä, miten leluvalmistajilta tulleita lahjoja annetaan eteenpäin hyväntekeväisyyteen, katsojia tulee vain murto-osa muiden videoiden katsojista. Kameran edessä lapsuutensa viettäneen pikku Kimmyn ja isoveli Sammyn kokemusmaailmat täydentävät kuvaa.
Delphine de Vigan, joka on itse jättäytynyt kaiken sosiaalisen median ulkopuolelle, on julkaissut esikoisromaaninsa salanimellä vuonna 2001, ja sittemmin uusia romaaneja parin vuoden välein. Kaksi romaaneista on ilmestynyt myös Kira Poutasen suomennoksina WSOY:lta, Yötä ei voi vastustaa (Rien ne s'oppose à la nuit) ja No ja minä (No et moi), joista molemmat saivat Ranskassa runsaasti kirjallisuuspalkintoja ja kunniamainintoja.
Helmet-haasteesta alkavat pian vapaat kohdat huveta, mutta vielä löytyi kohta 9. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella. (Aakkostetusta kirjahyllystä Delphine de Vigan'n löytää silti V:n kohdalta, sillä etuliitteitä de ja d' ei aakkostuksessa huomioida, muut etuliitteet kyllä. Sekä ranskalainen että suomalainen aakkostus noudattaa tätä periaatetta, jonka perimmäistä syytä en tunne ollenkaan. Miten de eroaa niin merkittävästi vaikkapa etuliitteistä des, du, la, le tai saint? Kumma juttu.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti