Syyspäiväntasaus on takana ja lokakuun aikana aurinko valuu taivaanpallolla entistä etelämmäs. Vaikutukset: valoisa aika lyhenee, illat täyttyvät tunnelmallisesta hämärästä ja minä voin julistaa oman dark academia -teemaisen syksyni alkaneeksi! Se on nyt startattu kaikin puolin teemaan sopivalla lukemistolla eli ranskalaisen näytelmäkirjailija Jean Racinen (1639–1699) tragedialla Bérénice, vuodelta 1670.
Jean Racinella on ranskalaisen kirjallisuuden historiassa ihan oma paikkansa tai jalustansa ranskalaisklassismin, tragedianäytelmien ja aleksandriinisäkeen mestarina, jonka näytelmiä ranskalaiskoululaiset yhä tänä päivänä opiskelevat ja jonka näytelmät ovat ainakin Ranskassa kaikkien aikojen esitetyimpien joukossa. Tutustuin itse aikoinaan Racinen teksteihin yliopistolla Ranskan klassisen kirjallisuuden historian kurssilla ja näytelmät tekivät tosi voimakkaan vaikutuksen. Niissä on vahva intensiteetti, niitä upeita aleksandriinisäkeitä ja kiinnostava yhdistelmä antiikin historiallisia aiheita ja fiktion sallimaa uudelleentulkintaa. Aikakauden klassiset tragediat noudattavat nk. kolmen yhteyden sääntöä (règle des trois unités), jonka mukaan näytelmän tapahtumien on tapahduttava yhdessä paikassa, yhtenä ajanjaksona ilman merkittäviä hyppyjä ajassa ja yhden selkeän, yhtenäisen toiminnan kautta. Kuten runoilija ja akateemikko Nicolas Boileau kirjoittaa: Qu'en un lieu, qu'en un jour, un seul fait accompli / Tienne jusqu'à la fin le théâtre repli. Keskeiseen asemaan nouseekin psykologinen jännite ja ihmisten sisäinen tragedia, kun kamppaillaan eri suuntiin vetävien halujen ja velvollisuuksien keskellä.
Bérénice sai ensiesityksensä 21. marraskuuta 1670 Pariisin l'Hôtel de Bourgogne -teatterissa, saavutti historiankirjojen mukaan valtavan yleisösuosion ja avasi kaikki mahdolliset kyynelhanat. Sen henkilöitä ovat alun luettelon mukaan Rooman keisari Titus, Palestiinan kuningatar Berenike ja Kommagenen kuningas Antiokhos. Kaikkien kolmen palvelijat esiintyvät myös näytelmässä, muita hahmoja ei ole. Kaikki ovat historiallisia henkilöitä, joskin tapahtuma-aikana näytelmässä Palestiinaksi nimetty alue oli Juudean provinssi ja Berenike Juudean kuninkaan Herodes Agrippan tytär (Juudea oli joitakin vuosia ollut itsenäinen kuningaskunta).
1600-luvulle tultaessa Bereniken ja Tituksen tarinasta oli tullut tunnettu draamakirjallisuuden aihe. Ei ihme, sillä aihe on kuolematon: rakastavaiset eivät voi saada toisiaan, sillä tässä tapauksessa Rooman lait ja roomalaiset eivät salli keisarille ulkomaalaista, juutalaista puolisoa ja heidän on erottava. Näytelmän esipuheessa Racine kertoo pyrkivänsä koruttomaan ja koskettavaan tarinaan: je voulais essayer si je pourrais faire une tragédie avec cette simplicité d'action. Juoni onkin hyvin riisuttu ja siinä on oikeastaan vain yksi merkittävä tapahtuma tai käänne: Tituksen on omien halujensa vastaisesti lähetettävä Berenike pois luotaan.
Tapahtumapaikkana on keisarin palatsi Roomassa, viikko Tituksen isän Vespasianuksen kuoleman jälkeen. Berenike on aluksi hyvillä mielin ja odottaa, että rakastettu on saanut surtua isänsä, joka on saateltu asianmukaisin menoin jumalten rinnalle. Tilanne kuitenkin mutkistuu kun Tituksen luotettu, Kommagenen kuningas Antiokhos, saapuu tunnustamaan Berenikelle rakkautensa. Tässä vaiheessa kuitenkin odotetaan vielä Tituksen ja Bereniken häitä, joten Antiokhos joutuu rakkauden liekkien korventamana lähtemään Roomasta (vaikka ei aivan heti lähdekään). Titus ei silti ilmesty odotusten mukaisesti ilmoittamaan Berenikelle tulevista kruunajaisista ja häistä, joten Bereniken levottomuus kasvaa. Neljännessä, myrskyisässä näytöksessä Titus ensin tuskailee, pystyykö kertomaan totuutta ollenkaan (Soutiendrai-je ces yeux dont la douce langueur / Sait si bien découvrir les chemins de mon coeur?) ja lopulta tunnustaa tilanteen Berenikelle.
Valmiiksi latautuneen tilanteen keskelle palaa viimeisessä näytöksessä myös Antiokhos, tunnustamaan Titukselle tavoittelevansa itsekin Bereniken sydäntä. Antiokhos joutuu toistamiseen lähtemään ritarillisuuden perikuvana ja surun murtamana pois, ja koko näytelmä itse asiassa päättyy Antiokhoksen parahdukseen hélas! Moni tragedia päättyy kuolemaan, mutta Bérénice vain traagiseen eroon, kun kukaan ei saa haluamaansa. Tavallaan se on pitkä, rytmillisesti taitavin aleksandriinisäkein kerrottu elegia.
Kiinnostava fakta: suunnilleen viikko Racinen näytelmän ensi-illan jälkeen toisessa pariisilaisteatterissa oli toisen tragedian mestarin Pierre Corneillen näytelmän ensi-ilta. Ja mikä oli tämän näytelmän nimi? Titus ja Berenike. Kyse ei ollut sattumasta, vaan aikalaisyleisö oli kiinnostunut tämäntyyppisestä kilvoittelusta, jossa kaksi teatteria esittää samaan aikaan omia versioitaan samasta aiheesta. Orléansin herttuatar Henrietta oli antanut Bereniken Racinelle näytelmän aiheeksi, ja Corneille oli ryhtynyt valmistelemaan omaa vastinettaan saatuaan vihiä näistä aikeista. Toinen kiinnostava fakta: vaikka näytelmän hahmot on poimittu antiikista, ne tavallaan heijastelevat aikalaistapahtumia ja Ranskan hovin sisällä tapahtunutta draamaa. Nuori kuningas Louis XIV oli ollut vastikään kiihkeästi rakastunut nuoreen Marie Manciniin, mutta kuninkaan äiti Anna Itävaltalainen oli lähetyttänyt tämän pois. Muutenkin tämä sydämen vaatimusten ja velvoitteiden täyttämisen ristiriita on varmasti puhutellut aikalaisia. Puhutteleehan se edelleenkin.
Bérénice oli oikein mukavaa luettavaa ja nappivalinta dark academia -kauden alkuun. Kuohuvia tunteita, galanttia kieltä, antiikin Rooman miljöö ja vanhaa runomittaa. Olen ollut todella mielissäni tämän dark academia -estetiikan suosiosta. Kaikki kirjastossa luuhaaminen, pölyisten klassikoiden lukeminen, teen hörppiminen ja sivistyksen turha painolasti on siinä kääntynyt houkuttelevaksi ja visuaalisestikin vaikuttavaksi. En valita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti