Joihinkin ihmisiin tekee vaikutuksen, kun kerron heille juoksevani joka päivä. "Sinulla täytyy olla tahdonvoimaa", he sanovat toisinaan. On tietenkin mukavaa tulla tällä tavoin ylistetyksi. Paljon mukavampaa kuin tulla väheksytyksi, se on varmaa. En kuitenkaan usko, että tahdonvoima yksin riittää kykyyn tehdä asioita. Maailma ei ole niin yksinkertainen.
Helmet-haasteesta luopumisen hyviä puolia: tulee tehtyä varmasti paljon enemmän "herätelainoja"! Olin äskettäin oikeastaan vain palauttamassa kirjoja mukavaan lähikirjastooni kun katseeni osui Haruki Murakamin teokseen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Nappasin sen samantien mukaan vaikka muutakin luettavaa on aivan riittämiin. Olipas villiä ja spontaania. Olen lukenut pari Murakamin romaania aiemmin (Kafka rannalla & Suuri lammasseikkailu) joten oli ihan kiinnostavaa tutustua tällaiseen ei-fiktiiviseen ja henkilökohtaiselta tuntuvaan teokseen.
Kirja on oikeastaan päiväkirjamainen kokoelma Murakamin juoksuun liittyviä muistoja, kokemuksia ja pohdiskeluja. Aamulenkkejä hengitys kirpakassa pakkasilmassa höyryten. Ensimmäinen maratonpituinen matka Ateenasta Maratoniin johtavaa tietä pitkin ja sen pientareilla retkottavat, autojen alle jääneet kulkukissat ja -koirat. Oman ikääntymisen myötä vääjäämättä pitenevät maratonajat. Kireät reisilihakset. Aamulenkki John Irvingin seurassa New Yorkissa. Ja monia muita.
Kirjan varsinainen merkitys ei silti tiivisty juoksemisen konkreettiseen puoleen ja sen muistelemiseen, vaan se kuvaa, kuten nimikin jo kertoo, juoksemisen aikaansaamaa ja aikaansaavaa mielentilaa. Murakamille juokseminen on samanaikaisesti helppoa ja silti joka kerta, kaikkien juoksuvuosien jälkeenkin yhtä työlästä. Hän vertaa säännöllistä juoksemista samaan kurinalaisuuteen ja arjen rakenteiden ylläpitoon, joka on hänelle kirjailijantyössä olennaista: pelkän lahjakkuuden ja jonkinlaisen hengen palon voimalla saattaa saada aikaiseksi kelvollisen tai jopa nerokkaankin kirjan tai pari, mutta kirjailijuus on jotain muuta, se vaatii sitoutumista. Omistautumista. Samaan tapaan kuin juokseminen.
Minua puhuttelivat eniten Murakamin kuvaukset juoksemiseen kuuluvasta kärsimyksestä. Muistaakseni tätä sanaa suomennoksessa käytettiin (ehdin palauttaakin kirjan jo tänään, en pääse vahvistamaan muistikuvaa), mutta onhan se aika voimakas, vaikkakin kuvaava sana. Jalkoja jomottaa, hyvää hengitysrytmiä ei löydy. Pelko siitä, ettei jaksakaan, yrittää vallata mielen. Ihmisen voimat ovat niin rajalliset ja vajavaiset, vaikka treenaisi säännöllisesti! Lopputuloksena voi syntyä kuitenkin kallisarvoinen palkinto, se meditatiivinen ja kontemplatiivinen "tyhjä" tila, jossa maailmassa on olemassa enää askel askelen perään, koko kehossa tuntuva keskeytymätön työ. Tunnistan tämän tilan! Siihen käsittääkseni liittyy myös liikunnan liikkeelle lähettämiä endorfiineja ja endokannabinoideja ja muita elimistön välittäjäaineita, mutta vaikka niistä ei tietäisi mitään, tunne on juuri tämä kuvaillun kaltainen. Raskas ja keveä. Siinä on sellaista paradoksaalista, omasta nöyryydestä ja rajallisuudesta nousevaa voimakkuutta.
Murakami ei loppujen lopuksi osaa täsmentää, mikä hänet lopulta on ajanut juoksemaan miltei joka päivä jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tällainen hän vain on.
Olen kanniskellut tätä luonnetta ympäriinsä kuin vanhaa matkalaukkua pitkällä tomuisella tiellä. En kanna sitä koskan pidän siitä. Sisältö on liian raskas, ja se näyttää kurjalta, paikoitellen rispaantuneelta. Olen kanniskellut sitä, koska ei ollut muutakaan mitä minun oli tarkoitus kanniskella. Silti minä olen uskoakseni kasvanut siihen kiinni. Kuten odottaa sopii.
Tunnistin sen Murakamin kuvaaman meditatiivisen, tyhjän ja fyysiseen ponnisteluun liittyvän nöyryyden tilan itse asiassa pyöräilyn kautta, koska käyn juoksulenkillä korkeintaan kerran kuussa, talvisin en niinkään usein. Pyöräily sen sijaan on minulle sekä arkinen paikasta toiseen liikkumisen keino että samanlainen liikunta- ja meditaatioharrastus kuin juoksu Murakamille. Kadehdin kyllä niitä, jotka kykenevät mietiskelemään ja "rentoutumaan" esimerkiksi paikallaan istuen, itse en osaa. Minulta sama rauhoittuminen ja mielen "nollaus" vaatii fyysisen rasituksen, joka pakottaa keskittymään vain seuraavaan askeleeseen tai polkimien liikkeeseen.
Murakamin luettuani jäin silti miettimään pyöräilyn ja juoksemisen eroja. Moni on varmasti kuullut tai katsonut internetistä löytyvän vanhan Steve Jobsin haastattelun vuodelta 1990, jossa hän kuvaa pc-koneita ihmiskunnan merkittävimmäksi keksinnöksi. It's the equivalent of a bicycle for our minds. Tietokone on kuin polkupyörä ihmisen mielelle. Vertauskuva ei välttämättä avaudu itsestään, joten Jobs kertoo nauhalla sen tarinan. Nuorena poikana hän oli joskus lukenut Scientific American -lehden artikkelin, jossa vertailtiin eri eläinlajien liikkumistehokkuutta: kondorikotka oli listan ykkösenä, luomakunnan kruunu jossain listan puolivälin yläpuolella. Artikkelissa oli kuitenkin huomattu vertailla myös polkupyörällä liikkuvan ihmisen tehokkuutta, ja pyöräilevä ihminen ampaisikin kondorin ohi listan kärkeen. Tämä oli tehnyt nuoreen Jobsiin vaikutuksen ja vahvistanut käsitystä siitä, että ihminen on työ- ja tarvekaluja valmistava laji. Omin jaloin ihminen askeltaa muiden eläinten joukossa, polkupyörällä ja tietokoneilla kiihdyttää... niin, varmaankin minne tahtoo. Vaikka ei edes tiedä, minne tahtoo. (Kaikkea sitä ihmisen muistin uumenista kyllä pulpahteleekin, en olisi nimittäin osannut ennustaa Murakamia lukiessa minkään sattumanvaraisen Steve Jobs -sitaatin ilmaantumista.)
Kirjan tiedot:
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Tammi 2011. 175 sivua. Suomennettu englanninkielisestä laitoksesta What I Talk About When I Talk About Running, suomentanut Jyrki Kiiskinen.
Alkuteos Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto, 走ることについて語るときに僕の語ること. Ilmestynyt 2007)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti