Taide paitsi kuvastaa maailmaa myös muokkaa sitä – ja elokuvassa, joka tavoittaa laajat kansanosat ja uneksuu todellisuutta puolestamme, näin on aivan erityisesti.
Pitkät kirjastojonot olivat vihdoin lyhentyneet niin, että oli minun vuoroni saada käsiini Anu Silfverbergin viime vuoden puolella julkaistu esseeteos Sinut on nähty. Hyvää kannattaa kyllä odottaa! Kirjan tekstit lähtevät liikkeelle #metoo-liikkeestä ja elokuvista ja niiden naiskuvasta, mutta laajenevat siitä hyvin nopeasti tarkastelemaan sitä, mitä ylipäätään tarkoittaa olla nainen ja katseiden kohteena tässä maailmassa. Olen itse tosi elokuvasivistymätön enkä ole nähnyt muistaakseni yhtään Silfverbergin mainitsemista elokuvista, mutta se ei tässä haitannut lukukokemusta ollenkaan. Olin tekstin ja sen mielettömän hienon kielellisen ilmaisun pauloissa heti johdannosta lähtien, jossa kuvataan sitä, miten taide uneksuu todellisuutta puolestamme (ja sehän pätee elokuvien lisäksi muihinkin kulttuurituotteisiin). Teki koko ajan mieli keskeyttää lukeminen, avata ikkuna ja pysäytellä ohikulkijoita, jotta kaikki muutkin pääsisivät kuulemaan näitä esseitä!
Minusta kirjassa kiinnostavinta oli Silfverbergin tapa purkaa ja analysoida niin monia kyseenalaistamattomia tottumuksia ja vakiintuneita (elokuva)kerronnan tapoja ja osoittaa sillä, miten paljon määrittelyvaltaa katseella on. Koko kirjaa voisi oikeastaan suositella luettavaksi niille, jotka tahtovat ymmärtää erilaisten positioiden merkityksen tai saada katsauksen siihen, minkälainen mielikuvien taakka naisia painaa niin elokuvissa kuin yhteiskunnassa muutenkin.
Vaikka en tosiaan ole nähnyt kirjassa mainittuja ja esiteltyjä elokuvia, oli silti riemukasta lukea miten Silfverbergin analyyttinen katse (heh) näyttää ettei "naiskuvauksen mestareina" tunnettujen ohjaajien töissä (esim. Kieślowski ja Veronikan kaksoiselämä) kovin hyvin kuvata naisia, vaan jotakin naisen ideaa, kuvaelmaa siitä mitä (mies)ohjaajan silmissä naisena oleminen ensisijaisesti on. Silloin kamera katsoo miehen silmin, ja kokijan/katsojan paikka on miehen. Naiskatsoja tai jostain muusta sukupuolipositiosta katsova joutuu silloin katsomaan kuin "kulman takaa" eikä löydä tästä kuvaelmasta paikkaa omalle katseelleen, siis itselleen.
Tähän katseeseen ja katsojapositioon liittyy muuten yksi kirjan riemastuttavimmista katkelmista, joka käsittelee Dingo-faniutta ja tyttöjen fanikulttuuria. Mieletöntä luettavaa! Olen itse ollut liian nuori Dingo-faniksi ja lukenut koko fani-ilmiöstä tätä ennen lähinnä juttuja, joissa on kerta toisensa jälkeen kerrattu miten kiihkeitä ja kirkuvia tyttöfanit olivat. Silfverberg puolestaan kertoo siitä päihdyttävästä tunteesta, kun oma tytön katse pääsee valloilleen ja sen kohteeksi antautuu Neumannin kaltainen ilmiö. Juicen, Irwinin, Veskun, Speden ja naisen logiikka -sketsien maailmassa kasvaneelle tytölle se oli järisyttävää.
Samantien Silfverbergin luettuani aloitin lukupinon seuraavan kirjan. Se oli Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt, joka kertoo burn outista ajan eetoksena niin samastuttavasti, että vaikka se on julkaistu kesällä 2020, kirjastojonot ovat edelleen päätähuimaavan pitkät, uusia painoksia on otettu liki kymmenen ja pokkarikin on juuri ilmestynyt. Tarkoitukseni oli kirjoittaa kummastakin kirjasta muistiinpanot erikseen, mutta sitten aloin nähdä näissä kirjoissa paljon yhteistä pintaa. Avainsanoja: katse, esittäminen, (nais)kuvasto, sukupuoliroolit, katseen asettamat odotuksen ja naisten myöntyminen noihin odotuksiin, hyväksyvän katseen tarve.
Burn out ja erilaiset uupumustilat ovat naisilla jonkin verran yleisempiä kuin miehillä ja kuormittavia odotuksia on aivan uskomattoman paljon. Niistä on kovin vaikea pyristellä eroon, sillä harvoinhan niitä tulee sillä tavalla tietoisesti ajateltua tai muotoiltua sanoiksi. Kolu nauraa mukavan lempeällä ja myötätuntoisella tavalla kaikille (meille), jotka imevät ympäristöstään näitä ristiriitaisia odotuksia ja sitten uupuvat, kun sellaista rajaa ei vain ole, jonka jälkeen voisi olla tyytyväinen itseensä. On näytettävä hyvältä farkuissa, mutta suhtauduttava ruokaan rennosti. Ei saa myöntyä patriarkaalisiin kauneusihanteisiin, mutta täytyy näyttää hyvältä. (Parasta, jos sääret vain ovat ihan luonnostaan täysin karvattomat.) Lastentekoa ei kannattaisi lykätä, mutta tietysti siihen saa ryhtyä vasta kun talous, ura ja parisuhde ovat vakaalla pohjalla. Täytyy hallita itsensä ja elämänsä, mutta ei saa olla nipo.
Ja niin edelleen. Silfverbergkin tiivistää tahollaan ulkonäköpaineista: Ruumiini ja kasvoni olivat taistelutanner, jossa kamppailivat feminismin kolmas aalto, lama-Suomi, seksuaalisuus, häpeä, sekä pohjaton miellyttämisenhalu, joka ylitti aina muut tarpeet. Yritä siinä sitten "löytää omat intohimosi" ja "olla itsellesi rehellinen" tai "olla piittaamatta siitä, mitä muut ajattelevat".
Kolu on oman kuvauksensa perusteella ollut sellainen suorituskeskeiseen yhteiskuntaan hyvin solahtanut, itseltään paljon (mahdottomia?) vaativa kympin tyttö, joka on omaksunut todella paljon näitä odotuksia ja tehnyt kaikkensa, aivan kaikkensa niihin vastatakseen. Tuloksena on ollut kolme burn outia ja kirjan menekistä päätellen kyseessä on oikeastaan jo sukupolvikokemus. Se ei johdu pelkästään epävarmoista yksilöistä, jotka hakevat hyvistä suorituksista hyväksyvää katsetta; kilpailu ei ala työelämässä tai korkeakouluissa, vaan jo peruskouluiässä. Työelämä on epävarmaa ja omaa kelpaamistaan saa todistella joka pätkätyön kanssa uudelleen, ja julkisuuteenkin pulpahtelee aika ajoin uutisia työnantajista, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen. Naisille on lisäksi sälytetty muutakin kuormittavaa ekstraa: työelämän vaatimukset ovat samat (kuin miehille), mutta lisäksi naisten odotetaan toimivan työelämässä toisia miellyttäen, ja naiset tekevät tilastollisesti edelleen enemmän kotitöitä ja lapsiperheen monia arjen asioita. Tämä on sitä sukupuolittuneiden odotusten ja mielikuvien taakkaa, jota Silfverbergkin käy kirjassaan läpi.
Näiden lisäksi Kolu kuvaa oikeasti aika avartavalla tavalla sosiaalisen median vaikutuksia: somea paljon käyttäville iso osa elämää muuttuu jollakin lailla performanssiksi tai kontentiksi. Mökkiviikonlopusta tulee performanssi mökkiviikonlopusta kun ensin someen kuvataan halkojen hakkaamista, sitten seuraava mökkipuuha ja sitten seuraava. (Tämä kyllä kuulostaakin suorittamiselta.) Olen itse mielestäni aika hyvin välttynyt tällaiselta, mutta joutunut tietysti todistamaan sitä vierestä monta kertaa. Eräskin muisto: olin vieraana karonkassa, jossa tapahtui sekä valmisteltuja että ilmeisen spontaaneja musiikki- ja performanssiesityksiä, ja tunnelma oli mahtava. Kesken erään, no, musiikillisen performanssin juhlien taika raukesi, kun eräs vieraista nosti hirvittävän näkyvästi kännykkänsä esiin ja alkoi kuvata paitsi laulajaa, myös yleisöä! Ai että, edelleenkin raivostuttaa kun tajusin siinä hetkessä, että taika katosi nyt eikä sitä enää saa takaisin.
Olen tähän asti ajatellut, että luin nämä kaksi kirjaa perätysten melkeinpä sattumalta: toinen tuli kirjastovarauksena ja toinen oli muuten vain odotellut, että ehtisin lukea. Ne olivat kyllä oivallinen pari ja muistuttivat monesta sellaisesta tunteisiin ja jaksamiseen liittyvästä solmusta, joiden langat johtavat yksilöiden ulkopuolelle. Todella monta kertaa sai lukiessa tuntea sellaisen huojentavan tunteen, että ei, tällainenkaan asia ei ole vain minun omassa mielessäni ja minun ongelmani. Vapauttava tunne.
Kirjojen tiedot:
Anu Silfverberg: Sinut on nähty. Teos 2021. 241 sivua.
Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt. Gummerus 2020. 384 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti