Tarkoitukseni oli vain hakea käsiini Molièren vuonna 1664 ilmestynyt klassikkonäytelmä Tartuffe – piti etsiä sieltä erään sitaatin suomennos – mutta tulin huomanneeksi että nythän on käsillä myös Molièren syntymän 400-vuotisjuhlapäivä! Päivä meni oikeastaan jo eilen, mutta päätin silti juhlan kunniaksi lukea samalla koko Tartuffen, joka on joko tunnetuin tai ainakin yksi tunnetuimmista Molièren näytelmistä. Se onkin ihan eri laatua kuin aiemmin lukemani 1600-luvun klassiset tragediat, sillä se on tyyppihahmoineen huvinäytelmä, italialaisen commedia dell' arten jatkumoa. Ei siis hienostuneita aleksandriinisäkeitä vaan dynaamista sanailua ja naljailua. Nimi Tartuffe tulee italian sanasta tartufo, joka tarkoittaa tekopyhää. Se kertookin näppärästi mitä näytelmä käsittelee.
Näytelmän juoni on suunnilleen tämä: vanha, varakas porvari Orgon ihailee hurskaaksi uskovaiseksi luulemaansa Tartuffea, tahtoo naittaa tälle tyttärensä Marianen ja julistaa oman poikansa jo perinnöttömäksi, kun tämä julkeaa epäillä Tartuffen luonteen jaloutta ja vilpittömiä aikeita. Tartuffe hyödyntää vanhan Orgonin ja tämän äidin sokeaa ihailua ja saa keploteltua näiden talon omistukseensa, mutta äityy sitten aivan liian itsevarmaksi. Nokkelien palvelijoiden ja Orgonin lasten epäilykset ovat heränneet jo alussa ja lopulta myös Orgonin vaimo Elmire hoksaa, mitä on tapahtumassa. Tartuffe on saanut talon, saa miltei talon tyttären vaimokseen ja lähentelee Orgonin vaimoa Elmireäkin, kunnes hänet saadaan ansaan ja tekopyhä kelmi viedään vankeuteen.
Vanha isäntä Orgon on tässä commedia dell' arten Pantalone -hahmo ja tämän tytär Mariane on Isabella. Palvelijatar Dorine taas on Columbina. Tartuffe on hienostelevan puheenpartensa kanssa tekopyhyyden ruumiillistuma ja itse asiassa ihan huvittava hahmo edelleen. Molière on pilkannut teennäisen hienostelevaa puhetapaa jo näytelmässä Sievistelevät hupsut (Les Précieuses ridicules), mutta myös Tartuffen puhetapa on Otto Mannisen vuonna 1920 suomentamissa riimeissä tosi huvittava ja mahtaileva. –Ottakaa tämä niistinliina. / –Mitä varten? / –Verhotkaa tuo paistava povi. / Näkö moinen on loukkaus sielun ja silmän piina / ja miettimään saa sellaista, mikä ei sovi.
Kaikkia ei vuonna 1664 kuitenkaan naurattanut. Kun näytelmä oli saanut ensi-iltansa Versailles'n palatsin muotopuutarhojen jonkinlaisissa avajaisjuhlissa, Pariisin arkkipiispa vaati sitä kiellettäväksi. Näin tapahtuikin. Hurskastelevaa, kaksinaamaista ja ahnetta Tartuffea ei ollut vaikea mieltää pilakuvaksi kirkosta ja/tai kirkonmiehistä, joilla oli tuohon aikaan muutenkin täysi työ valta-asemansa puolustamisessa. Molière kirjoitti näytelmästä parin vuoden päästä uuden version, jossa Tartuffen nimeksi tuli Panulphe. Sekin torpattiin, ja vasta kun Vatikaani ja jansenistit olivat saaneet Ludvig XIV:n välityksellä aikaan rauhansopimuksen vuonna 1669, näytelmä sai palata näyttämöille ja Tartuffe ruokaa ruhtomaan kuin kuusin vatsoin.
Molière oli muuten taiteilijanimi, kirjailijan oikea nimi oli Jean-Baptiste Poquelin (15. tammikuuta 1622 – 17. helmikuuta 1673). Sanotaan, että hän opiskeli jesuiittojen johdolla lakia/lakimieheksi, mutta tätä lähteet eivät ilmeisesti aivan aukottomasti tue. Näytelmissä (kuten Tartuffessa) kuitenkin käy ilmi, että kirjoittaja tuntee oikeudenkäyntimenettelyjä aivan kuten joku, joka on näitä asioita opiskellut. Molière kirjoitti näytelmät omalle teatteriseurueelleen ja näytteli niissä myös itse. Hän kohtasi myös loppunsa näyttämöllä: hän sairasti keuhkotuberkuloosia esittäessään Luulosairaan pääroolia Argania, sai verensyöksyn kesken näytöksen ja kuoli siitä parin tunnin päästä. Dramaattinen loppu!
Kirjan tiedot:
Molière: Tartuffe. Viisinäytöksinen huvinäytelmä. WSOY 1920 [1664]. Suomentanut Otto Manninen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti