Ruotsin akatemia myönsi viime lokakuussa vuoden 2021 Nobelin kirjallisuuspalkinnon tansanialaissyntyiselle Abdulrazak Gurnahille. Kiinnostava kirjailija! Gurnahista tuli äkkiseltään laskettuna koko mantereen viides Nobel-palkittu kirjailija; hän on syntynyt Sansibarilla, joka on nykyisin osa Tansaniaa ja asuu Britanniassa, jossa on myös tehnyt enimmän osan työurastaan. Romaaneja on tusinan verran, niiden lisäksi novelleja ja muita tekstejä. Nobelin palkintoperusteina oli ainakin Gurnahin tapa käsitellä teoksissaan kolonialismia, ja erikseen oli mainittu teosten "tinkimätön ja myötätuntoinen" katse kolonialismin vaikutuksiin ja pakolaisten kohtaloihin kulttuurien ja maanosien välillä. Gurnahilta ei ole vielä suomennettu mitään, mutta tänä keväänä ilmestyy Einari Aaltosen suomennos vuoden 2020 romaanista Afterlives, Loppuelämät. Muistin äskettäin, että minulla on kirjahyllyssä Helon Habilan toimittama afrikkalaiskirjailijoiden novelliantologia ja siellä yksi Gurnahin novelli! Olen lukenut sen kymmenisen vuotta sitten kirjan hankittuani, mutta nyt piti palata kirjan ja novellin pariin takaisin.
Novellin nimi on Cages, häkit, ja se kertoo Hamidista, joka pitää kauppaputiikkia kahden vilkkaan tien risteyksessä jossakin tansanialaisessa rantakaupungissa, kenties Sansibarilla. Hamid avaa kaupan joka päivä aamunkoitteessa ensimmäisiä varhaisia työmatkalaisia varten ja sulkee vasta illalla kun viimeiset kulkijat ovat menneet. There were times when it felt to Hamid as if he had been in the shop always, and that his life would end there. Kauppa ei ole Hamidin oma, vaan sen omistaa vanha Fajir, jonka palvelukseen Hamid on tullut teini-ikäisenä isoon kaupunkiin muutettuaan. Kaukaiseen kotikaupunkiin ovat jääneet äiti, isä ja muistot lapsuudesta. Hamidin elämässä on jotenkin melankolinen ja ontto perusvire: hänellä ei ole muuta kuin kauppa, Fajir ja asiakkaat. Entisaikaan Fajirin kanssa käytiin yhdessä torilla asti, mutta tämä tuntuu nykyään vain makaavan takahuoneessa vuoteenomana ja Hamidista riippuvaisena. Hamidin oma nukkumasoppi on pihalla kaupan takana.
Gurnahin kirjoista esille nostettu siirtolaistematiikka ei ole tässä novellissa mitenkään ilmeinen, sillä Hamid ei ole joutunut jättämään Tansaniaa. Hän on silti jollakin lailla vieraalla maalla, oudossa välitilan tuntuisessa paikassa, jossa elämällä ei ole suuntaa tai muotoa – novellin nimen mukaisesti häkissä ja vankina yksinäisyydessään. Hän ei ole ainoa: myös Fajir on terveydentilansa vanki, juttua iskevä kanta-asiakas Mansur on harmaakaihin vanki ja viehättävä Rukiya on myös jollakin lailla olosuhteiden vanki hotelliapulaisen työssään.
Hamid herää suljetun arkensa horroksesta kun kauppaan eräänä pimeänä iltana astelee sisään kaunis Rukiya: He was filled with longing and a sudden ache. Rukiya sietää Mansurin lirkuttelua ja tulee kauppaan kerta toisensa jälkeen tekemään ostoksia ja vaihtamaan muutaman ystävällisen sanan Hamidin kanssa. Rukiya katoaa aina käytyään kaupan ulkopuolisen maailman pimeyteen ja lopulta myös Hamid uskaltautuu ulos häkistään, ensin parin katulampun päähän ja sieltä kauemmas, kohti jossakin lähistöllä kohisevaa merenrantaa. Rannalla hän katselee toisten kaupunginosien valoja.
There were lights on across the bay, single isolated dots that were strung across a backdrop of darkness. Who lived there? he wondered. A shiver of fear ran through him. He tried to picture people living in that dark corner of the city. His mind gave him images of strong men with cruel faces, who peered at him and laughed. He saw dimly lit clearings where shadows lurked in wait for the stranger, and where later men and women crowded over the body. He heard the sound of their feet pounding in an old ritual and heard their cries of triumph as the blood of their enemies flowed into the pressed earth. But it was not only for the physical threat they posed that he feared the people who lived in the dark across the bay. It was because they knew where they were, and he was in the middle of nowhere.
Vaikuttava kohta: meri laimehtii vapaana ja kaupunki on täynnä ihmisiä ja elämää, mutta Hamid on keskellä ei-mitään eikä osaa mieltää itselleen mitään paikkaa, varmaankaan yhteiskunnassa tai maailmassa ylipäätään. Novellin aivan lopussa Rukiya antaa ymmärtää huomanneensa, että saa aina erityiskohtelua ja ottaa jonkinlaisen seuraavan askelen. Onko Rukiyan ele tulkittava luvaksi kosiskella, potentiaalisen asiakkaan pokaamiseksi vai kutsuksi flirttailuun? Tämä jää lukijalle epäselväksi, sillä Rukiya sukeltaa takaisin kaupungin pimeyteen ja Hamid jää yksin putiikkiin Rukiyan sanojen kanssa.
Hieno novelli; odotan mielenkiinnolla romaanisuomennosta.
Tiedot:
Abdulrazak Gurnah: Cages.
Teoksessa The Granta Book of the African Short Story. Edited and with an introduction by Helon Habila. Granta, 2011. 378 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti