Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Minä luulen että hänen nimensä oli Esther, sanoi isäni. Niin, ehkä Esther. Minulla oli kaksi isoäitiä, ja toinen heistä oli nimeltään Esther, niin juuri.

Mitä, ehkä, kysyin tuohtuneena, etkö sinä tiedä, mikä sinun isoäitisi nimi oli?

En minä puhutellut häntä koskaan nimeltä, vastasi isäni, minä sanoin babuška ja vanhempani sanoivat äiti.

Maailman katseet ovat yhä kiinni Ukrainassa, ja tänään on itse asiassa päivälleen kaksi kuukautta Venäjän hyökkäyksen alusta. Sota on pitänyt ajatukset jatkuvasti Ukrainan ja ukrainalaisten kohtaloissa. Piti nytkin lukemani jotain aivan muuta, mutta törmäsin kirjastossa Katja Petrovskajan kirjaan Ehkä Esther, ja se pääsi luettavaksi muiden lukulistalla olevien ohi.

Katja Petrovskaja on vuonna 1970 Kiovassa syntynyt "saksankielisen kaunokirjallisuuden uusi tähti", kertoo takakansiteksti. Petrovskaja on ehtinyt asua myös Venäjällä ja Virossa, ja nyt hän asuu Saksassa ja kirjoittaa saksaksi. Ehkä Esther jäljittää hänen kadonneen sukunsa tarinaa. Kadonnut pitää tässä ymmärtää paikoin aivan konkreettisesti: Petrovskajan sukujuuret ovat puolalais-ukrainalaiset ja juutalaiset, ja viime vuosisadan tapahtumat ovat heittäneet suvun jäseniä kauas toisistaan ja osan tyystin kadoksiin. Jälkiä kadonneista löytyy vankileireiltä, eri puolilta Puolaa, Kiovasta, Wienistä, Babi Jarin rotkosta ja monesta muusta paikasta. Kirjan alaotsikko on kertomuksia. Näitä kertomuksia ovat sekä edeltävien sukupolvien elämänvaiheet että Petrovskajan oma etsintä. Etsivä löytää muistonriekaleita, kyseenalaisia muistiinpanoja ja kaukaisissa arkistoissa säilytettäviä dokumentteja. Niistä koostuu tarina tuhotuista ihmisistä ja kaupungeista, mutta myös selviytymisestä. Petrovskajan kerronta on tosi hienoa: lukijasta tuntuu kuin haroisi hänen kanssaan pimeää, etsien muistoja niistä, jotka kerran täällä elivät. Kauniita kuvauksia kipeistä asioista.

Tämän hetken sota tekee monista kohdista kipeämpiä lukea kuin muutoin. Kertomus isovanhempien paosta Kiovasta elokuussa 1941 puristaa nyt rintaa eri tavalla, kun sama toistuu uutiskuvissa joka päivä. Samoin vankileireille tai Babi Jarin rotkoon johtavat jäljet suorastaan pureutuvat lukijaan.

Kysyin monta vuotta sitten Davidilta, eräältä ystävältä, joka kävi aina sinä päivänä Babi Jarissa, onko hänellä siellä sukulaisia. Hän sanoi minulle silloin, ettei ole koskaan kuullut tyhmempää kysymystä. Ymmärrän vasta nyt, mitä hän tarkoitti. Nimittäin että sillä, kuka on ja onko täällä omia vainajia muistettavana vai ei, ei ole väliä – vai toivoiko hän, ettei sillä olisi väliä? – sillä hänen mielestään kysymys oli kunniallisuudesta. Haluaisin kertoa tästä kävelyretkestä ikään kuin olisi mahdollista jättää kertomatta, että täällä on tapettu minunkin sukulaisiani, ikään kuin olisi mahdollista kävellä tässä paikassa abstraktina ihmisenä, ihmisenä sinänsä, ei vain juutalaisten jälkeläisenä, kansan, johon minulla ei enää ole juuri muuta sidettä kuin puuttuvien hautakivien etsintä, ikään kuin olisi mahdollista kävellä sellaisena ihmisenä tässä kummallisessa paikassa nimeltä Babi Jar.

Tässä jokunen viikko sitten luin itse asiassa myös toisen kadonnutta menneisyyttä kartoittavan teoksen. Se oli muutaman vuoden takaisen nobelistin, niinikään Ukrainassa syntyneen Svetlana Aleksijevitšin valtaisa Neuvostoihmisen loppu. Sen olin poiminut luettavaksi, koska erään somekaverin mukaan se on parhaita neuvostomentaliteetin välittäjiä (ja se on viimeisen kahden kuukauden aikana osoittautunut sittenkin nykyiseenkin maailmanmenoon vaikuttavaksi asiaksi). Se oli hengästyttävää ja vangitsevaa luettavaa, enkä heti saanut muodostettua mitään järkeviä virkkeitä tänne kirjattavaksi, joten se oli jäädä tekemättä kokonaan. 

Nobelin myöntöperusteissa mainittiin Aleksijevitšin teosten moniäänisyys, ja Neuvostoihmisen loppu lienee yksi niistä suurteoksista, joista Nobel on myönnetty. Se on kertomus siitä, minkälaista oli elää neuvostoihmisenä. Kirja kasvaa valtavaksi suurkuoroteokseksi, jossa Aleksijevitšin tehtävä on toimia kirjurina ja välittäjänä, taltioida ihmisten myötä sammuvia muistoja päättyneeltä aikakaudelta. Haastateltuja on paljon, valtavasti. Heidän elämänsä ja tarinansa ovat ennen jääneet virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle. Monien haastateltujen tarinaan liittyy inhimillistä tragediaa vankileirien, orpokotilaitosten tai jonkin muun valtionkoneiston osan muodossa, mutta jonkinlainen neuvostonostalgia pilkottaa silti monesta paikasta rivien välistä, mitä on kyllä lännestä käsin hyvin vaikea ymmärtää (ja kertoo propagandan voimasta). Valtakoneistoon ja vallanpitäjiin suhtaudutaan kuin säähän: pieni ihminen ei voi siihen vaikuttaa, pakko on vain kestää. Kaiken yllä loisti rakastetun johtajan lempeä ihannekuva. 90-luku on myös oma inhimillinen tragediansa monille, kun kaikki kääntyi nurin ja inhimillinen hätä oli paikoin syvempää kuin ennen

Molemmat näistä kirjoista ovat ilmestyneet suomeksi joitakin vuosia sitten ja molemmista on yhtäkkisen ajankohtaisuutensa vuoksi otettu uudet painokset. Tällaiset muistelmateokset eivät kyllä vanhene.

Kirjojen tiedot:

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther (suom. Ilona Nykyri). Tammi 2015. 275 sivua.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu (suom. Vappu Orlov). Tammi 2018. 703 sivua.