Päivitystä Ranska-kuvaan: Ylen Pariisin-kirjeenvaihtajan Annastiina Heikkilän hieno esikoisromaani Vapaus valita kohtalonsa kuvaa sellaisia ranskalaisia elämiä, joita kirjojen sivuilla on harvemmin totuttu näkemään. Pariisi-romantiikan sijaan miljöönä on sateinen Nantesin kaupunki Loiren suulla, pakolaisleiri Etelä-Ranskassa ja eliittikorkeakoulun luentosali. Kirja on kuvaus siitä, miten erilaisia todellisuuksia ihmiset elävät rinnakkain ja lomittain toistensa kanssa, ja se kertoo myös kahden nuoren päähenkilön ystävyydestä. Nämä henkilöt ovat suomalais-ranskalainen Lea ja algerialaistaustainen Anissa. Jonkinlainen ulkopuolelle jäämisen tunne ja kokemus on yhdistänyt tyttöjä kouluikäisistä alkaen, ja lapsuudenystävyys on kantanut nuoruuteen ja aikuisuuteen asti.
Itsekin lähdin aikoinaan heti lukion jälkeen, jo ennen lakkiaisia, Ranskaan töihin, ja peilasin lukiessani monia omia muistojani Lean elämään – oli hauska lukea esimerkiksi siitä, miten Lealle sanomalehden lukeminen kulmakahvilassa edusti jonkinlaista henkevän pariisilaiselämän ydintä. Niin se edusti minullekin, vaikka kestikin hetken ennen kuin lukioranskani alkoi riittää ranskankielisiin sanomalehtiin. Luin siis kahviloissa alkuun suomenkielisiä kirjoja, poltin savukkeita ja opettelin juomaan tummaa espressokahvia. Nyt minulla sattui kuitenkin olemaan muutaman päivän vanha Le Monde käsillä, joten nappasin Leaa ajatellen kuvan kirjasta sanomalehden ja kahvin kanssa.
Kirjassa ei kuitenkaan sen pidempään viipyillä pariisilaisissa kahviloissa, vaan seurataan koruttomampia ja raadollisempia kohtauksia elämästä. Alussa päästään seuraamaan Leaa ja Anissaa luvattomiin reiveihin Nantesin satamassa. Reivit päättyvät äkisti poliisin väliintuloon, tilanne kärjistyy ja poliisi rynnäköi ihmisjoukkoon. Lea putoaa satama-altaaseen, mutta uimataitoisena selviää sieltä ylös. Toisin käy Anissan poikaystävälle Dariolle, joka menettää henkensä. Anissa ryhtyy selvittämään kuolemaan johtaneita tapahtumia ja saa selville, että tietty mellakkapoliisi turvautuu usein suhteettomaan väkivaltaan, eikä poliisivoimissa ilmene minkäänlaista halua suitsia tällaista käytöstä. Päinvastoin mies etenee oikein mukavasti urallaan, jonka varrelle jää ruumiita ja pahoinpideltyjä ihmisiä. Black Lives Matter -liike on tehnyt tästä todella ajankohtaisen teeman myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Anissa ryhtyy veljensä Amirin kanssa myös selvittämään isoäitinsä ja isänsä menneisyyttä Ranskassa, joka osoittautuu ajateltua karummaksi. Otteita isoäidin päiväkirjoista ilmestyy kirjan lukujen lomaan, ja niistä paljastuu sotakokemuksia Algerian sodasta ja vankilamainen pakolaisleiri Ranskassa.
Toisaalla Lea yrittää sopeutua opiskelijan arkeen Pariisin politiikan tutkimuksen yliopistolla, joka tunnetaan kautta maailman lempinimellä Sciences Po. Se on yksi Ranskan korkeakoulujärjestelmään kuuluvista grandes écoles -huippuyliopistoista, jonka opiskelijat edustavat monin tavoin ranskalaisen yhteiskunnan kermaa. Leasta syntyy vaikutelma fiksusta, mutta hyvin epävarmasta ja analyyttisestä tyypistä, joka mieluummin seuraisi ranskalaistyyppistä väittelevää keskustelua sivusta kuin työntyy väittelyn keskipisteeseen mukaan. Miten Lea pärjää itsevarmojen ja tyylikkäiden eliittikoululaisten joukossa? Meille koulussa opetettiin kuuliaisuutta, ei väittelytaitoja, hän muisteleekin kouluaikojaan Helsingissä. Osuva huomio.
Paljon teemoja siis! Ja isoja teemoja, joista olisi riittänyt moneen kirjaan. Ajattelen esimerkiksi viime vuoden puolella lukemaani Alice Zeniterin romaania Unohtamisen taito, jossa myös seurataan kabyyleihin kuuluvan harki-perheen kohtaloa Algerian sodasta Rivesaltesin pakolaisleirin kautta ranskalaiseen yhteiskuntaan. Zeniter on kyllä epäsuotuisa ja epäreilu vertailukohta, sillä siihen vertaamalla alkaa tuntua, että Anissan perheen saama huomio jää hyvin pintapuoliseksi. Ja niin se jääkin, koska se on vain yksi tämän kirjan juonista. Minä löysin kirjasta kolme pääteemaa tai -juonta: poliisiväkivalta tai ylipäätään eliitin valta ja valta-aseman väärinkäyttö, suomalais-ranskalaisen Lean yritykset luovia elämänsä eri ulottuvuuksien välillä ja Anissan kokema rakenteellinen rasismi. Kaikki näistä ansaitsisivat oman kirjansa.
Parasta ja puhuttelevinta tässä Heikkilän kirjassa oli mielestäni se taitava "näytä, älä kerro" -periaatteen mukaisesti rakennettu kuva erilaisista yhteiskunnassa olemisen tavoista ja siitä, miltä tuntuu elää monen kielen tai kulttuurin piirissä yhtä aikaa. Lea esimerkiksi saa ystävälliseksi tarkoitettuja kehuja sujuvasta kielitaidostaan vaikka hän on kasvanut kaksikielisenä, ja joiltakin opiskelutovereilta hieman penseän vastaanoton pariisilaisten eliittikoululaisten illanviettoon, sillä ulkopuolelta sisäpiiriin on hyvin hankala päästä. Ei eliitti olisi eliitti, jos sinne pääsy ei olisi vaikeaa. Lisäksi Lean suomalainen äiti Sinikka ja ranskalainen äitipuoli Agathe kuvataan molemmat todella hienosti: toinen tuoksuu nivealta ja hiuslakalta ja vaikuttaa hieman huolittelemattomalta ja suoraviivaiselta vaikka yrittää kuitenkin helmiäisharmaan luomivärinsä kanssa parhaansa. Toinen taas liehuu hymyillen eleganteissa silkkipaidoissaan ja raivaa marjapensaat pois tyylikkään talvipuutarhan tieltä, mutta suu tiukkenee, kun sohvakankaaseen jää croissantista ei-toivottu rasvatahra. Hänen silmissään kuka tahansa ei myöskään kelpaa oikeaksi ranskalaiseksi. Taitavaa henkilökuvausta, tykkäsin.
Laitoin kirjanmerkin kohtaan, jossa kaikki kirjan erilaiset näkökulmat kohtaavat: Sciences Po'n tiedostavat ja etuoikeutetut eliittinuoret pitävät ravintolassa antirasistisen kampanjan suunnittelukokousta, ja paikalle saapuvat myös Lea ja Anissa.
He astuivat hämyisään korttelibistroon. Puheensorina, kahvikoneen kurnutus ja astioiden kilinä muodostivat kakofonisen mutta tunnistettavan äänten sekamelskan, joka imaisi tulijat turvalliseen humuunsa. Tarjoilija pujahti heidän edestään juomatarjotinta kantaen ja melkein törmäsi Anissaan, joka ei ollut ymmärtänyt heti siirtyä käytävältä sivummalle. Laseista läikähti tarjottimelle punaviiniä, ja mies kiroili mutta jatkoi matkaansa askeliaan hidastamatta.
Kokouksessa hyväosaiset ja hyvää tahtovat opiskelijat väittelevät siitä, minkälaisia tekoja rakenteellisen rasismin, korruption ja vallan väärinkäytön purkaminen heidän oppilaitokseltaan ja heiltä voisi vaatia. Pitäisikö esimerkiksi Voltairen patsaan päälle viskoa punaista maalia ja kiinnittää näin huomiota siihen seikkaan, että Voltairen varallisuus oli osin peräisin orjakaupasta? Että tällaisia henkilöitä me palvomme ranskalaisuuden malliesimerkkeinä? Anissa puuttuu kriittisesti keskusteluun:
"Anteeksi vaan, mutta mielestäni te olette kaikki yhtä hakoteillä. Te laaditte manifesteja omassa yläluokkaisessa kuplassanne ettekä tajua ihmisten todellisista ongelmista mitään", Anissa tuhahti nojautuen taaksepäin tuolissaan. Näytti siltä, että hän kurottui tarkoituksella kauemmas pöytäryhmän ulkopuolelle. "Ja tiedoksenne, että tuo patsashomma kuulostaa lapselliselta provokaatiolta. Tempaukselta, jonka shokkiarvo aukeaa ainoastaan muille eliittikoululaisille", hän jatkoi.
Yhteenvetona: pidin henkilökuvauksista ja siitä, miten erilaisia todellisuuksia törmäytettiin yhteen. Sisältöä oli niin paljon, etteivät sivut oikein riittäneet niihin kaikkiin. Aloin myös kaivata takaisin Ranskaan! Ensi kerralla aion ensi töikseni mennä kahvilaan ja istuutua lukemaan jotain kioskista ostettua lehteä, mieluiten varmaan Le Nouvel Obsia. Mielikuvassani naapuripöydässä istuu joku lukemassa L'Équipea.
Kirjan tiedot:
Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa. WSOY 2022. 413 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti