Vastarinnan melankolia on arvoituksellinen teos. Se on kertomus... ei, se ei ole sittenkään kertomus, ei mikään tarinaksi typistyvä kirja. Yritänpä uudelleen. Vastarinnan melankolia on unkarilaisen László Krasznahorkain alkujaan vuonna 1989 ilmestynyt romaani, joka kertoo pieneen unkarilaiseen kaupunkiin saapuvasta oudosta sirkuksesta, jolla on kummallinen ja kummallisen tenhoava vetonaula: valtavassa tankissa kelluva jättimäinen valas. Valasta ja sirkussaattuetta seuraa joukko tuntemattomia miehiä, mutta kukaan ei tunnu tietävän mistä kaikki nämä miehet ovat tulossa. Seuraajien ydinjoukko osoittautuu pieneksi, vain 20–30 miehen kokoiseksi, ja tämä kaikkein paatuneimpien joukko on temmannut mukaansa muutakin väkeä lähiseuduilta, kylien laitamilta ja maalaistaloista. Pikkukaupungin elämä on muuten kulkenut omilla pienillä radoillaan, mutta saapunut miesjoukko muuttaa tunnelman uhkaavaksi ja pahaenteiseksi. Lukija saa seurata tapahtumia muutaman eri henkilöhahmon kautta. Tapahtuu pelottavia, ja kun kaikki on ohi, pikkukaupungin painovoimakentät ovat muuttuneet.
Krasznahorkain ja suomentaja Minnamari Pitkäsen piiitkiä virkkeitä on kirjan raskaasta ilmapiiristä ja paikoin makaaberista sisällöstä huolimatta jollakin oudolla tavalla nautinnollista lukea! Krasznahorkaita kääntäneen George Szirtesin kuvauksen mukaan kerronta on a slow lava flow of narrative, hitaasti virtaavaa narratiivilaavaa. Niin se onkin: jos normaalisti suomenkielisissä virkkeissä on ehkä 5–15 sanaa, Krasznahorkailla niitä on usein noin 80–100. Tällaisen vyöryn lukeminen vaatii paljon, mutta on työlästyttävän sijaan vangitsevaa, kun lukemiseen on uppouduttava kokonaan. Tahdon antaa kerronnan tyylistä esimerkiksi kirjan avausvirkkeen:
Koska eteläisen alangon kylmän kangistamia taajamia Tisza-joelta miltei Karpaattien juurelle saakka yhdistävä matkustajajuna oli jättänyt raiteilla neuvottomana kuljeksivan opastemiehen epäselvistä selityksistä ja hermostuneesti laiturin ja aseman väliä säntäilevän asemapäällikön yhä päättäväisemmistä lupauksista huolimatta saapumatta ("No katsokaas, kun se on taas kadonnut jonnekin..." opastemies totesi happamana ja huitaisi pahanilkisesti kättään), kahdesta, ainoastaan niin kutsutuissa "erikoistapauksissa" käyttöön otetusta ränsistyneestä kolmannen luokan vaunusta ja aikansa eläneestä, huonokuntoisesta 424:stä kokoon kasattu väliaikainen yhdistelmä lähti runsas puolitoista tuntia likimääräisestä ja muutenkin itseään koskemattomasta aikataulusta myöhässä viemään lännestä turhaan odotetun vuoron peruuntumiseen jotakuinkin välinpitämättömästi ja epävarman alistuneesti suhtautuvia paikallisia viisikymmentä kilometriä pitkän sivuradan varrella sijaitseviin määränpäihinsä.
Painon tuntu ja painostava tunnelma alkaa heti kirjan alusta, jossa tilapäisjunassa matkustava rouva Pflaum saa eräästä villakangastakkisesta miehestä ahdistavan seuraajan. Miehen säädytön katse painaa avuttoman tuntuista rouvaa, joka hädissään pakenee junan vessaan. Voimaton hätä välittyy lukijalle ja vyöryy virkkeissä.
Samalla tavalla miehen valtaan joutuu kiltiltä ja yksinkertaiselta tuntuva nuori mies, postinkantaja Valuska. Tämän yhden villakangastakkisen miehen ja sirkusseurueen mukana tulleen miesjoukon läsnäolossa on paljon paitsi pahaenteisen uhan tuntua, myös jonkinlaisen eteenpäin vyöryvän liike-energian tuntua; heitä ajaa jokin painovoima, joka sieppaa miehet mukaansa ja murskaa heikommat alleen. Painon ja painovoimakenttien teema toistuu kirjassa monella tavalla (kannen mystistä ympyrää myöten).
Olalta valuvaa laukunhihnaa oikoen hän (Valuska) kiersi jykevän oikeustalon (ja vankilan) pariin kertaan, veti muutaman kierroksen linnan ja Almássyn palatsin ympäri, kiirehti Körösin kanavarannan lehdettömien itkupajujen alta Németvárosin sillalle ja kääntyi sieltä Kisoláhvárosin hautausmaan suuntaan – kiinnittämättä missään vaiheessa huomiota niihin kaupungin lähestulkoon miehittäneisiin, hiljaisiin ja liikkumattomiin joukkoihin, joihin hänen kohtalonsa huomisillasta lähtien rikkomattomasti kietoutuisi, sillä mistä hän olisi voinut aavistaa, keitä nämä miehet olivat tai mitä tuleman piti. Hän kuljeskeli heidän ja oman onnensa nojaan jätettyjen bussien ja autojen keskellä häiriintymättä kuin hän kulki läpi oman elämänsä, kuin pienen pieni kiertotähti, joka ei halua edes tietää, mitä vetovoimaa tottelee, vaan iloitsee, että saa ylipäätään osallistua tähän tyyneen ja tarkkakäyntiseen vuorovaikutukseen, vaikka vain yhdellä ainoalla sykäyksellä.
Oman kiertoratansa lisäksi Valuska järjestää "Péfefferin" kapakan kanta-asiakkaista säännöllisesti "kosmosnäytöksiä", joissa asettelee palinkasta juopuneita miehiä taivaankappaleiksi ja ohjaa näitä pyörimään oikeaan tapaan toistensa ympäri kapakan pienoisuniversumissa.
Vastarinnan melankoliasta on ohjattu myös elokuva nimellä Werkmeisterin harmoniat, ja sama narratiivilaava ilmenee siinäkin: elokuvan kesto on ilmeisesti peräti kahdeksan tuntia, ja se on kuvattu alle 40 hyvin pitkäkestoisella otoksella. Kirjassa Werkmeisterin harmoniat esiintyvät erään herra Eszterin musiikillisissa tutkimuksissa: Eszter tutkii säveljärjestelmiä ja koko säveljärjestelmän käsitteen mysteeriä. Eszterille musiikki on ainoa väline, jonka avulla ihminen kykenee vastustamaan ja käsittelemään ympäröivän maailman kosteaa saastaa. Hän virittelee jumalaisia harmonioita muun muassa Werckmeisterin ja Aristoksenosin avulla, mutta Eszter ei tunnu koskaan pääsevän yhtään lähemmäs mysteerinsä vastausta, vaan uppoaa teoretisointiin ja filosofointiin. Hänen pyöritellessään teorioitaan villakangastakkinen mies joukkoineen kulkee kaduilla kylvämässä kauhua ja tuhoa.
Kun tapahtumat päättyvät, painovoimakentät ovat tosiaan siirtyneet hieman. Vanha järjestys on katoamassa, mutta uudesta ei vielä tiedetä paljoakaan – paitsi sen verran, että joku nokkela aina päätyy myllerryksessä päällimmäiseksi ja saa pidellä uuden ajan ohjaksia.
Erikoinen, arvoituksellinen teos. Narratiivilaavaa, joka vyöryy lukijan ylitse samaan tapaan kuin voimalla ja (väki)vallalla tiensä raivaavat miehet vyöryvät pikkukaupunkiin. Romaanin alkuperäinen ilmestymisvuosi 1989 on ollut Unkarille kohtalokasta aikaa, ja nyt on tietenkin vaikea olla näkemättä sen brutaaleissa vallankäytön tavoissa yhtymäkohtia Ukrainan kohtalonhetkiin.
Kirjan tiedot:
László Krasznahorkai: Vastarinnan melankolia (suom. Minnamari Pitkänen). Teos, 2022 [1989]. 367 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti