Planeetan kokoinen arki – askelia kestävämpään politiikkaan

Tässä ihan pari viikkoa sitten oli suomalaisten ylikulutuspäivä eli se päivä vuodesta, jona suomalaisten kulutus on laskennallisesti ylittänyt maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden tuottamia kasvihuonekaasuja. Tänä vuonna päivä oli 31. maaliskuuta eli tosi varhain, kuten on ollut jo pitkään. Koko loppuvuosi menee sitten ilmastonmuutoksen ja luontokadon piikkiin. (Ei hyvä.) Koko maapallon väestön ylikulutuspäivä puolestaan on joskus elokuussa. Jos olet joskus kuullut sanottavan, että suomalaisten keskimääräinen elämäntapa vaatisi reilut kolme maapalloa, niin tällaisia asioita sillä tarkoitetaan. Harmi vain, että näitä planeettoja on vain yksi! Pieni ihminen ja iso planeetta ovat kuitenkin aivan eri mittaluokan asioita, ja niiden välisten yhteyksien hahmottaminen on välillä hyvin vaikeaa, vaikka yrittäisikin pysytellä ympäristöasioista ajan tasalla.

Senja Laakson ja Riikka Aron toimittama kirjoituskokoelma Planeetan kokoinen arki – askelia kestävämpään politiikkaan käsittelee ympäristökysymyksiä juuri tästä kiinnostavasta perspektiivistä: minkälaisia yhteyksiä pienen ihmisen toiminnalla ja suurilla, suorastaan planetaarisen suurilla kohtalonkysymyksillä voi olla?

Monenlaisia, kuten lukiessa käy ilmi! Ympäristökysymysten kannalta olennainen politiikka ei ole vain ympäristöpolitiikkaa. Se on myös maatalous-, liikenne- ja energiapolitiikkaa, kaupunkien kaavoitusta ja ruokapalveluita, päätöksiä siitä miten ja millaista tietoa tuotetaan ja miten sitä sovelletaan. Kaikki nämä vaikuttavat myös yksilöiden elämään, arkeen ja kulutukseen, ja päinvastoin – ihmiset voivat aktiivisella toiminnalla ja joukkovoimalla vaikuttaa esimerkiksi ympäristökysymysten asemaan päätöksenteossa. Aluksi kirjan nimi oli kyllä johtaa minun ajatukseni hieman väärään suuntaan eli juuri siihen yksittäisen ihmisen elämään (millaista on planetaaristen rajojen mukainen arki?), mutta Planeetan kokoinen arki onkin kirja, joka kokoaa sirpaleiselta tuntuvaa tietoa ilmastosta, ympäristöstä ja niiden ongelmista helpommin hahmottuvaan muotoon. Se auttaa ymmärtämään erilaisten kriisien mittakaavoja, mekanismeja ja tapoja, joilla erilliset asiat kietoutuvat toisiinsa. Ei tosiaankaan huono saavutus (ja kaukana sellaisista lifestyle -tyyppisistä "elin vuoden ilman muovia" tai "näin puolitin hiilipäästöni" -jutuista, joiden suuntaan ajatukseni ehtivät vilahtaa).

Kirjassa on johdannon ja loppusanojen välissä yhteensä kaksitoista tekstiä eri asiantuntija-kirjoittajilta ja tekstit on jaoteltu neljään pääryhmään: ympäristöpolitiikka, kestävyyden ulottuvuudet ja mittakaavat, kestävän arjen osatekijät ja kansalaisten osallisuus ja toimijuus. Osa kirjoittajien nimistä oli minulle tuttuja entuudestaan, osa ei. Kaikkia kahtatoista kirjoitusta ei tähän pysty nyt tiivistämään, mutta nostan muutaman jutun esiin parista juuri nyt eniten puhutelleesta kirjoituksesta.

Ville Lähde kirjoitti tekstissään Arjen teoille on annettava yhteinen suunta juuri niistä tavoista, joilla yksilön ja suurten yhteisten ongelmien välistä etäisyyttä voidaan kuroa umpeen. Lähde kirjoittaa muun muassa siitä, miten kansalaisen rooliksi usein mielletään vain kuluttaja tai äänestäjä, ja miten passiivisia rooleja nämä molemmat lopulta ovat. Niiden kautta yksilöiden teot eivät kasva itseään suuremmiksi, vaan siihen tarvitaan erilaista, aktiivista kansalaisuutta ja joukkovoimaa. Muutos kuitenkin näkyy esimerkiksi koululaisten ja nuorten ilmastoliikkeissä; alaikäiset eivät pääse äänestämään eivätkä siis ole poliittisesti täysivaltaisia äänestäjän lokeroon solahtavia olentoja, joten tilanne kutsuu toisenlaiseen toimintaan. Passiivinen muutoksen odottelun aika taitaa joka tapauksessa olla ohi. Lähde kirjoittaa myös eroista ja yhtäläisyyksistä ilmastonmuutoksen ja muunlaisten ympäristökriisien välillä: toisia on helpompi hahmottaa tai mitata kuin toisia, mutta ongelmat ovat monimutkaisilla tavoilla kytköksissä toisiinsa.

Jari Lyytimäki, Riikka Paloniemi, Linda Karjalainen ja Petri Tapio kirjoittavat omassa tekstissään kestävästä ja terveellisestä liikkumisesta, jota olen itsekin miettinyt viime aikoina runsaasti: ajoin aikuisiällä ajokortin, ja nyt joudun tekemään ihan eri lailla oman liikkumiseni valintoja kuin ennen, kun vaihtoehtoina olivat vain oma lihasvoima tai julkinen liikenne. Liikkuminen pitäisikin kirjoittajien mukaan hahmottaa sekä liikenteenä että liikuntana – tarvitaan hikiloikka! Se on tietenkin vain osa liikennejärjestelmän uudistusta ja kestävän liikkumisen tiekarttaa, mutta yksi askel autoriippuvuuden vähentämiseksi. Nykyajan megatrendit kuten kaupungistuminen ja ikääntyminen on otettava tulevaisuusskenaarioissa myös huomioon.

Olen pyöritellyt ajatusta sähköavusteisen taakkapyörän hankinnasta (auton korvaajaksi, vaikka autoakaan minulla ei ole), mutta miettinyt kirjoittajien tavoin, onko kyseessä aito tarve vai teknologian kehityksen ja yleistymisen synnyttämä "tarve". Omalla lihasvoimalla liikkuminen on hyvää kestävää arjen liikkumista, ja esteetön ja (sähkö)avusteinen ympäristö voi kuitenkin myös passivoida ihmisiä, joille lihasvoiman käyttäminen olisi täysin mahdollista ja hyödyllistä. (Ehkä minäkin vain ostan  nyt tavarankuljetukseen tarkoitetun peräkärryn pyörääni ja lykkään muita ratkaisuja tuonnemmas.)

Pari kiinnostavaa tietoiskua: suomalaisten liikenteessä käyttämä aika on pysynyt 1970-luvulta lähtien suunnilleen samana! Lisääntyneet poltto- ja sähkömoottoriliikennevälineet ovat lähinnä siis kasvattaneet kuljettuja välimatkoja ja liikenteen päästöjä. Lisäksi luin kirjasta, että maailman varakkaimmat kuormittavat ympäristöä liikenteellään aika pysäyttävän paljon: eniten ansaitseva kymmenesosa käyttää liikenteeseen keskimäärin 187 kertaa enemmän energiaa kuin köyhin kymmenesosa! Paisuva lentomatkustaminen on tässä varmaankin avainasemassa, kun monille on taloudellisesti mahdollista lennähtää viikonloppumatkalle Lontooseen tai lomamatkalle Aasiaan.

Tiivistyksenä: ympäristökriisit ovat vakava paikka, ja on helppo ajelehtia epätiedosta kyynisyyden kautta toimintatarmoon ja takaisin. Tämä kirja auttaa jäsentämään ensinnäkin itse ympäristöongelmia, niiden syitä ja mekanismeja, mutta myös hahmottamaan muutoksen paikat, potentiaalin ja haasteet. Se myös muistuttaa, että yhdessä toimiminen on mukavaa ja lopputulos on suurempi kuin osiensa summa. Se ei herättele turhaa toivoa, vaan realistista toivoa.

Kirjan tiedot:

Planeetan kokoinen arki. Askelia kestävämpään politiikkaan. Toim. Senja Laakso ja Riikka Aro. Gaudeamus 2022. 325 sivua.