Tove Ditlevsen: Lapsuus

Aamussa oli toivoa. Se näyttäytyi ohimenevänä valonhäivähdyksenä äitini sileissä mustissa hiuksissa joita en ikinä uskaltanut koskettaa, ja se maistui kielelläni haalean kaurapuuron päälle sirotellussa sokerissa, kun söin hitaasti katsellen samalla miten äitini kapeat kädet lepäsivät ristissä sanomalehdellä, jossa kerrottiin espanjantaudista ja Versaillesin rauhansopimuksesta. Isäni oli lähtenyt töihin ja veljeni oli koulussa. Niinpä äitini oli yksin vaikka minäkin olin kotona, ja mikäli olin ihan hiljaa enkä sanonut mitään, hänen ihmeellisen sydämensä etäinen rauha saattoi kestää niin kauan että aamupäivä oli pitkällä ja hän lähti Istedgadelle ruokaostoksille niin kuin tavalliset perheenäidit. 

Lainasin tämän Tove Ditlevsenin (1917–1976) Lapsuuden kirjastosta kaverin suosituksesta. Oli hyvä suositus! Lapsuus on Ditlevsenin autofiktiivisen trilogian tai Kööpenhamina-trilogian ensimmäinen osa ja se on ilmestynyt tanskaksi alunperin vuonna 1967. Muut osat, Nuoruus ja Aikuisuus, ilmestyivät aika pian sen perään siinä 1970-luvun taitteessa. Kaikki kolme on ilmeisesti käännetty englanniksi pari vuotta sitten, ja sitä kautta ne ovat löytäneet nyt tiensä myös suomennoksiksi! Takakansitekstin mukaan Ditlevsen on Tanskan rakastetuimpia kirjailijoita ja juuri tämä Kööpenhamina-trilogia on ilmeisesti osa tanskalaista kaanonia, jonka lähes kaikki jollain tavalla tuntevat. Lapsuus on kuvaus pienestä Tovesta, työläisperheen tytöstä, ja tämän perheen ja kotikortteleiden arjesta. Kuvaus on kaunistelematon, mutkaton ja tuntuu tosi aidolta ja raikkaalta, vaikka elämä ei olekaan mitään ruusuilla tanssimista.

Välimatkaa Toven lapsuuteen on tästä minun lukupaikastani eli tämän hetken Suomesta maantieteellisesti ja ajallisesti lopulta aika vähän, ja lähiön lapsesta monet kuvaukset keskenään kuljeskelevista lapsista tuntuivat tosi tutuilta. Ditlevsenin kuvaama lapsuus Vesterbron työläiskaupunginosassa on silti sellainen, joka ei ihan ensimmäisenä tulisi Tanskasta mieleen. Eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä aikoja, ja työläisten elämä on materiaalisesti niukkaa ja karua: Toven isoveljen syntyessä aikuisten työpäivät olivat vielä 12 tunnin pituisia, Toven syntyessä enää (muistaakseni) kymmenen. Henkisestikään maailma ei välttämättä ole kovin avara, kun elämä on selviytymistä tilistä toiseen. Mistä silloin voi unelmoida? Lasten maailma koostuu koulusta, omasta korttelipihasta, jonka roskakatoksessa isommat tytöt juttelevat tulevaisuudestaan ja haaveistaan, sekä lähiseudun kaduista puoteineen ja maksullisine naisineen. Tulevaisuudelta toivotaan joko puolisoksi kunnollinen ja raitis ammattimies, joka tuo viikkopalkkansa kotiin, tai vakituinen työpaikka tai eläkevirka. Molemmat kuulostavat herkän ja voimakkaasti tuntevan Toven korvissa pelottavilta vaihtoehdoilta, ja tulevaisuus tuntuu korkealta muurilta, joka ympäröi pienen Toven ja vain odottaa kaatuakseen hänen päälleen ja murskatakseen hänet alleen. Ditlevsen kuvaa tosi hienosti sellaista lapsen samanaikaista avuttomuutta ja voimattomuutta, mutta myös sitä, miten tarkkasilmäisesti hän kuitenkin havaitsee monia asioita. Vain muutamilla sanoilla Ditlevsen loihtii tarkkoja muotokuvia perheestä, suvusta ja lähiseudun asukkaista. Vereviä kuvauksia ja nimiä: Bläkkäri, puna-Carl, syyhy-Hans, naapurin Ketty.

Kirjan pieni Tove asuu vanhempiensa ja isoveljensä kanssa ahtaissa oloissa työläisten kaupunginosassa. Ditlevsen kuvailee lapsen kokemusmaailmaa tosi pakottomalla, herkällä ja tiiviillä tavalla, jossa on kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä: On syksy, ja myrsky kolisuttelee lihakauppojen kylttejä. - - Kuljen Ruthin kanssa ohimenevässä hämärässä, ja poistumme kadulta varmoina siitä että jotakin tapahtuu ennen kuin päivä on ohi. Tove on tosiaan herkkä ja voimakkaasti tunteva lapsi, ja hän haaveilee ja herkistyy erityisesti sanojen äärellä. Toisella luokalla koulussa virsien sanat ovat kauneinta ja koskettavinta mitä hän tietää, ja pakottava tarve ajaa Toven kirjoittamaan omiakin runoja. Runojen kirjoittaminen ja koulujen käyminen on silti tässä maailmassa ”haihattelua”, joka joutuu törmäyskurssille työläisperheen lapsen todellisuuden kanssa. Todellisuudessa pihan muut lapset ja omat vanhemmat antavat jatkuvasti ymmärtää, ettei kannata luulotella (itsestään) liikoja, mutta ihanasti Tove kuuntelee omaa sisäistä ääntään, joka sinnikkäästi vaatii kirjoittamaan sieltä sisältä pulppuavat runot.

Kirjan lopulla Tove on käynyt rippikoulun, kirjoittanut rakkaaseen muistikirjaansa monta runoa ja näyttänyt niitä parille valitulle lukijalle. Hän on opettajan pettymykseksi jättänyt pyrkimättä lukioon ja lähtee sen sijaan piikomaan. Isoveli on muuttanut kotoa omaan vuokra-asuntoon heti 18-vuotispäivänään ja yskii jatkuvasti töissä käyttämiensä lakkojen ja maalien vuoksi. Tarinan seuraava osa pitää päästä lukemaan pian!

Kirjan tiedot.

Tove Ditlevsen: Lapsuus. Kustantamo S&S 2021 [1967]. Suomentanut Katriina Huttunen. 142 sivua.