Hän tiskaa ja pitelee tiskiharjaa samalla tavalla kuin Ham teki, laskee tiskit kalliolle, kurkottaa vähän kauemmas veteen ja saa käteensä kielekkeen reunalta litteän kiven. Sen voisi viedä täältä kaupunkiin. Paperipainoksi. Kivi on märkä ja kylmä ja siinä on musta spiraalikuvio, hän kuivaa sen housunpolvea vasten ja työntää anorakin taskuun.
Johanna Venhon Syyskirja on aika ihana, surumielinen tai kaihomielinen kirja. Koska toinen sen keskushahmoista on Klovharun saarelta lähtöä tekevä Tove Jansson, ajatukset suuntaavat heti tietenkin Kesäkirjan (1972) suuntaan. Luin Kesäkirjan joskus liki kaksikymmentä vuotta sitten ja muistan sen jotenkin iloisena, lämpimänä ja suloisena kirjana.
Syyskirja puolestaan on kirja haikeasta luopumisestä ja tavallaan kodin tunnun hakemisesta. Se ajoittuu kesään 1991, jolloin tuolloin jo 77 vuotta täyttävä Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettivät viimeisen kesänsä Klovharun saarella. Saarella vierailee kesän viimeisten viikkojen aikana myös merivesinäytteitä ottava yliopiston kenttäkurssi. Kurssin mukana on kirjan toinen kertoja Maria, joka on ilmoittautunut kurssille mukaan lähinnä siinä toivossa, että Pellingin saaristossa liikkuva retkikunta pääsisi samalla lähelle Toven saarta ja Tovea. Näin käykin, kun merenkäynti pakottaa kurssilaiset rantautumaan Klovharulle. Tove ja Maria kohtaavat ohikiitävän hetken ajan.
Kerronta rakentuu lyhyiden tuokiokuvien varaan ja kappaleet ovat lyhyitä, vain muutaman sivun pituisia. Niissä vuorottelevat Toven ja Marian näkökulmasta kerrotut katkelmat. Tove Janssonin valitseminen fiktion kertojaksi tuntuu aika uskaliaalta valinnalta! Viime vuosina on kyllä julkaistu monia tällaisia biofiktioita, elämäkertaromaaneja, joissa todellisten, historiallisten hahmojen elämästä kerrotaan fiktion keinoin. Tarkoitus on tarjota uusia ja kiinnostavia näkökulmia henkilöiden elämään tai henkilöiden kautta. Tove Janssonin hahmon mukana kirjaan tulee tavallaan mukaan koko hänen tuotantonsa ja sen rikas maailma homssuineen ja hemuleineen.
Tove kertaa omissa luvuissaan mennyttä elämää, taidetta, kirjoja ja ihmisiä. 1950-luvun alussa Englannista tuli rohkea pyyntö piirtää muumisarjakuvaa suurilevikkiseen Evening Newsiin, ja siitä kaikki muumihässäkkä alkoi. -- Se, mikä aluksi oli leikkiä ja hupia, muuttui kuristavaksi, ja mukaan astui kiire. Kiire ei sovi yhteen taiteen kanssa, se on tumma kylmä hahmo, joka häälyy pihanreunamilla, jokin joka rikkoo auvoisan onnen – mutta on välttämätön. Tove Jansson on ollut Suomessa kestosuosikki jo vuosikymmeniä, mutta jotenkin silti tuntuu, että tässä muutama vuosi sitten, hänen syntymänsä 100-vuotisjuhlavuotena ja sen jälkeen, mielenkiinto on laajentunut muumeista kaikkeen muuhunkin tuotantoon. On ollut taidenäyttelyitä, Tuula Karjalaisen kirjoittama ihana ja perusteellinen elämäkerta, kirjeitä on julkaistu ja novelleista ja romaaneista otettu uusia painoksia. Venhon tekstissä ei olekaan tarvetta kerrata mitään elämän tai taiteilijauran vaihetta kovin perusteellisesti, se kun on jo tehty toisaalla, vaan taideteosten ja elämänvaiheiden kuvaus on hyvin viitteellistä. Ne ovat ohitse vilahtavia muistoja.
Marian luvuissa taas kuljetaan kurssilaisten kanssa saarilla ja luonnonsuojelijoiden kokouksissa. Kun vesinäytteenottokurssi päättyy ja muut suuntaavat takaisin kaupunkiin, Maria päättää jäädä telttansa ja kiikareidensa kanssa Pellingin rantaan rakentelemaan kepeistä ja kivistä asetelmia (leikkimään!) ja kiikaroimaan merelle kohti Klovharua kuin pieni Ti-ti-uu. Mariasta piirtyy kuva herkkänä ja voimakkaasti tuntevana ihmisenä, joka on aika yksinäinen ja kaipaa ympärilleen turvallisia "omia ihmisiä". Marian poikaystävä Atte ei selvästikään tuo tällaista kaivattua turvaa, vaan on kiinnostuneempi luonnonsuojelusta kuin Mariasta.
Siitä Atesta. Eräs toinen Syyskirjan lukenut kertoi kokeneensa voimakasta ärtymystä Aten hahmoa kohtaan. Atte onkin kuvattu aika tunteita herättävällä tavalla: hän on linkolaisuuteen vetoa tunteva intohimoinen luonnonsuojelija ja palavasilmäinen aktivisti, joka rakastaa ihmisiä ja vihaa ihmiskuntaa. (Tuttu paradoksi monelle luonnonsuojelijalle ja ilmastonmuutosaktivistille, varmaan myös esimerkiksi politiikassa toimiville.) Atelta Maria ei saa toivomaansa lämmintä ja turvallista syliä: Ymmärsin Attea: hän kehitti toivottomuutta ja voimattomuutta vastaan suojakseen väkevän vihan. Silti pelkäsin vihaa, pelko ja jännitys uuvuttivat minua. Tällaisesta tilanteesta tulee hakematta mieleen Muumilaakson marraskuu: on erimielisyyksiä ja vaikeuksia ja kaikki kaipaavat muumiperhettä, perheen tuomaa turvaa ja rauhaa, jonkinlaista tyventä myrskyävien vesien keskeltä. Toven muistot kertovat, että Marian ja Atten suhdetta muistuttava suhde oli myös nuorella Tovella ja Atos Wirtasella, Nuuskamuikkusen esikuvalla: Atos vain puhuu ja filosofoi ja harppoo menemään niin että Toven on pinnisteltävä pysyäkseen perässä.
Syyskirjasta tuli mieleen juuri lukemani tekstikatkelma, jossa pohdittiin uupua-sanan etymologiaa. Se on mahdollisesti johdos ikivanhaa "tyhjää tilaa", "onkaloa" tai vesilinnun pesäkoloa merkitsevästä sana(vartalo)sta uu. Myös suomen sana uupua merkitsee edelleen paitsi väsymistä, myös jonkin puuttumista, jonkinlaista tyhjyyden tilaa. Mitä siis uupuu, jos ihminen uupuu? Mitä Marialta ja Tovelta uupuu? Mikä tekee ihmiselle oman pesäkolon ja oman tilan tunnun? Tälläisiä kysymyksiä virisi lukiessa.
Kirjan tiedot.
Johanna Venho: Syyskirja. WSOY 2021. 280 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti