Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Sunnuntai-illan lukupiiritapaamisessa keskusteltiin Bernardine Evariston hienosta Booker-palkitusta teoksesta Tyttö, nainen toinen. Taas tuli muistutus siitä, miksi lukupiirit ovat parasta ajanvietettä: kirjoista on mukava vaihtaa mielipiteitä toisten kanssa, ja tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten ehtisi tarttua. Olin lisännyt tämän Evariston teoksen omalle henkiselle kiinnostavien kirjojen listalleni varmaankin heti silloin, kun se voitti Bookerin vuonna 2019.

Tyttö, nainen toinen on hieno episodiromaani ja takakansitekstin  mukaan "moniääninen sinfonia mustien naisten elämästä". Se on kirjoitettu ilman virkkeen aloittavia isoja alkukirjaimia tai virkkeen päättäviä pisteitä ja käyttää välillä proosarunomaista typografista asettelua, mikä oli yhden lukupiiriläisen mukaan vaatinut alussa hieman totuttelua. Minusta se oli kyllä tosi toimiva ratkaisu, siinä tavallaan muoto asettui tukemaan sisältöä: kirjan kahdentoista naisen kappaleet kertoivat näiden naisten elämäkertoja, heidän kokemuksiaan, joten pisteiden ja isojen alkukirjainten tyyppisten kirjoitetun kielen tunnusmerkkien puuttuminen vei kertomukset lähemmäs elettyä, koettua elämää.

 

Sinfonia koostuu siis kahdentoista naisen kertomuksista. Kertomukset on ryhmitelty neljään päälukuun, kussakin kolmen naisen alaluvut. Jollakin tavalla kaikki naiset liittyvät toinen toistensa tarinoihin, joten yhdistävine hahmoineen, perheenjäsenineen ja ystävineen henkilöhahmoista kertyy kaiken kaikkiaan hyvin moniääninen kuoro. (Evaristo itse on twiitannut erään lukijan kokoaman hienon henkilöhahmokartan, jota kävin pariin otteeseen katselemassa kun tarinat kiertyivät toisiinsa niin monin eri tavoin yhteen.) Lukupiirin aluksi pitikin ensin suunnitella, miten kirjaa käsitellään: yksi henkilö kerrallaan, päälukujen mukaisina kolmen nippuina vai assosiatiivisesti henkilöstä/tapahtumasta toiseen loikkien? Päädyimme noudattamaan suunnilleen päälukujen mukaista järjestystä, ja se oli ihan kätevä ratkaisu.

Ensimmäisen kolmikon (Amma, Yazz, Dominique) naiset ovat perhettä: Amma on uransa huippuhetkeä elävä teatteriohjaaja, lesbo ja aktivistityyppi, jonka näytelmän ensi-iltaan romaaninkin monet eri säikeet johtavat. Yazz on hänen tyttärensä, kipakka nuori ja valistunut opiskelija, jonka kritiikki osuu äitiinkin. Dominique on Amman ystävä, joka on ajautunut kontrolloivaan ja väkivaltaiseen suhteeseen (jonkin toisenkin kirjan kohdalla olen todennut, ettei se tietenkään ole heterosuhteiden yksinoikeus).

Toisen kolmikon (Carole, Bummi, LaTisha) elämänkokemuksia määrittää tietynlainen määrätietoisuus, lujaluontoinen ponnistelu ulos heikkojen lähtökohtien viitoittamasta kohtalosta. Nigeriasta lapsiavioliitolta pelastettu orpotyttö Bummi kohtaa elämässään erilaisia vastoinkäymisiä kuin hänen tyttärensä Carole, joka on elänyt etelä-Lontoon Peckhamissa traumatisoivia nuoruusvuosia. Carolen "pelastaa" lukupää ja lahjakkuus ja pääsy hyväosaisten keskuuteen Oxfordin yliopistoon. Hänen suhteensa omaan taustaansa ja omiin traumaattisiin kokemuksiinsa ovat vaikeat: opiskelijana ajatus äidistä hössöttämässä asuntolassa päällään metrikaupalla värikkäitä afrikkalaisia kankaita nolottaa häntä, ja myöhemmin hän tuntuu lähinnä pakenevan taustaansa, mutta lukija häntä kyllä ymmärtää ja toivoo hänelle onnellisuutta ja rauhaa. LaTisha on Carolen koulukaveri Peckhamista ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Hänkin tekee lujasti töitä päästäkseen elämässä eteenpäin, mutta olosuhteet asettavat hänen tavoitteensa hyvin erilaiselle tasolle kuin Carolella.

Kolmas kolmikko (Shirley, Winsome, Penelope) on kokoelma erilaisia lannistumisia ja raastavia pettymyksiä. Shirley eli rouva King on Carolen opettaja, joka on nuorena ja naiivina idealistina ajatellut voivansa opettajana pelastaa maailman yksi lapsi kerrallaan. Yksi ihminen on kaiken eriarvoisuuden edessä kuitenkin varsin voimaton, eikä maailma sillä tavalla taivu kaikkien tahtoon vaikka kuinka uutterasti taistelisi. Shirleyn lipumista katkeruuteen ja kyynisyyteen oli raastavaa lukea, samoin hänen äitinsä Winsomen sinnikästä kamppailua monenlaisten vastusten kanssa. Shirleyn opettajakollega Penelope on myös samantuntuinen hahmo, jonka feministiset ihanteet ovat kokeneet kolhuja eivätkä välttämättä päivittyneet maailman ja yhteiskunnan muutosten myötä.

Viimeinen kolmikko (Megan/Morgan, Hattie, Grace) pitää sisällään pitkän ketjun saman suvun naisia. Se kertoo 1920-luvulla eläneen tuntemattoman abessinialaisen isän lapsena kasvaneen Gracen monista suruista, tämän tyttären Hattien maanviljelijän elämästä ja salaisuuksista sekä muunsukupuolisen Meganin/Morganin yrityksistä päästä selville omasta itsestään. Päätöskolmikkoon liittyy myös yksi teoksen käänteentekevimmistä hetkistä (sekä vaivaannuttavimmista luvuista, kun Morganin keskustelut muunsukupuolisuudesta tuntuvat yhtäkkiä jotenkin päälleliimatuilta ja julistavilta tai alleviivaavilta – lehteilin ne sivut aika nopeasti läpi).

Teoksen teemat ovat aika massiivisia ja tiukasti kiinni tämän ajan tärkeissä keskusteluissa. Teemoihin lukeutuvat muun muassa rasismi, sukupuoli, seksuaalisuus, väkivalta, vanhemmuus, luokka, ihonväri, identiteetti ja sukupolvien väliset hankaukset tai suoranaiset kuilut. Koska tarinat ovat mustien brittien tarinoita, niitä kaikkia luonnehtii jollakin lailla eräänlainen toiseuden kokemus, mihin teoksen nimikin tietenkin viittaa. Mutta nainen ei ole vain yhtä tai vain yhdenlainen kokemus, eikä musta ihonväri ole vain yhtä tai yhdenlainen kokemus, sen tämä teos osoittaa. Näkökulmat risteävät ja riitelevätkin. Kokonaisuutena Tyttö, nainen, toinen on hurja ja monumentaalinen, kaunokirjallinen mestariteos.

Kirjan tiedot

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (suomentanut Kaijamari Sivill). WSOY 2022. 528 sivua.