Fiona 'Elōnen esikoisromaani Tulit luokseni kutsumatta alkaa aamusta, joka on monille pienten lasten äideille tavallaan hyvin tuttu. Toisaalta sen kuvaama todellisuus on monelle myös tosi etäinen. Kirjan alussa nuori ruskea yksinhuoltajaäiti Ona vie kiukuttelevaa lasta päivähoitoon (tuttu kokemus), kun puhelimeen kilahtaa viesti. Lapsen isä on päässyt vankilasta ja tahtoo tavata (ei niin tuttu kokemus).
Viestin myötä Onan mieleen tulvahtaa liuta muistoja menneisyydestä: lapsen isän tapaamisesta, päihteistä, omasta lapsuudenperheestä ja isästä.
Suomen Kuvalehden jutussa 'Elōne kertoo, että tarinan aihio on syntynyt jo jokunen vuosi sitten RT Lit -akatemian luovan kirjoittamisen kurssilla. Silloin hän kirjoitti lähinnä omiin henkilökohtaisiin tarpeisiinsa ja kertoo aina käsitelleensä kirjoittamalla vaikeita elämäntilanteita ja ihmissuhteita, joista on ollut hankala puhua kenenkään kanssa. Tällaisia jännitteisiä ihmissuhteita kirjassa ovat ainakin Onan suhde lapsen päihteitä käyttävään (ja vankilaan päätyvään) isään sekä omaan isään, joka tuntuu lukijasta ensin melko ankaralta ja komentelevalta hahmolta. Isä tulee myös aiheuttaneeksi tilanteita, joita Ona joutuu tahtomattaan korjaamaan ja joissa hän joutuu luovimaan erilaisten toimintatapojen välillä: isä esimerkiksi pelmahtaa ilmoittamatta päiväkodille hakemaan lapsenlapsensa luokseen, jolloin päiväkodin hoitaja toruu tästä Onaa sanomalla paheksuvasti, että "näistä tulisi sitten jatkossa ilmoittaa etukäteen". Sama isä kuitenkin auttaa Onaa muutoissa ja tahtoo viettää aikaa lapsenlapsen kanssa, joten kuvaan tulee monenlaisia sävyjä.
Siinä SK:n jutussa luonnehditaan myös, että teos sijoittuu
kulttuurien solmukohtiin. Ajattelin, että se näkyy kirjassa juuri näinä
jännitteisinä ihmissuhteina ja tilanteina, kun tulee jonkinlaista kitkaa
tai hankausta arkisissa vuorovaikutuksen tilanteissa. Miten esimerkiksi
katsotaan Onaa ja "muita hänenlaisiaan" hiekkalaatikolla, koulussa,
baarin jonossa, bussissa -- kirjoissa, valkoisten miesten kirjoittamissa
lauluissa, valkoisten ihmisten tekemässä taiteessa, elokuvissa,
viesteissä ja alikulkutunnelien seinissä. Miten heille puhutaan, mitä heiltä kysellään vaikkapa päiväkodissa, HopLopissa tai kadulla. Nämä risteys- tai solmukohdat eivät näy kaikille samoilla tavoilla.
Tulit luokseni kutsumatta
sai minut miettimään näitä solmukohtia ja jonkinlaista suomalaisuuden
tai äitiyden käsikirjoitusta, arkki- tai stereotyyppisiä mielikuvia
siitä, mitä on olla suomalainen tai äiti. Mitä tapahtuu, kun ei itse
sovi niihin valmiisiin malleihin vaikkapa olemalla ruskea tai
tulemalla äidiksi muissa olosuhteissa kuin vakaassa parisuhteessa,
keskiluokkaisessa palkansaajakodissa ja kolmikymppisenä? Kun edessä on pehmoisten vauvaunelmien sijaan usvaa ja epätietoa?
"Mikä on sun mielestä vaikeinta vanhemmuudessa?" hän kysyy.
Akatemiatutkija Anna-Leena Toivanen totesi juuri eräässä lukemassani jutussa, miten kirjallisuus ei synny tyhjiössä, vaan sen kautta suodattuu valtava määrä inhimillistä kokemusta.
'Elōnen kuvaama inhimillinen todellisuus tuntuu paikoin tosi
samastuttavalta (varsinkin äitiyteen liittyvät katkelmat) ja paikoin se
kuvaa ainakin minulle uudenlaisia todellisuuksia. Tempoileva parisuhde päihderiippuvaisen kanssa oli yksi näistä, samoin helsinkiläisten nuorten aikuisten elämän monet asiat ja kahden kulttuurin perheessä kasvaminen. Paljon oli sellaista, josta olisin lukenut mielelläni lisää, ja kirja tuntui ehkä jollakin tavalla jäävän kesken. Mutta millä tavalla? Enpä oikein osaa sanoa. Sivumäärän puolesta tilaa olisi ainakin vielä ollut, ja 'Elōnen teemat ovat kiinnostavia.
Loppuun vielä irtonainen huomio kielestä: Onan monikielinen todellisuus näkyy isän kanssa käytynä englanninkielisenä keskusteluna, ja Onan ja Parhaan
Ystävän välinen viestintä on esimerkki hyvin todentuntuisesta englannin
sekaisesta tekstariviestinnästä.
Kirjan tiedot
Fiona 'Elōne: Tulit luokseni kutsumatta. Otava 2022. 156 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti