Seuraa viikon lehdistökatsaus! Minulle tulee ihan kotiin kannettuna ranskalainen kirjallisuuslehti Lire magazine littéraire. Uudessa numerossa on grand entretien eli parin aukeaman haastattelu Mélissa Da Costasta, jonka luin tietenkin heti innolla, sillä olen tänä talvena suomentanut hänen megamenestykseksi noussutta esikoisromaaniaan Tout le bleu du ciel! (Ilmestyy Tammelta ensi syksynä, nimi ei ole vielä varma.) Kirja on kertomus miehestä, joka saa alle kolmikymppisenä harvinaissairausdiagnoosin varhaisiän Alzheimerista, ja lääkäreiden mukaan elinikää on noin kaksi vuotta. Alkujärkytyksestä toettuaan hän päättää lähteä viimeistä kertaa matkaamaan maailmalle eikä ainakaan aio jäädä sairaalasängyn letkuihin roikkumaan kiinni elämästä. Mutta miten suhtautua elämään, kun menneisyys alkaa hapertua pois eikä tulevaisuuttakaan enää oikein ole?
Tämäntyyppiset kirjat luokitellaan yleensä nk. feelgood -kategoriaan, vaikka pelkkää hyvää mieltä ei siis ole tarjolla, vaan koskettavia ihmiskohtaloita. Liren haastattelussakin Da Costa saa kommentoida tätä lajityyppiä, ja hän kertoo inspiraation lähteikseen monia muita saman kategorian menestysteoksia (Katherine Pancolin, Muriel Barbéryn, Grégoire Delacourtin jne. teoksia). Hän kertoo käyvänsä mielellään haastatteluissa ja tapahtumissa keskustelemassa kirjoistaan, sillä yleisö on hänelle todella tärkeä, ja feelgood -kirjojen kautta lukijat pääsevät jakamaan jonkin yhteisen inhimillisen kokemuksen (Da Costan teoksissa se on usein sairaus, läheisen kuolema tai muu ravisteleva elämäntapahtuma). On va à l'essentiel, siinä pääsee kiinni johonkin olennaiseen ja monille tuttuun inhimilliseen kokemukseen, ja nämä kirjat usein herättävät tunteita, puhuttelevat lukijoita syvästi. Ja traagiset kohtalot herättävät paljon tunteita. Koskettavan lisäksi voisi puhua myös voimaannuttavasta lukukokemuksesta.
Oikeastaan voisi puhua terapeuttisesta lukemisesta, sellaisesta joka auttaa lukijaa reflektoimaan omiakin tunteitaan ja ajatuksiaan. Kirjoittamisella ja lukemisella on tunnetusti ja tutkitusti paljon hyvinvointia lisääviä vaikutuksia, myös suoranaisesti terapeuttisia!
Terapeuttinen kirjallisuus saa nyt toimia myös aasinsiltana Da Costasta tuoreimpaan ns. kirjallisuusdraamaan, eli taitoluistelija Kiira Korven runokokoelmaan ja sen ympärille syntyneeseen kiinnostavaan kohuun. Tiivistelmänä siis: Korpi on julkaissut runokokoelman, joka on Hesarin arvostelija Arttu Seppäsen mukaan "hukannut kaikki runouden kielelliset mahdollisuudet". Arvostelussa perustellaan minun mielestäni hyvin se, miksi kirjan tekstit muistuttavat runojen sijaan päiväkirjamaisia ajatelmia, ja terävin kritiikin kärki osoitetaankin kohti kustantamoa ("isot kustantamot julkaisevat tätä nykyä niin vähän runokirjoja, että Korven teoksen julkaiseminen tuntuu suorastaan härskiltä"). Kustantamo puolustautui ilmoittamalla, että teos on oikeastaan "voimalyriikkaa", voimaannuttavaksi aiottua luettavaa, eikä mitään taidelyriikkaa (tämä on se aasinsillan toinen pää).
Kritiikki on tietysti herättänyt valtavasti vilkasta keskustelua, mutta jotenkin tuntuu, että monilla askelmerkit ja asemat olivat valmiina jo entuudestaan: "ilkeä ja pöyhkeä kriitikko lyttää epäreilusti", "kriitikot arvostavat vain rumaa tekotaidetta, ja kansan maku on jotain aivan muuta, älä ole Kiira ilkeilystä moksiskaan". (Lehtijuttujen kommenttikentissä on myös oikeasti ikävää Korpeen ja hänen runoihinsa kohdistuvaa ilkkumista, mutta se onkin luonteeltaan aivan erilaista kuin kriitikon antamat pyyhkeet.) Moni arvostelusta närkästynyt kommentoija tuntuu jollakin tavalla kommentoivan status- ja makuasioita ja pitävän kriitikkoa norsunluutornissa istuvana elitistisenä snobina.
Tästä viriääkin kiinnostava ajatus: mistä muodostuu kirjallinen tai kulttuurinen maku? Miten ajatellaan kriittisesti, taidetta tai ylipäätään? Miten arvioidaan ja millä kriteereillä? Ja mitä kaikkea muuta näihin kysymyksiin liittyy? Minun mieleeni monen keskustelijan kommentit ovat tuoneet hyvin klassisia bourdieulaisia maku- ja yhteiskuntaluokka-ajatuksia. Kaivoin ajattelun eväiksi esiin muutaman vuoden takaisen järkälemäisen teoksen Suomalainen maku : kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen (Gaudeamus 2014). Se tarkastelee laajan tutkimusaineiston valossa suomalaisen yhteiskunnan kulttuurisia erotteluita, eli juuri niitä, jotka tässä arvostelu-gatessakin törmäilevät. Kirjan keskeiset käsitteet maku, pääoma, erottautuminen, legitiimiys tai habitus ovat tietenkin peräisin sosiologi Pierre Bourdieulta, joka loi nämä todella käyttökelpoiset käsitteet osoittaessaan, miten ihmisen elämäntapa ja mieltymykset kumpuavat suurilta osin yhteiskuntaluokasta.
Kirjallisuudelle ja kirjalliselle maulle on kirjassa omistettu kokonainen luku analyyseineen ja haastatteluineen, ja tärkein havainto aineistosta lienee se, että koulutus vaikuttaa hyvin paljon
kirjallisuudesta pitämiseen ylipäänsä: kaikista kirjallisuudenlajeista –
romanttista viihdettä ja uskonnollista kirjallisuutta lukuunottamatta –
pidetään sitä enemmän, mitä korkeampi vastaajan koulutus on. Yksikään
kirjallisuudenlaji ei leimaudu "epälegitiimiksi", sillä viihteestä
pitäjiäkin on eniten alemman korkea-asteen koulutuksen saaneissa. (Musiikin puolella esimerkiksi oopperamusiikki on legitiimiä, räppimusa epälegitiimiä, noinniinkuin vertailukohdan esittääkseni.)
Tällainen bourdieulainen jakolinja tuntuu aika hedelmälliseltä perspektiiviltä myös tähän runoarviointikeskusteluun. On itsestäänselvää, että koulutuksen myötä yleistyvä kirjallisuuden harrastaminen kehittää kirjallisuuden ja sen keinojen tuntemusta, joten kulttuurinen pääoma vain kumuloituu ja kumuloituu. "Kulttuurisen yläluokan" maku on estetisoiva ja arvostaa taiteellista ilmaisua (Herman Raivio muistuttaa jutussaan, että kritikós tarkoittaa arvioimiseen kykenevää, verbi krínein puolestaan erottelua, arviointia ja päättämistä, kritikē tekhnē tarkoittaa taitoa erotella asioita toisistaan ja kykyä punnita niitä – kriitikko siis arvioi ja arvottaa taidetta asiantuntemusta vaativalla näkemyksellä). "Rahvaan/kansan/tmv" maku taas on suoraviivaisempi, ja sen kriteerinä ovat Bourdieun mukaan esteettisten seikkojen sijaan enemmänkin välittömät aistinautinnot ja tarpeet – runojen kohdalla ehkä ainakin helppolukuisuus ja samaistuttavuus, ehkä myös ne terapeuttiset arvot. Kiira Korven "runokohussa" onkin siis tästä perspektiivistä kyse myös kulttuurisosiologisesta törmäyksestä. Sen vuoksi reaktiotkin ovat niin voimakkaita, sillä kohuun kytkeytyy tällaisia kulttuuriseen pääomaan liittyviä hierarkioita ja sitä myöten henkilökohtaisilta tuntuvia identiteettikysymyksiä, ja itse taiteenlajiin liittyvät seikat unohtuvat aika nopeasti. (Samasta syystä monet Perussuomalaisten edustajat tai kansanedustajaehdokkaat, kuten puolueen puheenjohtaja Riikka Purra tässä taannoin, mielellään asemoituvat vastustamaan korkeakulttuuria ja taiteita, sillä se on keino asemoitua vastustamaan "eliittiä" – siitäkin huolimatta että taiteen tekijät ovat usein vähätuloisia eivätkä mitään valtaakäyttäviä porhoja. Tai, kuten Oskari Onninen asian muotoili tässä kolumnissa, "helpoin tapa aloittaa päätön identiteettipoliittinen mutapaini on sanoa kulttuuri".)
No, sosiologinen minianalyysi olkoon siinä, oikeasti minua kiinnostaa enemmän hyvän kritiikin lukeminen ja kaikenlainen "kirjallisuuspuhe" noin yleisestikin. Ilman kritiikkiä ja arvioita taidekeskustelu näivettyy ja korvautuu pelkillä markkinointipuheilla ja somehehkutuksella. Bourdieukin kuvaa kirjallisuutta kenttänä, jonka toimijoina vaikuttavat sekä kirjailijat, kriitikot että lukijat. (Ja jos Bourdieu olisi kirjoittanut tutkimustaan nykypäivänä, hän olisi aivan varmasti maininnut myös blogit!) Printtimediassa kaikenlaiset arviot ovat olleet vähenemään päin, mutta olen seurannut mielenkiinnolla esimerkiksi Suomen arvostelijain liiton hienoa hanketta Kritiikki näkyy! Linkki tässä, käy kurkistamassa jos tahdot lukea esimerkiksi lähikritiikkiä paikallisista ilmiöistä ja tuotannoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti