Mikko Heikka & Vesa Kanniainen: Maailma koronan jälkeen

Nyt oli vuorossa hyvin ajankohtaista luettavaa! Itse asiassa niinkin ajankohtaista, että jouduin noutamaan samaa kirjaa kirjastolta kahdesti: ensimmäisellä kerralla kääntelin nidettä käsissäni kummastellen, että tämä vaikuttaa nyt aivan erilaiselta teokselta kuin kuvittelin. Ja niinhän se olikin - myös Markus Leikola on julkaissut tänä vuonna tismalleen samannimisen teoksen ja kirjaston tarroittajalla olivat menneet varmaankin samannimiset kirjat sekaisin. Toisella kerralla sain sitten tämän toivomani keskustelukirjan.

Tämän kirjan sivuilla keskustelua käy kaksi emeritusta: Espoon emerituspiispa Mikko Heikka ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen. Kirjan huolella ja ajatuksella laaditut kirjeet on kirjoitettu viime (korona)vuoden aikana, ja ne on jaettu lukuihin tai keskusteluihin, joiden nimet ovat paikoitellen kaikkea muuta kuin mielikuvituksettomia: Tuho, Mehiläinen, Sympatia, Hiili, Paratiisi, Luikertelija, Mestaajat, Haavat, Sekopäät, Pojanviikarit ja Koronan jälkeen. Itse kirjankin nimestä huolimatta jonkinlainen koronanjälkeisen maailman maalailu jää itse asiassa täysin sivurooliin tässä kirjassa, mistä kertonee sekin että viimeinen Koronan jälkeen -keskustelu on kirjan lyhin.

Keskusteluissa ei niinkään siis rakenneta polkuja tulevaisuuteen, vaan tutkaillaan erilaisia tuhoisia kehityskulkuja ja kriisejä, jotka ovat nousseet pandemian myötä kipeämmin valoon. Jos tämä kuvaukseni nyt kuulostaa siltä, että sedät siellä kirjoittelevat miten minä kyllä tiedän mistä kaikki johtuu ja antakaas kun kerron mitä nyt kuuluu tehdä, niin se kuva on kyllä täysin väärä. On ilo lukea tällaista harkittua, punnittua tekstiä, jossa kaikesta huomaa, että sen kirjoittajilla on kyky uteliaisuuteen, kriittiseen ja itsekriittiseen ajatteluun ja aikansa ja maailman seuraamiseen.

Mutta niin, siitä koronasta. Heikka ja Kanniainen molemmat toteavat, että pandemia on muistuttanut monia (ei kylläkään aivan kaikkia) siitä, miten ihminen ei sittenkään ole luomakunnan kruunu ja kaikkivoipainen olento. Uudenlaisen luontosuhteen ja ihmiskuvan muodostamiselle olisi siis nyt oivallinen tilaisuus ja tilausta! Lisäksi kirjassa pohditaan sitä, miten viruspandemia on nostanut esiin konkreettisen kysymyksen elämän arvosta. Nykyinen tilanne onkin eräänlainen filosofian oppikirjoista elävään elämään loikannut moraalidilemma. Ruotsissa ja Suomessa valitut toisistaan poikkeavat toimet vielä korostavat tätä seikkaa. Utilitarismi-esimerkki: onnettomuuspotilas jää 50 prosentin todennäköisyydellä henkiin, mutta utilitaristisesti ajateltuna voisi olla kannattavampaa jättää hänet hoidotta ja pelastaa hänen elimillään kaksi muuta ihmistä. (Tosielämässä ei kuitenkaan toimita näin, ei terveydenhuollossa tai muutenkaan.) Ruotsi on toiminut enemmän utilitarististen periaatteiden mukaan, laumaimmuniteetin toivossa, Suomi taas on lähtenyt siitä yhdenvertaisuutta korostavasta periaatteesta, että kaikki pelastetaan koronakuolemalta, jotka vain voidaan.

Koska koronapandemian takana lymyää näitä moraalifilosofian kaltaisia mittavia ja kaikkiin suuntiin sinkoilevia teemoja, kirjassakin käsitellyt aiheet ovat hyvin monenlaisia. Kanniainen on kansantaloustieteilijä ja Heikka muun muassa taloushistoriasta kirjoittanut piispa, joten moni keskustelu kierähtää jossakin vaiheessa käsittelemään taloutta: Adam Smithiä, Weberiä, moraalitaloutta, kätyrikapitalismia, EU:n taloutta, yhteismaan tragediaa tai homo economicuksen ajatusta. Kanniainen  nostaa useammankin kerran esiin esimerkiksi Adam Smithin taajaan toistellun sitaatin siitä, miten emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan. Tähän Mikko Heikka vastaa kysymällä Katrine Marçalin kirjan otsikon mukaisesti: kuka sitten valmisti Adam Smithin päivällisen? Vastaus nimittäin on, että Adam Smithin äiti. Äidin tuki muun muassa aamiaisten, lounaiden ja päivällisten muodossa poikamiehenä eläneelle Smithille loivat edellytykset uraauurtavalle tutkimustyölle. (Kiitos Mikko Heikalle hyvästä lukuvinkistä: Katrine Marçalin Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? ilmestyy sattumoisin Elina Halttunen-Riikosen suomentamana ensi syksynä ja ampaisi minun lukulistani kärkeen heti.) Homo economicus onkin jonkinlainen idealisoitu, teoreettinen malli ihmisen toiminnan motiiveista, mutta ihmiset käyttäytyvät sen mukaan reaalimaailmassa kovin harvoin. Sekä muunlaisten tutkimusten että aivokuvantamisten löytöjen mukaan ihminen on sekä itsekäs että altruistinen olento. Tätäkin aihetta kirjassa käsitellään monelta kiinnostavalta kantilta.

Kirjan otsikko on tosiaan Maailma koronan jälkeen ja alaotsikkona Keskustelukirjeitä. Kirjeiden mittaan kirjoittajat vaihtavat kuulumisia vuodenkierron etenemisestä ja vastaavat toistensa esille nostamiin asioihin. Tavoite on yhdessä kehitellä ajatuksia eteenpäin ja tarvittaessa haastaa keskustelukumppania. Itsestäni ainakin tuntui, että näistä kahdesta Kanniainen tuli enemmän haastetuksi: alussa hän toistelee ajatusta siitä, ettei taloustiede tuota mitään talouspoliittisia suosituksia ja ettei talouden tutkija voi lausua kannanottoja juuri mistään aiheesta, mutta loppupuolella päätyy toteamaan pitkällisesti perusteltuna mm. että tehokapitalismia pitää suitsia ja tuntuu hieman hämmästyvän itsekin omista näkemyksistään. Olenko tulossa ihmiseksi, ulos tiedemiesroolistani? Kiinnostava käänne. Toimii myös muistutuksena kaikille siitä, että omankin ajattelun premissejä on usein hyvä tarkastella kriittisesti, jotta voi joko vakuuttua niiden paikkansapitävyydestä tai sitten tarpeen vaatiessa hieman päivittää.

Ulospääsyä koronapandemiasta ei edelleenkään ole odotettavissa aivan lähiviikoille, joten vielä tässä olisi aikaa lukea muitakin pandemian synnyttämiä kirjoja! Esimerkiksi Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittama esseekokoelma Pakopiste on houkutellut minua jo joulukuusta alkaen.

Minna Lindgren: Armon Anneli

 Kysymys: Kuinka kauan kestää kuunnella adagio molto et mesto-osa Beethovenin ensimmäisestä ns. Razumovski-kvartetosta?

Vastaus: Sopivan kauan - ehtii perille terapialaamatilalle sovittuun tapaamiseen ennen kuin aika tai matka loppuu kesken.

Minna Lindgren on niittänyt aivan valtavasti suosiota sekä niin kutsutulla Ehtoolehto-trilogialla että sitä seuranneilla kirjoillaan (Vihainen leski, Kaukorakkaus, Aina on Toivoa). Oli siis korkea aika tarttua Lindgrenin kirjoihin ja selvittää, mikä on suosion syy! Ajattelin, että tyyli saattaa kyllä olla jo osin tuttu: olen viettänyt menneen koronatalven aikana tuntikausia kuunnellen Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmiä Yle Areenalta välillä naurusta tyrskähdellen ja välillä ihmetellen, mikä uskomaton taika Lindgrenillä onkaan hyppysissään: hän osaa todellakin elävöittää (musiikin) historiaa ja tarjoilla kuulijalle samassa paketissa asiantuntemusta, huumoria ja hyviä oivalluksia. Lyömätön yhdistelmä.

Armon Anneli on kertomus Anneli Kaulimosta, joka on ajan henkeen sopivasti kouluttautunut vielä viisikymppisenä uuteen ammattiin ja aloittanut nyt 57-vuotiaana Haaramäen eläinlääkärinä erikoisessa kuntakokeilussa, jossa kunta ostaa näitä eläinlääkäripalveluita yksityiseltä yrittäjältä (mutta kuitenkin määrittelee palvelun hinnan, mikä hieman sotii tätä yrittäjyysajatusta vastaan). Mukana muuttaa saman paikkakunnan niinikään uudenlaisen, kokeellisen terveyskioskin hoitoonsa ottava lääkäripuoliso Kalle. Annelin hoidettavana on niin poikivia lehmiä, depressiivisiä lemmikkiliskoja kuin jalkavaivaisia laamojakin. Aamusta Anneli yrittää tehdä pari tuntia paperi- ja puhelintöitä, sitten pitää pari tuntia vastaanottoa ja loput päivästä ajelee pitkin harvaan asuttua kuntaansa asiakkaiden luo, Beethovenia matkalla nautinnollisesti kuunnellen.

Asiakkaissa onkin tosiaan, krhm, kirjava joukko kaikenlaisia tapauksia. Lindgren on hieno satiirikko, joka osaa luoda pähkähulluja karikatyyrejä - tässä kirjassa suosikkini on höpsähtäneeltä vaikuttava eläkeläisrouva, jolla on kotonaan kokonainen bestiaarillinen eksoottisia eläimiä. Näiden sielunelämää ja hoidon tarvetta rouva tulkitsee hämmentyneelle eläinlääkärille lähinnä Shakespearen säkein. Rouvan (kasvo)muistissa on kuitenkin parantamisen varaa, joten Anneli saa joka kerta kuulla "siitä edellisestä" lääkärin sijaisesta, joka ei ymmärtänyt eläimistä yhtään mitään. Ratkiriemukas hahmo! Eikä kuitenkaan mikään hupsu vanhus, kuten kirjan loppupuolella selviää.

Työtehtävissä Anneli kohtaa toisaalta niin eläinten kuin ihmistenkin laiminlyöntiä ja toisaalta myös ylenpalttista hemmottelua ja hoivaamista, ja esiin nousee ihmeellisiä ristiriitoja ja kysymyksiä. Miksi toisia eläimiä hoidetaan ja lääkitään kustannuksiin katsomatta, niin että kauneuskirurgia enää vain puuttuu, ja toisia katsotaan vain taloudellisen hyödyn tavoittelun kautta? Onko eläinten ja ihmisten kaltoinkohteluun yhtä vaikea tarttua? Kummalla on enemmän kävijöitä, ihmisten vai lemmikkieläinten hautausmaalla? Minkälaista on hyvä elämä, eläimen tai ihmisen? Minkälainen on hyvä kuolema? Osansa saavat niin kaikenlaiset kuntapäättäjien "kehityshankkeet" (usein "kehittäminen" on vain eufemismi lakkauttamisille, lopettamisille ja karsimisille), neandertalilaisen käytöstavoilla modernissa maailmassa tarpovat ihmiset, kuoleman ja kärsimyksen ajatuksen sivuuttaminen ja aika moni muukin asia. 

(Voin kuvitella Minna Lindgrenin lukemassa taannoista Hesarin henkilökuvajuttua professori Hanna Meretojasta ja nyökyttelemässä raivokkaasti päätään Meretojan kokemuksille siitä, miten ympäristö painostaa puhumaan vakavasta sairaudesta taistelun narratiivilla - yksilö taistelee, yksilö voittaa vaarat ja kärsimykset. Onnettomuuksia ja sattumanvaraista kärsimystä ei tarvitse kenenkään kohdata, sellaiset eivät mahdu nykykäsitykseen elämän luonteesta.)

Äänikirjabuumiin en ole onnistunut pääsemään mukaan, mutta kuuntelen radiosta kaikenlaista kivaa, kuten niitä maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmiä, joten kirjailijan ääni on tullut tutuksi. Lukiessa ei oikein ollut mahdollista välttää kuulemasta sielunsa, öh, korvilla tekstiä luettuna Lindgrenin äänellä. Armon Anneli onkin yksi niitä harvoja kirjoja, joita voisi olla mukava myös kuunnella! Äänikirja siitä toki on olemassakin, joskaan ei kirjailijan itsensä lukemana.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa (tassut ainakin näkyvät).

PS. Alun kysymys Razumovski-kvartetoista saattaa muuten olla aivan harhaanjohtava: palautin kirjan jo kirjastolle enkä pääse enää tarkistamaan, mitä sävellystä milläkin matkalla kuunneltiin. Terapialaamojen luo ajaessa Anneli saattoi kuunnella jotain aivan muuta!

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Virtaavan veden sukua on Tansaniasta 10-vuotiaana Ruotsiin muuttaneen Kayo Mpoyin esikoiskirja. Se ilmestyi Ruotsissa 2019 ja Ulla Lempisen suomennoksena heti alkuvuodesta 2020. Kirja kertoo 6-vuotiaasta pikku Tshadista, joka asuu 1980-luvun lopulla perheineen Dar es Salaamissa, missä isä on töissä Zairen suurlähetystössä. Tai oikeastaan sanoisin, että se kertoo maailmasta sellaisena kuin se avautuu Adin silmien ja kokemusmaailman kautta. Lapsikertojan maailma ei ole pelkkää huoletonta leikkiä: koulunkäynnin, naapurin lasten kanssa kinastelun ja leikin lisäksi on hoidettava sairastelevaa pikkusisko Maita ja elettävä isän ankarassa kurissa ja Herran nuhteessa. Kirjan aikana kuusivuotiaasta kymmenvuotiaaksi varttuvan Adin ympärillä tapahtuu paljon, ja moni asia on lapsen vaikea ymmärtää. On kyllä sanottava, että se maailma ei ole aikuisillekaan helppo, ja se on jonkinlaisessa murroksen tai käymisen tilassa, jossa vaikuttavat ristiin niin kolonialismin perintö, kristinusko vaatimuksineen ja lupauksineen, perinnäistavat, uskomukset ja paremman tulevaisuuden tavoittelu.

Aikuistuneet isosisarukset ovat jääneet koti-Zairen Kinshasaan, ja Adille on jäänyt seuraksi teini-ikäinen isosisko Dina, jonka perässä kulkea joka paikkaan. Adi näkee, että omanikäisilleen pojille Dina keimailee mielellään, mutta alakerran kaksikymmentäviisivuotiaan Monsieur Éléphantin hän joutuu sysimään voimaa käyttäen pois luotaan. Silloin Monsieur Éléphant houkutteleekin mukaansa pikku Adin, joka saa taskut täyteen karkkia ja tilaisuuden osoittaa olevansa kauniimpi ja parempi kuin isosisko. Seurauksena on valkoista, valuvaa tahmaa vatsalla, Adia painava epämääräinen syyllisyyden tunne ja liittyminen siihen sukupolvien ketjuun, jossa naisten kunnian varassa lepää aika lailla kaikki. Lukijakaan ei pääse näissä kohdissa mitenkään helpolla.

On jonkinmoinen ihme, että kirjassa onnistutaan kuvaamaan erilaisten vaatimusten ristipainetta niin taiten, vaikka kerronta rajautuu pikkutytön perspektiiviin - tai sitten se itse asiassa johtuu juuri tästä perspektiivistä: lapsen käsityskyvyllä ei voi yltää monimutkaisiin valtarakenteisiin ja kulttuurisiin vaatimuksiin, joten tarinaan mahtuu mukaan vain se, miten kaikki arvot ja normit näkyvät alle kymmenvuotiaalle lapselle, ihmisten sanoissa ja toiminnassa. Koko kuva muodostuu, kun lukija täydentää aukkoja omien tietojensa avulla, ja samalla tulee imaistuksi mukaan tarinan maailmaan ja todellisuuteen, jossa etenkin tyttöjen on tärkeä käyttäytyä jumalan tahdon mukaan tai muuten häpeä painuu ihmiseen niin tiukkaan, ettei se lähde pesemälläkään pois. 

"Maa ääntelee, sen uumenissa natisee ja pauhaa. Haluaisin että maa pitäisi minusta lujemmin kiinni, koska en pysty pitämään itseäni koossa. Minun nimeni Tshadi on tshilubaa ja tarkoittaa rintaa. Äidin mukaan nimi on peräisin muinaisista kuninkaallisista balubaveistoksista, jotka esittävät rintojaan piteleviä naisia. Vain nainen on riittävän vahva kantamaan kuningaskunnan salaisuuksia ja synnyttämään kuninkaan. Hän kannattelee koko kuningaskuntaa, koko perheen kunniaa. Hän ei saa langeta."

Adi liittyy kirjassa osaksi sukupolvien jatkumoa, lainehtii mukana suvun naisten virrassa. Vesi nousee kirjassa esiin kerta toisensa jälkeen, niin oikullisen vedenhenki Mami Watan hahmossa kuin siinä, miten vesi mielletään naiselliseksi, aina muuttuvaksi elementiksi. Lisäksi kirjan ruotsinkielinen nimikin kertoo että Mai betyder vatten, Mai tarkoittaa vettä. Isomummo Main onnettoman kohtalon on määrä vaikuttaa joka sukupolven Mai-tyttöjen elämään, kunnes Adi ryhtyy toimeen: sairasteleva pikkusisko selviytyy, jos isomummon tarina kerrotaan hänelle oikein ja kokonaan. Valtavan painava tehtävä kymmenvuotiaalle! Lukijan määriteltäväksi jää, mitä tämä tarinankerronta ja Adin paikka tarinankertojana oikein merkitsee.

Kirja kasvaa upeaksi moniääniseksi kertomukseksi, koska suulliset sukutarinat nousevat täydentämään pikku Adin kerrontaa; tarinaan on upotettu isän kertomuksia lapsuudestaan, väläyksiä äidin menneisyydestä, isovanhempien elämänvaiheita, kirjeitä isosiskoilta. Ennen kaikkea mukana on isomummo Main tarina, kun se on valmis tunkeutumaan Adiin ja valtaamaan Adin aistit ja sanat pelastaakseen pikkusiskon.

"Mai! minä huudan kädet torvena suun edessä, jotta huuto kiirisi kauas. Tule takaisin, minun pitää kertoa sinulle tarina. Veden kohinaa on vaikea voittaa, mutta yritän vielä."

Tyttöjen isä Kabongo Mukendi näyttäytyy kirjassa kontrolloivana, ajoittain niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa harjoittavana hahmona, mutta vaikea häntä kohtaan on olla kokematta myös myötätuntoa. Isäkin on pohjimmiltaan tahtonut lapsilleen kunnollista elämää, mutta keinot sen tavoitteluun ovat osoittautuneet kehnoiksi. Työkalut maailmassa pärjäämiseen on saatu Belgian Kongon aikana eläneeltä omalta isältä, ja niiden varassa onkin oikeastaan tuomittu epäonnistumaan. Isommat lapset, Adin isosisarukset, ovat juurtuneet jo moderniin aikaan ja heidät isän ankara kuri on karkottanut pois kotoa, osan kohti vieraita maitakin. Onneksi Adin rinnalle ilmestyy isän ja äidin puheista tuttu jumala, joka tietää kaiken ja kirjoittaa kaiken muistiin kirjaansa, mutta tämä jumala näyttäytyy silti jotenkin helposti lähestyttävämmässä muodossa. Jumala on nimittäin musta, silmälasipäinen kymmenvuotiaan näköinen poika, jonka silmälaseista heijastuu taivas.

Koko kirja on todella runsas kokonaisuus, ja takakansitekstin kirjoittaja on varmasti saanut raastaa hiuksiaan epätoivoisen tehtävän edessä: miten tiivistää edes jotain olennaista kaikesta tästä, jota Kayo Mpoyi on saanut kirjaan taiottua? Ulla Lempisen suomennos on ihailtava; se on kielellisesti rikas ja siinä on todella onnistunut lapsenomainen sävy, etenkin hyvän, puhekielenomaisen passiivin käytön vuoksi. Suomennos selviää myös kaikista tshiluban-, lingalan- ja muunkielisistä sanoista vaivattoman tuntuisesti, ja oma huomioni kiinnittyi myös pagneen, joka ilmestyy tekstiin suomeksikin sellaisenaan ja hyvin luontevasti, kaiken muun paikalliseen kulttuuriin kiinnittyvän sanaston jatkoksi. (Harmittaa edelleen se, että muutama vuosi sitten suomensin saman sanan Alain Mabanckoun kirjassa pagne-hameeksi, sillä se pagne usein kietaistaan hameeksi ja hameena se kirjassakin oli. Mutta kun pagne ei ole pelkkä hame, vaan se tietty kangas, jota voi käyttää muillakin tavoilla. Olisi pitänyt silloin kirjoittaa vaikka että hameeksi kietaistu pagne tai sitten jättää se vain pagneksi, vaikka ajattelinkin ettei sitä suomeksi kukaan ymmärrä. Ei pidä aliarvioida lukijoita.)

Vedin monen vuoden ajan afrikkalaisen kirjallisuuden lukupiiriä Turun Kirjakahvilassa, ja siinä ajassa lukupiirissä ehdittiin lukea oikeastaan kaikki suomennetut klassikot sekä miltei kaikki 2000-luvulla ilmestyneet suomennokset. Kaikenlainen rajanveto oli usein hankalaa, ellei mahdotonta, ja esimerkiksi Nura Farahin esikoisromaani sai edustaa samaan aikaan kotimaista kirjallisuutta ja afrikkalaista kirjallisuutta. Samoin tämä Mpoyin esikoinen ylittää kaikenlaisia rajoja ja osoittaa, että ajatus jostain kansallisesta kaanonista istuu liikkuvaan nykyaikaan toisinaan kovin huonosti. Tutkimuskieleen ja kirjallisuustieteen kieleen onkin ilmestynyt transnationalin suomennokseksi termi ylirajainen kuvaamaan teoksia ja ilmiöitä, joihin aiemmin luodut kategoriat eivät oikein riitä. Olli Löytyn nyt alkuvuodesta ilmestynyt esseekokoelma Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle on ilmeisesti keskittynyt tarkastelemaan ylirajaisuutta suomalaisen kirjallisuuden kannalta ja onnistunut samalla herättämään jonkinlaisen kohun, vaikka Löytty onkin nähdäkseni miltei koko tutkijanuransa tarkastellut juuri monikulttuurisuutta ja ylirajaisuutta. En ole ehtinyt vielä lukea Löytyn jäähyväisiä, mutta tämä ylirajaisuuden perspektiivi on kyllä kiinnostava.

Helmet-haasteesta löytyi Mpoyin kirjalle kohta 19: Kirjassa leikitään.

"Kun  me leikittiin välitunnilla ensimmäistä kertaa, olin kaivanut maahan kuusitoista kuoppaa ja kerännyt kiviä. Grace istui alas esittäytymättä ja sanaakaan sanomatta me alettiin pelata baoa.

–Kichaa, Kichaa, ana pembe yake, hullulla on sarvensa, hän hoki, kun jakoi pitelemänsä kivet oman puolensa koloihin, poimi kiviä minun puoleltani ja sai niitä koko ajan lisää itselleen. Yksi erä baoa saattaa kestää koko välitunnin -- mutta pian me lopetataan leikki ja vain istutaan varjossa kolmosten luokkahuoneen edessä."

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin

 New York on niitä kaupunkeja, jotka ovat olemassa sekä oikeina kaupunkeina kartalla että kirjallisuudessa, populaarikulttuurissa ja koko globaalissa tajunnassa. Se on Iso omena, kaupunki joka ei koskaan nuku ja sekä showbisneksen että finanssibisneksen pääkaupunki. Minäkin olen kerran käynyt siellä, kun olin kauttakulkumatkalla Kanadan puolelle. Mielikuviini kaupungista sekoittuu siis sekä kaikkea luettua ja nähtyä että omia muistoja kaupungin maamerkeistä, pienistä kirjakaupoista ja museoista.

Nyt kun itse asiassa mietin mitä New Yorkiin sijoittuvaa olen lukenut, mieleen nousee viimeisimmistä Toni Morrisonin Jazz (suom. Seppo Loponen) ja sen Harlem sekä Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, jossa kaupungissa käväistään vain ohimennen. Harlan Cobenin jännäreissäkin kyllä liikutaan New Yorkin ja New Jerseyn maisemissa. Lukupinossa odottelee tällä hetkellä myös Brooklyniin 1960-luvulle sijoittuva James McBriden Deacon King Kong.

(Joskus pitäisi kyllä perustaa "kirjallisuuden kaupunkikäsitykset" -lukupiiri ja lukea siinä vaikka ne Paul Austerin New York -kirjat. Tai pietarilaistekstejä, tai lisää Venetsia-kirjoja.)

Kaipasin jotain hyvää, viihteellistä luettavaa ja luin Rebecca Serlen romaanin Viisi vuotta myöhemmin (suom. Jaakko Kankaanpää). Se on mukavaa ja oikein luettavaa viihdettä, ja se sijoittuu siis, kuten tästä johdannosta kenties voisi päätellä, New Yorkiin. Pääosassa on liikejuristi Danielle, järjestelmällinen, suunnitelmallinen ja päämäärätietoinen kolmekymppinen uranainen. Daniellen elämään kuuluu nousujohteinen ura, hurja määrä töitä, investointipankkiirina työskentelevä juuri oikeanlainen poikaystävä ja impulsiivinen ja elämäniloa pirskahteleva lapsuudenystävä Bella.

Kirja alkaa eräänlaisella "ensimmäisellä näytöksellä", jonka aikana kuva Daniellesta ja tämän elämäntyylistä piirtyy esiin. Työhaastattelu myyttisen pääkonttorin mustanharmaassa linnoituksessa West 52nd Streetillä odottaa, tyylikäs jakkupuku solahtaa ylle ja hanukkalahjaksi saatu kello pujahtaa ranteeseen. Danielle on selvästi päässyt astumaan työelämässä sellaisille liukuportaille, joiden kyydissä nousu ylöspäin on vääjäämätöntä, kunhan omistautuu työlle ja tekee amerikkalaiseen malliin aina vähän enemmän, paremmin ja tehokkaammin. Yksityiselämänkin puolella kaikki tuntuu menevän prikulleen Daniellen yksityiskohtaisten suunnitelmien mukaan, kunnes poikaystävän kosinnan jälkeisenä yönä hän saa unessa näyn, joka horjuttaa kaiken raiteiltaan. Erittäin todelta tuntuva näky esittää väläyksen Daniellen elämästä viisi vuotta myöhemmin, ja siinä kaikki onkin aivan toisin kuin on suunniteltu. Kuka on tuo mies, joka näyssä on mukana? Missä he oikein asuvat? Tästä viiden vuoden päähän kurkottavasta näystä koko kirja on saanut nimensäkin ja näky muodostaa keskeisjännitteen koko tarinalle. Jännite pysyy myös hienosti yllä loppusivuille saakka.

Tässä onkin yksi erittäin toimiva keino rakentaa oivallinen viihderomaani: esittele lukijalle jokin ratkeamaton mysteeri, niin hän ei malta laskea kirjaa käsistään, kun on saatava selville miten näille ihmisille oikein käy! (Toimii ainakin tässä Serlen kirjassa, ja tällä kevyttä viihdettä kaivanneella lukijalla.)

Takakannen kuvauksen mukaan kyseessä on "koskettava ja yllättävä rakkaustarina", mikä sekä pitää paikkansa että ei pidä. Oli virkistävää, että kirjan keskeisin tekijä ei ollutkaan mikään eeppinen rakkaustarina, sillä ne ovat yleensä ennalta-arvattavuutensa vuoksi hieman tylsiä. Joko rakastavaisten välillä kohoaa ylittämättömiä esteitä (sukujen välillä on vaikka se ikiaikainen riita), tai sitten toisen tunteista ei voi ollakaan varma, mutta pitkällisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen he kuitenkin saavat toisensa. Serlen tarinan jännite pysyykin yllä siksi, että "lopputulos" on eräällä tavalla jo tiedossa, mutta päähenkilö tai lukija ei millään voi tietää, mitä tämä lopputulos itse asiassa merkitsee ja miten ihmeessä siihen on päädytty. Tarinan edetessä lukija yrittää tarkkailla kaikenlaisia pieniä vinkkejä tulevasta, mutta niitä putoilee varsinkin alussa hyvin niukasti, ja osa johtolangoista vie aivan vääriin suuntiin. Reitti loppuasetelmaan onkin kaikkea muuta kuin ilmeinen, eikä oikeasti surullisilta käänteiltäkään vältytä. Luin muutamat kohdat aivan hengitystä pidätellen. Tarina pääsee siis tosiaan yllättämään.

Daniellen, Bellan ja heidän tuttavapiirinsä elämä on kieltämättä hyvin toimeentulevaa ja varsin etuoikeutettua, mutta mitään ärsyttävää pintaliitoa siitä ei saa. New York olisi tietysti houkutteleva miljöö sellaiselle, mutta kirjassa kaupunki tarjoaa lähinnä kai jonkinlaisen mahdollisuuksien kultakaivoksen (ja loputtoman määrän ravintoloita ja noutoannoksia; nälkä meinasi yllättää kaikista niistä lukiessa!). Luvassa ei siis ole pelkkää huvittelua ja rakkaussuhteita, vaan niiden ohelle ja ohi nousee Daniellen ja Bellan ystävyys sekä se, miten elämä pakottaa varsin suunnitelmallisen ja joustamattoman Daniellen kohtaamaan sen, ettei kaikkea voikaan hallita.

"Korvissani kuuluu vain surinaa, joka humisee jatkuvasti kovempana, kunnes en saa enää selvää hänen sanoistaan. Hänen suunsa on auki, mutta sieltä tulee vain loputtomasti mehiläisiä, jotka pörräävät ja pistelevät kasvojani, kunnes silmäni turpoavat umpeen."

"Mutta tämän minä osaan; tässä minä olen hyvä. Mitä enemmän puhun (suunnitelmista), sitä vaimeammaksi surina hiljenee. Faktoja. Asiakirjoja."

Kirja menee mukavasti Helmet-haasteen kohtaan 10: Kirjan nimessä on numero.

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

 Musiikkia voi olla vaikea hahmottaa sellaisten käsitteiden kautta kuin vaikkapa sarjallisuus, dodekafonia, toonika, diskanttiäänet tai mikrotonaalisuus. Ainakin ihmisten, jotka eivät ole missään iässä tehneet varsinaisia musiikkiopintoja ja oppineet näitä erikoistermejä, kuten minun. Olen monta kertaa istunut "nykyklassisen" (hauska oksymoron sekin) konserteissa ihmettelemässä että apua, en löydä tästä sävellyksestä edes rytmiä tai tahtilajia - kuulostaa siltä että tahtilaji on suunnilleen 13/27, eeei kun nyt se vaihtui taas täysin, miten ihmeessä muusikot saavat edes soitettua tätä yhteen, onpa ihmeellistä, hurja meno tuolla sellolla, aivan kuin olisi jollakin punk-keikalla.

Näin muistelen ajatelleeni ainakin viimeisimmässä nykyklassisen konsertissa, jossa olen käynyt - se oli vuoden 2020 maaliskuun aivan alkupäivinä, kun lehdissä jo raportoitiin koronatilanteen pahenevan akuutisti Italiassa ja Itävallassa. Hieno konsertti muuten olikin! Turun musiikkijuhlien eräänlaisena ennakko-pop-up-tapahtumana Turkuun oli kutsuttu paikalle ranskalainen filosofi Michel Onfray keskustelemaan ystävänsä, säveltäjä Eric Tanguyn kanssa musiikin suhteesta filosofiaan ja niiden roolista yhteiskunnassa. Keskustelun jälkeen kuultiin liuta aivan eturivin muusikoita (mm. Senja Rummukainen ja Antti Tikkanen) ja nykysävellyksiä: Kaija Saariahon Ballade ja Eric Tanguyn sävellys Onfrayn tekstiin, ja vielä Sibeliuksen Norden niiden lomassa, mikä sai Sibeliuksen kuulostamaan valtavasti modernimmalta kuin ennen! (Sibeliuksesta, kansallisromantiikasta ja modernismista kiinnostuneille suosittelen muuten todella lämpimästi Minna Lindgrenin aiheesta laatimaa musiikkiesitelmää. Löytyy Yle Areenalta: Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä, jakson nimi Sibelius ja vaikea valinta. Käykää kuuntelemassa! Siinä sivutaan myös tätä Nordenia.)

No niin. Pidän klassisesta musiikista, orkesterisoitinten äänistä, itse asiassa miltei kaikista akustisista soittimista, ja kaikenlainen taide kiinnostaa. Siksi hankkiudunkin aina toisinaan kuvatunlaisiin tilaisuuksiin. Nykymusiikkia on kuitenkin asiaan vihkiytymättömän kylmiltään vaikea kuunnella, ja kokonaisuutta on vaikea hahmottaa, sillä korvin havaittava melodia tai rytmi usein puuttuu. Tartuin siis todella iloisena tähän Osmo Räihälän uunituoreeseen kirjaan, koska kysymys on tosiaan hyvä: miksi nykymusiikki on niin vaikeaa?

Räihälän kirja lähtee kiinnostavasti ja yllättävästi liikkeelle kirjailija ja runoilija Johann Gottfried Seumen kävelymatkoista Euroopan halki ja siitä, millainen vaikutus kävelemisellä on luovaan toimintaan. Kävelystä päästään suoraan kirjan, ja musiikin, ytimeen: ihmisen luovaan toimintaan ja taiteeseen. Tämä perspektiivi onkin taidemusiikin ihmettelyyn erinomainen. Kirjan alkupuolella Räihälä kuljettaa lukijaa pohdinnasta ja havainnosta toiseen. Miksi ihmisellä on tarve tehdä taidetta? Mitä taiteen tekemisellä tarkoitetaan? Mitä on moderni?

Kirja punoo yhteen kertomusta, jossa oma roolinsa on niin länsimaisen taidemusiikin historialla kuin säveltäjän omalla matkalla musiikin pariin. Reitti on ollut kaikkea muuta kuin suora ja selvä (Suomussalmella ei tule lähetetyksi pienestä pitäen konservatorioon opiskelemaan mitään soitinta tai musiikin teoriaa), minkä johdosta Räihälä onkin erinomainen henkilö johdattamaan lukijat nykymusiikin pariin. Musiikista on toisinaan hedelmällistä puhua musiikin termein ja käyttää vaikkapa niitä alussa mainitsemiani mikrotonaalisuutta tai diskanttiääniä ja vastaavia. mutta tässä kirjassa kaikki erikoistermit on ystävällisesti ja selkeästi selitetty alaviitteissä. Modernismin perintönä taidemusiikista keskustelu on usein teknistä, ulkopuolisen silmiin perin jäykkää ja ulossulkevaa, ja tätä Räihälä selvästi tahtoo välttää ja purkaa, ja sen sijaan kutsuu lukijansa mukaan tutkimusmatkalle musiikin tekemiseen ja äänitaiteeseen. Kiitos hänelle matkanjohtajana toimimisesta, matkassa viihtyi hyvin. Kiitos myös joka luvun päättävästä kuuntelulistasta!

Helmet-haasteesta löytyi tälle kirjalle oiva kohta 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Lukupiirit ovat muuten koronapandemian vuoksi tauolla, mutta etälukupiirejä voi onneksi pitää! Erään lukupiirini tämän kuun kirjaksi päätyi Rachel Cuskin romaani Ääriviivat (suom. Kaisa Kattelus), josta keskustelimme eilen. Englanninkielinen alkuteos Outline ilmestyi vuonna 2014 ja tämä suomennos vuonna 2018, ja se on nauttinut lukijoiden valtavaa suosiota. Ääriviivat on Faye-nimisestä naisesta kertovan trilogian aloitusosa, ja seuraavatkin osat on ehditty tähän mennessä suomentaa: ne ovat nimeltään Siirtymä ja Kunnia. Huomasin tässä että syksyllä S&S:ltä on tulossa Cuskin seuraavakin suomennos Toinen paikka, joka tarkastelee ”ihmissuhteiden rakenteita ja moraalisten valintojen perusteita”. Lukijoita selvästi riittää.

 

Uuteen kirjailijaan tutustuminen on aina eräänlainen uusi alku: ei ole mitään valmiita ennakko-oletuksia tai -odotuksia, jotka jollakin tavalla kahlitsisivat käsityksiä siitä, mitä kirjalta pitää odottaa. Minullakin oli kirjaa aloittaessa vain takakansitekstin verran käsitystä tapahtumapaikasta (Ateena) ja henkilöistä (kirjailija Faye, tämän kirjoituskurssilaiset ja liuta muita), mutta ei muuta. Jonkin aikaa luinkin ennakko-oletusten puutteessa tätä kirjaa kuin tavanomaisempaa, kerronnallista romaania kunnes havaitsin ettei se oikeastaan ole hyvä lukutapa. Ja miksi? No siitä syystä, ettei Ääriviivoja ole rakennettu minkään tapahtumien tai kronologisen etenemisen tai päähenkilönkään varaan. Kirja on kasattu varsin vaatimattomista aineksista: Faye matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittamisen kurssilla, kohtaa erilaisia ihmisiä ja keskustelee näiden kanssa. That’s it!

Tällainen kuvaus kirjasta on ehkä banaali, mutta keskustelut joiden mukana kirja etenee ovat kaikkea muuta kuin banaaleja. Yksi ensimmäisistä keskustelukumppaneista on lentokoneen vierustoveri, eronnut kreikkalaismies. Tai oikeastaan keskustelukumppani ei ole aivan paras sana, sillä Faye enemmänkin kuuntelee kuin keskustelee, ja sitä kautta ikään kuin piirtyy esiin, kuten kirjassa pariin otteeseen vihjataan. (Ja ohjaahan jo kirjan nimikin tulkintaa tällaiseen suuntaan.) Arkisen small talkin sijaan vierustoveri sukeltaa heti big talkin ytimeen, ottaa esiin ihmissuhteensa, epäonnistumisensa, heikkoutensa ja monet sellaiset asiat, jotka useimmiten pidetään mieluummin visusti piilossa. Keskusteluja ei välttämättä olekaan kirjoitettu uskottavuus edellä, mutta niitä on silti nautinto lukea ja ne tarjoavat ajattelun arvoisia näkökulmia ihmisten kaikenlaisiin vaikuttimiin. Fayen kertojanääni myös paikoitellen kommentoi ja kritisoi hänelle kerrottuja tarinoita. Kirjailijan ammattitauti kenties? Tarinoiden ja kertomusten kokoaminen nousee itse asiassa minusta yhdeksi kirjan keskeisistä teemoista – kertomuksia kerrotaan sekä itselle että toisille ja niillä yritetään luoda jonkinlaista eheää kuvaa itsestä ja omasta elämästä (pitäisikin varmaan tässä yhteydessä alleviivata tätä esittämisen ajatusta ja sanoa niitä narratiiveiksi). Tarinat ovat tapahtumien sarjoja, joihin yritetään saada jonkinlaista koherenssia mukaan, ja sanoin maalatut kuvat ovat, niin, kuvia.

Kadunkulmassa vastapäätä Clelian alaovea oli kahvila, jonka ulkopöydissä ison markiisin alla istui aina muutamia ihmisiä. Kahvilan pitkä sivuikkuna antoi ahtaalle jalkakäytävälle, ja sitä peitti valokuva ulkopöydissä istuvista ihmisistä, mikä loi hyvin todentuntuisen näköharhan. Kuvassa oli nainen, joka nauroi pää takakenossa nostaessaan kahvikuppia kohti punattuja huuliaan, ja komea päivettynyt mies, joka nojautui pöydän yli naista kohti ja piteli sormiaan kevyesti hänen ranteellaan hymyillen hämillisesti kuin ihminen, joka on juuri sanonut jotain huvittavaa. Tämä valokuva osui ensimmäiseksi silmiin, kun tuli ulos Clelian asuintalosta. Ihmiset olivat siinä hieman luonnollista kokoa isompia, ja joka kerta kun heidät näki ovesta astuessaan he vaikuttivat silmänräpäyksen ajan kauhistuttavan todellisilta. Heidän näkemisensä vei aina hetkeksi voiton todellisuudentajusta, niin että parin sekunnin ajan kuvitteli hämmentävästi ihmisten olevan isompia, iloisempia ja kauniimpia kuin muisti.

Cuskin tekstiä kehutaan tarkkanäköiseksi, älykkääksi ja kielellisesti monipuoliseksi, eikä siitä eri mieltä voi olla. Fayen katse ruotii henkilöitä ja näiden ihmissuhteita mielestäni ajatuksia herättävällä tavalla, ja nautin erityisesti kaikista kekseliäistä mielleyhtymistä ja kielikuvista. Mainitsin Fayen tapaavan ”vierustoveriksi” kutsutun miehen lentokoneessa, ja koska molemmat ovat eronneet aviopuolisoistaan, keskustelu kääntyy kohti eroja ja niiden syitä.

”Ensimmäinen avioliittoni”, vierustoverini vastasi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, ”päättyi aivan typeristä syistä, siltä minusta usein tuntuu. Lapsena katselin usein pellolta palaavia heinäkärryjä, jotka olivat niin kukkuroillaan että ihme kun eivät koskaan kaatuneet. Ne tärskähtelivät ja keinahtelivat pelottavasti puolelta toiselle, mutta uskomatonta kyllä ne eivät ikinä menneet nurin. Ja sitten yhtenä päivänä näin kärryt kyljellään, heinät olivat levinneet ympäriinsä, kaikkialla juoksi huutavia ihmisiä. Kysyin mitä oli tapahtunut, ja yksi mies kertoi että kärryt olivat osuneet töyssyyn. Muistan aina”, hän sanoi, ”miten väistämättömältä se tuntui ja samalla typerältä. Samalla tavalla kävi ensimmäiselle vaimolleni ja minulle”, hän jatkoi. ”Me osuimme töyssyyn ja menimme nurin.”

Heinäkärryn ja töyssyn vertaus on hieno, mutta pitää tässä yhteydessä kertoa, että luin alkuvuodesta Ljudmila Ulitskajan kertomuskokoelman, jossa oli toistaiseksi vuoden paras metafora:

”(Mies) kiersi köyryselkäisen auton ja avasi toisen etuoven, mistä kohottautui äärimmäisen hitain ja sulavin elein – niin kuin hillo valuu pöydälle – hyvin nuori ja ennennäkemättömän viehättävä itämainen kaunotar --”

Koko mielikuva hitaasti, arvokkaasti ja vääjäämättömästi pöydälle liukuvasta hillosta on upea. Olen ajatellut sitä useasti kirjan lukemisen jälkeen! Mielikuvissani hillo on jotain tummaa, kenties mustikka- tai karhunvatukkahilloa, ja sen alle jää valkoinen puuvillaliina. Hillo ei perusta katsojien mielipiteistä, vaan valuu pöydälle juuri niin kuin itse parhaaksi katsoo.

No, takaisin Cuskiin. Eräs lukupiiriläinen kommentoi, että Ääriviivoissa havainnoidaan todella arkisia asioita varsin kauniilla tavalla; lukiessa voi ajatella että ”maailma ja arki ovat täynnä ihmeellisiä asioita, ja jos vain osaisin kirjoittaa kauniimmin kuin osaan niin minunkin instapostausteni saatetekstit voisivat olla tällaisia”. Minusta kommentti oli mainio: instan ja muiden somekanavien kautta ei oikein voi välttää kuratoimasta, tutkimasta ja luomasta kuvaa ja kertomusta omasta itsestään, mikä on tosiaan yksi Cuskin romaaninkin teemoja.

Itse päästin keskustelun aikana suustani sellaisenkin ajatuksen, että tämä Cuskin romaani olisi jonkinlaista naiskirjallisuutta, ja ihmettelin välittömästi sen sanottuani että mitä ihmettä mahdoin nyt naiskirjallisuudella tarkoittaa ja onko Cusk sitä? Piti käydä ihan tarkistamassa tieteen termipankista, joka kertoi, että naiskirjallisuus on naisten kirjoittama, naisia kuvaava ja naisten luettavaksi tarkoitettu yleensä emansipatorinen kirjallisuus; kirjallisuus, joka hyödyntää naisnäkökulmaa ja naisen kokemusta. Siinä mielessä Cusk osittain osuu määritelmän sisään: kirjailija ja kertoja ovat naisia, ja moni keskustelu sivuaa naisen(kin) kokemusta vaikka parisuhteesta tai perhe-elämästä. Toisaalta keskustelukumppaneissa on myös miehiä, ihmissuhteista keskustelu ei ole mitenkään naisten yksinoikeutta eikä Cusk tavoittele mitään emansipatorisia vaikutuksia. Samassa tieteen termipankin määritelmässä kerrotaan myös, että kirjallisuustieteilijä Alexandra Johnsonin mukaan ainakin uudelle amerikkalaiselle naiskirjallisuudelle on tunnusomaista uusi realismi, jossa korostuu maailman katsominen suljetusta tilasta (perhe/koti) käsin. No, Faye tietenkin on itsenäinen kirjailijanainen eikä mikään kotiäiti, mutta toisaalta näkökulma pysyy tosiaan paljon perheen ja kodin teemoissa. Naiskirjallisuuden ajatus onkin nyt ensi ajattelemalta jotenkin pakeneva - ja ehkä hyvä niin. Kokonaisen sukupuolen yleistäminen niin, että olisi olemassa jokin yksi "naisnäkökulma" olisi aika harhaanjohtavaa. Toisaalta sukupuolijärjestelmä on kyllä olemassa, kuten myös kaikki norminmukaiset käsitykset siitä, minkälaiset asiat ovat feminiinisiä ja mitkä taas maskuliinisia. Ei naiskirjallisuuden ajatus aivan turha näkökulma siis ole, ja itsellenikin pääsi tosiaan syntymään ajatus "naiskirjallisuudesta" tätä lukiessa. Pitänee jäädä miettimään tätä aihetta lisää.
 

Ääriviivoja onkin yllättävän vaikea sijoittaa mihinkään Helmet-haasteen kohtaan! En tahdo vielä käyttää oljenkortta "kirja on suomennettu hyvin" (koska se pätee eninpään osaan suomennetusta kirjallisuudesta, vaikka ei aina olisi niin ilmeistä), joten käytän miltei yhtä väljästi määritellyn kohdan:

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. (Perustelut: Lukeminen kannattaa aina! Lisäksi opin uuden sanan: häkärä.)

Tibor Noé Kiss: Inkognito

Huomasin unkarilaisen Tibor Noé Kissin esikoisromaanin Inkognito (suom. Saarni Laitinen) S&S:n kevätkatalogista ja se painui heti mieleeni - aihepiirin lisäksi kiinnostusta herätti teoksen alkuperäiskieli eli unkari, sillä kaiken englannista suomennetun kirjallisuuden keskellä harvinaisemmat kielet ovat, no, harvinaisia näkyjä. Kirjojen lukeminen on toisinaan ajanvietettä, hyvän tarinankerronnan parissa viihtymistä; se voi tarjota jännitystä, ihmissuhdekiemuroita, ajankuvaa, naurua, itkua ja ajattelun aihetta. Joskus, kuten Inkogniton tapauksessa, se tarjoaa mahdollisuuden päästä ulos omasta ahtaasta kokemushorisontistani ja päästää tutustumaan toisenlaisiin tapoihin olla tässä maailmassa, havainnoimaan itselle vieraita ajatuksia ja tunteita ja sisäistä elämää.

 Inkognito on autofiktiivinen romaani, joka kertoo Tiborista/Noémista ja kasvusta transnaiseksi. Tibor viettää lapsuutensa ja nuoruutensa jalkapallon parissa, isä vie häntä harjoituksiin ja peleihin ja apuvalmentaa pojastaan tiiviisti ammattilaisjalkapalloilijaa. Eräänä syksynä peli alkaa sujua hieman huonommin, ehkä siinä vitosen arvoisesti, mutta sinä oletkin aina ollut kevään lapsi, isä toteaa. Jalkapallo on ainakin omissa mielikuvissani homofobian ja transfobian miltei kyllästämä miljöö, joten kun Tibor alkaa tuntea olonsa yhä vieraammaksi miehen ruumiissa, en itse ainakaan kummastele päätöstä lopettaa lupaava jalkapalloura.

 Kerronta etenee episodimaisina sirpaleina, joita kuvataan ohikiitävinä vaikutelmina ja tunnelmina, enimmäkseen lyhyin virkkein, mutta välillä hienoina tajunnanvirtamaisina mielikuvina. Lukiessa tempautuu mukaan Tiborin/Noémin kokijuuteen, kuulee narahdukset, kumahdukset, kolahdukset, raitiovaunun kiitävän ohitse. Näkee yhtä tarkasti jättipalmun lehdet, peltiroskikset, nupukivet, liikennemerkit. Tuntee Noémin tärinän ja sydämentykytykset. Kerronta vertautuu jollakin tavalla elokuvaan, jossa siinäkin kokonaisuus muodostuu irtonaisista, toisiaan seuraavien kuvien sarjoista.

Naisten kello, naisten laukku, naisten peruukki. Peilaan itseäni parvekkeen ovesta kuin vierasta. Rannekoruni kimaltelee, kynteni säihkyvät. Viskon meikkivoiteen ja rajauskynän laukun uumeniin, istun vieraana nojatuolissa. Naisten vaatteissa keikaroiva mies, sellaisena minut tullaan näkemään. Ajatuskin saa sydämeni lyömään nopeammin ja käsivarteni puutumaan. Sitten kompuroin säälittävästi ovesta hissiin, hissistä autoon, autosta ravintolaan, sitten sieltäkin eteenpäin ja taas eteenpäin, katseita, sanoja, hymyjä väistellen kuin savesta kömpelösti kyhätty golem. Askel askeleelta minusta irtoaa palasia, sadepisarat puhkovat ruumistani, tuuli repii minusta riekaleita. Savikimpaleet tömähtävät katukiveykseen, liukenevat lammikoihin, ajelehtivat yhä eteenpäin pikkuriikkisinä hiekanjyväsinä jotka pujottelevat pudonneiden lehtien lomassa ja takertuvat niihin, jäävät kiinni katukaivojen ritilöihin ja uppoavat viemäreiden syvyyksiin, kohti katoamista ja tuhoutumista.

 Inkogniton sivuilla kuvataan todella vaikuttavasti Tiborin/Noémin ahdistusta siitä, kun oma ruumis ja koko tapa olla maailmassa alkaa tuntua enenevissä määrin vieraalta. Eikä ihmisellä tosiaan oikein ole vaihtoehtojakaan tässä maailmassa olemiseen: ruumista ja ruumiillisuutta tai kehoa ja kehollisuutta ei voi sivuuttaa.

Inkognito on Tibor Noé Kissin esikoisromaani. Se on julkaistu Unkarissa vuonna 2010, mutta sen transteema on edelleen polttavan ajankohtainen. Juuri eilen avautui allekirjoitettavaksi kansalaisaloite oikeudenmukaisemman translain puolesta, jonka voi allekirjoittaa 6.10.2021 asti (ja joka on ensimmäisen kahden päivän aikana miltei saavuttanut jo vaaditun vähimmäismäärän allekirjoituksia, jolla aloite etenee eduskunnan käsittelyyn!). Unkarissa puolestaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia on viime vuosina merkittävästi heikennetty - viime vuonna lakiuudistuksella poistettiin oikeus vahvistaa sukupuoli muuksi kuin syntymässä määritellyksi sukupuoleksi. Adoptio on kielletty samaa sukupuolta olevilta pareilta, ja ilmapiiri on ylipäätään kiristymässä entistä vihamielisemmäksi. Kuinka moni mahtaa Unkarissa tähän kirjaan tarttua? Tilausta kyllä olisi.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu.