Suomentamisesta, Reni Eddo-Lodgesta ja neliulotteisista semanttisista kentistä

 

Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

Kymmenes suomentamani kirja on nyt tullut painosta. Kymmenjärjestelmän kangistamille aivoille tämähän on suorastaan juhlan paikka! Satuin eilen eli ilmestymispäivänä olemaan vielä työvuorossa Akateemisessa kirjakaupassa joten pääsin tutkailemaan kirjaa heti tuoreeltaan. Siinä on hieno kansi kuten muissakin kieliversioissa, Maryan Abdulkarimin esipuhe ja viimeisellä sivulla oma muutaman virkkeen mittainen kommenttini suomennoksen sanavalinnoista.

Miksi en enää puhu valkoisille rasismista oli todella kiinnostava, avartava ja haasteellinen suomennostyö. Kirja on oikeastaan Reni Eddo-Lodgen puheenvuoro rakenteellisesta rasismista, ja se on syntynyt samannimisen blogipostauksen pohjalta. Tämä blogipostauskin löytyy kirjan alkupuolelta, ja siitä aistii heti, että teksti on purkautunut kirjoittajastaan ulos suunnilleen yhtenä puuskahduksena. Siinä Eddo-Lodge onnistuu muotoilemaan sanoiksi perinpohjaisen turhautumisensa siihen, miten kerta kaikkiaan mahdotonta joidenkin valkoisten kanssa on keskustella rasismista. Kirjoitus sai valtavasti huomiota, ja Eddo-Lodge tilaisuuden laajentaa sen sisältöä kirjaksi asti. Kirjassa tutkitaan rasismin historiaa Britanniassa, paljastetaan vallitsevia valkonormatiivisuuden muotoja, tarkastellaan luokan ja rodullisuuden käsitteitä ja yhteyksiä sekä hahmotellaan feminismin tavoitteita.

Ja nyt kerron, etten ole koskaan tehnyt mitään niin vaikeaa kuin tämän kirjan suomennos! Työn haastavuus pääsi yllättämään, sillä olen tätä ennen ehtinyt suomentaa myös kielellisesti... hmm, sanotaan vaikka moni-ilmeistä ranskalaista taideproosaa. Eddo-Lodgen teksti on sujuvaa, loogisesti etenevää ja oivaltavaa, joten mistä ihmeestä oikein kiikasti? 

Heti kärkeen kävi ilmi, että aihepiiri ja sanasto ovat latautuneita ja kimurantteja, ja niissä suomentajan työ on samalla kaikkein näkyvintä. Kirjan loppusanoihinkin kirjoitin, että ensimmäiseen käännösongelmaan törmätään jo kirjan otsikossa. Eddo-Lodge ei englanniksi lakkaa puhumasta rasismista, vaan aiheesta nimeltä race. Herää heti valtavasti kysymyksiä. Mitä ihmettä se race itse asiassa ylipäätään merkitsee? Edes englanniksi, saati sitten suomeksi? Miksi sanat eivät voi vain osua eri kielissä yksi yhteen?

Kielitieteilijät puhuvat tässä yhteydessä semanttisista kentistä. Semanttisella kentällä tarkoitetaan lähekkäisten käsitteiden muodostamaa merkityskenttää, kuten vaikka värien nimityksiä, ja eri kielissä semanttiset kentät tietysti jakautuvat eri lailla. Kenttien rajatkin ovat yllättävän sumeat. Klassinen esimerkki on asutuskeskuksiin liittyvä sanasto: jos kuvitellaan pienestä suuremmaksi kasvava paikka, suomeksi ja englanniksi merkityskenttä rajataan eri kohdista. Suomeksi on kylä ja kaupunki, englanniksi ensin village, sitten town ja sitten vielä city. Ok, nekin ovat vielä suhteellisen helposti kuviteltavissa toisiaan leikkaaviksi ympyröiksi. Entä sitten, jos kaadetaan kentälle vielä lisää sanoja? Mihin sijoittuvat tuppukylä, suurkaupunki, kyläpahanen, maaseutukaupunki tai kirkonkylä? Kenttä muovautuukin kaikkien erilaisten merkitysvivahteiden vuoksi omassa mielessäni kolmiulotteiseksi. Oikeastaan merkityskentät voi mieltää myös neliulotteisina, ja neljäs ulottuvuus on silloin tietenkin aika. Kauppala tai tapulikaupunki esimerkiksi täyttää tällä kentällä oman historiallisen taskunsa.

Mutta hetkinen, Eddo-Lodgen kirjan suomentamisestahan piti kertomani. Toiseuttamisen sanasto, jota Eddo-Lodgen kirjassa käytetään, on muodostunut suomeen ja englantiin erilaisen väestöhistorian ja erilaisen rasismidiskurssin myötä. Hankalaa. Race ilmaiseekin sellaisen diskursiivisen kategorian, jota suomeksi ei oikein ole olemassa, kun keskustelua aiheesta on käyty lyhyemmän aikaa. (Englanniksi on kätevästi vielä breed esimerkiksi sanassa koirarotu, dog breed.) Race olikin pakko tulkita kontekstista riippuen aina ihonväriksi tai etniseksi taustaksi, vaikka joskus se kääntyi parhaiten rasismiksi, kuten sitten otsikossakin. Ja person of colour puolestaan kääntyi rodullistetuksi, vaikka silloin mukaan tuli vääjäämättä merkitysero: person of colour on varsin neutraali, kun taas rodullistaminen viittaa prosessiin, jossa ihmisiin tai ihmisryhmään liitetään ennakkoluuloja. Rasismia käsittelevässä kirjassa se ei kuitenkaan ole aivan täysin ei-toivottu vivahde. Sinänsä näiden käsitteiden kääntämiseen liittyvät pulmat tukevat aika osuvasti koko kirjan ydinteesejä: toiseuttamisen sanasto ja historia voivat vaihdella, mutta valkoisuus on ja pysyy rasismin muuttumattomana ydinosana. Sitä vain ei tule niin helposti huomanneeksi.

No kuitenkin. Latautunut aihepiiri ja sen latautunut sanasto ajoivat tämän suomentajan etsimään mahdollisimman täsmällisiä ja ”oikeita” suomenkielisiä vastineita joka virkkeelle, ja pääsin sitä tehdessä hieman stressaantumaan. Epäonnistumisen pelko saa tunnetusti aikaan tavanomaista huonomman suorituksen tehtävässä kuin tehtävässä, ja suomennoksen tekeminen olikin välillä aikamoista tervanjuontia kun yritin sitten etsiä niitä ”oikeita” suomennoksia, vaikka tiesin kyllä, että sellainen vie usein harhapolulle ja tuottaa alkutekstin rakenteita liian orjallisesti seuraavaa käännöskieltä. Solmu avautui vasta, kun sain nostettua katseeni pronominien ja relatiivilauseiden sotkusta ja kirkastettua itselleni Eddo-Lodgen tekstin funktion. Parnasson numerossa 6-7/2020 julkaistiin muuten Tarja Roinilan kaunis kääntämistä käsittelevä kirjoitus, jossa käännöksen ja alkutekstin likeistä suhdetta avataan hienosti:

Vaatimus alkutekstin ja käännöksen samuudesta on hurja, sillä kielet ovat radikaalisti erilaisia. Ne ovat omia, erillisiä maailmojaan ja maailman rakentumisen tapoja. -- Eri ja sama, yhtä aikaa. Tässä on kääntämisen perusparadoksi, joka ei laimene millään. 

Eddo-Lodge osaa hienosti muotoilla sanoiksi sitä, miltä rakenteellisen rasismin lasikattoihin ja -seiniin törmäileminen tuntuu. Valkoiselle todella avartavaa luettavaa. Käänteentekevin kohta on omasta mielestäni se, jossa Eddo-Lodge käsittelee rakenteellista rasismia ja tarkastelee rasismia yksilöllisen moraalikysymyksen sijaan valtarakenteisiin liittyvänä asiana:

On helppo ajatella, että hyvät ihmiset eivät voi olla rasisteja ja että rasismilla on sijaa vain pahantahtoisten ihmisten sydämissä. On helppo ajatella, että rasismissa on kyse moraalisista arvoista, vaikka itse asiassa rasismilla varmistetaan, että valtarakenteet pysyvät muuttumattomina. Kun valtavat ihmisjoukot äänestävät avoimen rasistisia poliitikkoja, on helppo ajatella ettei niin suuri osa äänestäjistä vain voi olla rasisteja, sillä hehän olisivat sydämettömiä hirviöitä. Mutta kyse ei olekaan hyvistä ja pahoista ihmisistä.

Rasismin lisäksi myös luokkakysymykset ovat brittiläisessä (ja suomalaisessa) yhteiskunnassa vaikeita asioita, jotka mieluummin lakaistaan tosiaan maton alle. Näitäkin Eddo-Lodge valottaa ajatuksia herättävällä tavalla.

Käännösprosessiin kuuluu erilaisia vaiheita: tekstin lukeminen, tiedonhaku, sanaston selvitys, tulkinta, kääntäminen ja editointi nyt muutamia mainitakseni. Kaiken edeltävissä kappaleissa kuvatun johdosta suomennostyön hitaimmaksi ja vaivalloisimmaksi vaiheeksi osoittautui viimeinen, eli tekstin editointi ja hionta sellaiseksi, että se on valmis julkaistavaksi Eddo-Lodgen nimissä. Oli niin monta huomioitavaa seikkaa ja punnittavaa näkökulmaa. Sanaston sopivuus, kieltenvälinen vastaavuus. Kaikki ne kohdat, joissa englanti käyttää luontevasti löllöä pronominia it, mutta suomeksi vaaditaan tilalle sen korrelaatti tai jotain aivan muuta. Ja kuulkaas, jos suomentaja on näkymätön ammatti, niin kustannustoimittaja sitä vasta onkin! Olin itse veivannut hankaliksi kokemiani, ilmaisuvoimaisia ja lennokkaita vertauskuvia lukemattomia kertoja uusiin olomuotoihin, mutta kustannustoimittajan silmät havaitsivat tekstin joukosta silti käännöskielisyyksiä ja hassuja, toimimattomia vertauskuvia. Onneksi havaitsivat!

Sen Tarja Roinilan kirjoituksen otsikko on muuten ”Kirjoita niin kuin siinä on”. Sellaisen neuvon Roinila oli saanut meksikolaiselta runoilijalta Coral Bracholta pitkän Brachon runoja käsittelevän keskustelun päätteeksi. Yksinkertaiselta kuulostava tehtävä, jonka suorittamiseksi kaikki pitää ensin purkaa häviävän pieniin osiin ja sitten vielä hahmottaa, miten ne kootaan takaisin yhteen - tavalla, joka on eri ja sama, yhtä aikaa.