Niillas Holmberg: Halla Helle

 Jospa sitä lähtisi kävelylle.

Mitäpä muutakaan, kun ajatuksen vuo on patoutunut. Se on se lääke, aina lähellä, aina saatavilla. Mutta joskus sitä kuitenkin empii. Joskus sitä tuntee nahoissaan, että kyllä, patouma on, tuossa se nyt olisi, mutta nyt ei saa edetä holtittomasti, nyt ollaan oikean tulvapadon äärellä.

Ihanaahan se on, padon murtuminen, mutta euforialla on hintansa; virta ei suurpadon pettäessä jatka tuttuja uomiaan vaan rohmuaa kyytiinsä pengertä, rahtaa muassaan linnunpesiä, myyränkoloja – ja sellaisen melskeen kidassa voi identiteetti järkkyä.

Luin Niillas Holmbergin esikoisromaanin Halla Helle. Upea kirja. Sen pääosassa ovat ainakin Tampereelta Utsjoelle muuttanut Samu ja saamelaistaiteilija Elle Hallala, sivuosissa muiden saamelaisten ja utsjokilaisten lisäksi muun muassa 1800-luvulla Utsjoella pappina toiminut Jaakko Fellman ja tavallaan myös Tenojoki ja ympäröivä luonto. Kantavana jännitteenä toimii Samun suhde Elleen, ITE-taiteilijaan ja saamelaisaktivistiin, jonka maailmaa Samu yrittää tulkita. Työkaluina ovat länsimaisen psykoanalyysin ja kirjallisuusanalyysin keinot, mutta kuinka pitkälle niillä voi pötkiä, kun analysoitava onkin toisenlaisesta, saamelaisesta kulttuuripiiristä?

 Kirjan kertojana toimii siis Samu, mikä on varmaankin suomalaista lukijaa ajatellen tehty ratkaisu: hän tarkastelee saamelaisuutta ulkopuolelta ja joutuu pukemaan sanoiksi paljon sellaista, joka saamelaiselta voisi varmaankin jäädä itsestäänselvyytenä sanomatta tai jonka kokisi toisin. Perehtyminen kieleen, kulttuuriin, yhteisöön ja tietenkin aivan erityisellä tavalla Elleen on avartanut Samun (ja sitä kautta lukijan) näkökulmia ja käsityksiä paljon. Hänen näkökulmansa kautta selvitetään monia asioita; mikä kielessä ja elämänmuodossa on eksistentiaalisen tärkeää, miksi kalastusoikeuksista ja maankäytöstä "syntyy kiistoja", mitä tarkoittaa itsemääräämisoikeus, onko saamelaisilla sellaista. Kirja on siis samalla tietopaketti nykypäivän saamelaisuudesta. Ilmeisesti Samun näkökulmasta kirjoittaminen on vaikuttanut myös kirjailijaan: Niillas Holmberg on jossakin haastattelussa kertonut, että Samun perspektiivistä kirjoittaminen johti moniin oivaltamisen hetkiin, ja tuli katsottua ikäänkuin itseään ulkopuolisen silmin. Samu tosiaan suhtautuu saamelaiskulttuuriin arvostaen ja mielenkiinnolla, mutta se ei poista sitä, etteikö kritisoitavaakin löytyisi: häntä tuntuu hieman ärsyttävän esimerkiksi se, miten Elle vetäytyy erämaakämppään luontaistalouteensa ja perinnekäsitöidensä pariin, mutta kun koiran tassuun tulee hoitoa vaativa tila, koira kiikutetaan heti nykyaikaisen lääkehoidon pariin. Ja mitä poronhoitoa se sellainen on, jota tehdään moottorikelkoilla? Millainen luontosuhde se oikein on?

Sellaista se tässä ajassa eläminen on, on moottorikelkkoja ja eläinlääkäriasemia. Ajattelisin, että alkuperäiskansoilla on samalla tavalla oikeus (moraalinen?) käyttää modernin ajan tavaroita ja palveluita kuin muillakin, ja olisikin varmasti vaikea päättää mihin ajankohtaan jokin elämäntapa tulisi museoida, jotta se pysyisi jotenkin autenttisena. Yhtä vaikeaa on varmasti yrittää suodattaa modernista länsimaisesta elämäntavasta itselleen sellaisia elementtejä, jotka eivät salakavalasti ala nakertaa saamelaiskulttuurin olemusta.

Elle kokee jonkintyyppistä etnostressiä juuri tästä modernin läntisen maailman ja saamelaiskulttuurin välissä elämisestä ja uppoutuu omaa autenttista identiteettiään jäljittäessään tosiaan muun muassa perinteisiin saamelaiskäsitöihin parkitsemaan nahkaa. Hän myös kirjoittaa Samulle uniaan, joita Samu koittaa kaikin voimin tulkita. Mainitsin jo alussa, että Samun työkaluina ovat psykoanalyysin teoriat ja keinot, mutta niistä ei ole välttämättä unien sammakoiden, leppien ja piippujen kanssa apua. Unet muuttuvat yhä vaikeatulkintaisemmiksi ja Ellen mielenterveys järkkyy, etninen identiteetti säröilee.

Tulin tästä yksilön identiteetin järkkymisestä ja kolonialistisesta mielenhäiriöstä lukiessa ajatelleeksi myös Frantz Fanonin klassikkoteosta 1970-luvulta, Sorron yöstä (Les damnés de la terre). Fanon oli Ranskan siirtomaassa Martiniquella syntynyt psykiatri, joka työskenteli myös mm. Algeriassa. Sorron yöstä on tavallaan sekalainen manifestimainen kokoelma erityyppisiä tekstejä, mutta on niillä jotakin yhteistäkin: kaikki liittyvät tavalla tai toisella siihen, millaisia vaikutuksia kolonisaatiolla on ollut ihmisten psyykeeseen. Sorron yöstä pidetään myös antikolonialistisen ajattelun klassikkona, ja kävin tarkistamassa että se sisältää myös muutaman tapauskertomuksen Fanonin uralta. Paljon yhteistä Halla Hellen kanssa siis, vaikka Halla Helle on kielellisesti niin mielettömän hieno teos, ettei siihen kannata verrata.

Rakastin kirjan luontokuvauksia kuten moni muukin lukija, tuskastuin välillä akateemiseen väittelyyn kuten moni muukin lukija (Hesarin arvostelussa sitä verrattiin Mannin Taikavuoren filosofointiin) ja koin voimakasta halua päästä kalastamaan Ellen kanssa.

Teoksen tiedot:

Niillas Holmberg: Halla Helle. Gummerus 2021. 455 sivua.