Leïla Slimani: Toisten maa

Kun hän (Mathilde) ajoi koululle ja tuuli hyväili kasvoja, hän ajatteli, että oli liikkunut näissä maisemissa jo kymmenen vuotta mutta ei tuntunut saavuttaneen mitään. Mikä jälki hänestä jäisi? Sadat ateriat oli nielty ja sulateltu, siitä ilosta ei ollut enää mitään jäljellä, hän oli hyräillyt kehtolauluja sängynlaidalla ja lohdutellut lapsia suruissa ja murheissa, joita kukaan ei enää muistanut. Hän oli paikannut hihoja ja vatvonut pelkojaan yksin, koska pelkäsi muiden irvailua. Vaikka hän koko ajan ahersi ja lapset ja potilaat olivat hänelle äärettömän kiitollisia, hänen elämänsä oli katoavaista. Kaikki mitä hän teki oli tuomittu häviämään, haihtumana ilmaan. -- Hän katseli ikkunasta manteliviljelmiä, viinirinteitä ja puuntaimia, jotka parin vuoden päästä kantaisivat hedelmää. Hän oli kateellinen Aminelle ja kateellinen maatilalle, jota mies oli rakentanut kivi kiveltä ja johon tämä oli tuolloin vuonna 1955 ensi kertaa tyytyväinen.

Luin Leïla Slimanin uusimman romaanin Toisten maa. Tätä kirjoittaessa kirjalle on Ranskassa ehtinyt ilmestyä jo jatkoakin, itse asiassa vain muutamia viikkoja sitten. Toisten maa on kuitenkin uusin suomennettu kirja – esikoisteos Adèle ja Goncourt-palkinnon voittanut Kehtolaulu ilmestyivät molemmat Lotta Toivasen suomennoksina vuonna 2019. Adèlen olen ehtinyt lukupiirissä jo lukeakin, Kehtolaulua en (vielä).

Slimani kuvaa kirjoissaan naisia, joilla on oma tahto, jotka jollakin tavalla eivät istu mihinkään siloiteltuun tai ihanteelliseen naisen muottiin. Tällainen nainen on myös Toisten maan Mathilde, Ranskan Alsacesta kotoisin oleva nainen, joka toisen maailmansodan keskellä tapaa marokkolaisen, Ranskan joukoissa sotivan Aminen. Tapaaminen herättää Mathildessa monenlaisia tunteita: ihastumista, rakkautta, ihailua, seikkailun nälkää, maailman janoa. Pari menee naimisiin ja lähtee sodan jälkeen Marokkoon, Aminen isän ostamalle maatilalle Meknèsin lähelle. Siellä heitä odottavat kovin karut olosuhteet: talo on koruton tönö, jonka kattona on yksinkertainen pellinpala, kuivassa maassa sinnittelee jokunen oliivipuu. Mathilde ja Amine ovat kuitenkin uutteraa väkeä, joten tilaa kehitetään ahkerasti, lapsia syntyy ja monenlaista juurtumista vieraaseen maahan tapahtuu monenlaisista vastoinkäymisistä huolimatta. Lukija kuitenkin tietää, että historia tulee heittämään heidän eteensä arkisen elämän harmien ja vastoinkäymisten lisäksi vielä itsenäistymisen ajan monet levottomuudet.

Aminen veli Omar toimii linkkinä maatilan ulkopuolisen maailman kuohuntaan. Muu perhe ei aina tiedä hänen menemisistään ja tekemisistään, mutta käy ilmi, että Omar on sekaantunut itsenäistymistä ajavaan vastarintaan, joka puhkeaa jo kirjankin aikana veriseksi kamppailuksi. Marokon itsenäistymisen historia on ainakin itselleni jäänyt naapurimaansa Algerian varjoon: Algerian itsenäistymissota Ranskaa vastaan kesti kymmenisen vuotta ja haukkaa siis isomman osan historiankirjojen sivuista. Marokolle Ranska päätyi antamaan itsenäisyyden suhteellisen pian, vuonna 1956, luultavasti Algerian sotatoimien vaikutuksesta.

Vaikka tulin kuvanneeksi Slimania kirjailijaksi, joka kirjoittaa jollakin tavalla omapäisistä ja omanlaisistaan naisista, näiden naisten asiat eivät silti järjesty mitenkään ihanteellisella tavalla eikä naisilla välttämättä ole juuri valtaa omankaan elämänsä asioihin. Maailma ei sillä tavalla taivu kaikkien tahtoon. Mathildekin saa tottua asemaansa marokkolaisessa yhteiskunnassa, jossa nainen tiedostaa paikkansa seuraajana, ei johtajana; tottelijana, ei tasaveroisena kumppanina. Toisinaan häntä raastaa se, millaista on elää maailmassa, jossa ei ollut omaa paikkaa, maailmassa, jota säätelivät raivostuttavat ja epäreilut säännöt. Omaa tilaa Mathildelle löytyy eräällä tavalla vahingossa, kun hän sitoo erään vakavan haavan ja saa mainetta naisena, jolla on parantamisen tietoa ja taitoa. Hän ryhtyy itseopiskelemaan terveydenhoidon alkeita, mistä onkin lähiseudun naisille paljon apua. En ole aivan varma, mitä osaisin sanoa Aminen ja Mathilden avioliitosta – siinä on kyllä aitoa huolenpitoa ja välittämistä, mutta ainakin Mathilde jää kaipaamaan jotain syvempää tunneyhteyttä.

Toisten maa on syntynyt osin Slimanin oman suvun vaiheista ja se tosiaan jatkuu ainakin toisella kirjalla (ehkä jopa kolmannellakin?). Sukusaagan aineksia on paljon: Mathilden ja Aminen lisäksi kirja seuraa näiden lasten Selimin ja Aishan maailmaa ja Aminen sisarusten Omarin ja Selman elämää. Viimeksimainittu onkin jännitteinen kaksikko: Omar kansallismielisenä miehenä ja Selma vapautta janoavana nuorena naisena ottavat yhteen, eikä liene vaikea arvata, kumpi lopulta joutuu taipumaan sukulaisten ja yhteiskunnan tahtoon. Lisäksi tässä ensimmäisessä osassa tavataan myös Aminen rintamatoveri Ranskasta, niinikään marokkolainen Mouilala, jota sodan kokemukset ja siellä nähdyt asiat eivät jätä rauhaan. Hänen puolestaan lukijaa hieman huolettaa, kun tietää että luvassa on lisää levottomia aikoja.

Kerronta virtaa pakottomasti ja mukaansatempaavasti eteenpäin – odotan kovasti seuraavaa osaa!

Kirjan tiedot:

Leïla Slimani: Toisten maa (suom. Lotta Toivanen). WSOY 2021. 325 sivua.

Third Culture Kids

Monikulttuurisuus on tuonut paljon positiivista mun elämään ja oon siitä ylpeä. Tulen toimeen monenlaisten ihmisten kanssa ja pystyn sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin, paikkoihin ja ihmisiin. Toivoisin kuitenkin, ettei mun tarvitsisi määritellä, olenko turkkilainen, iranilainen vai suomalainen. Olen kaikkea tätä ja paljon muutakin. (Melissa Linsa, 22, Vantaa)

Tiedätkö, mitä tarkoittaa third culture kids? Ei se mitään, en minäkään tiennyt ennen kuin tartuin tähän Koko Hubaran, Kiia Beilinsonin, Mona Eidin ja Caroline Suinnerin kokoamaan kirjaan. Termi on englanninkielisissä maissa ollut kuitenkin käytössä jo 1950-luvulta lähtien, ja se kuvaa ihmisiä, jotka asuvat lapsuutensa / osan lapsuudestaan / elämänsä aikana jossakin toisessa kulttuurissa josta ihminen itse tai hänen vanhempansa ovat lähtöisin. He luovat tietyllä tapaa itselleen kolmannen kulttuurin, elävät kulttuurien risteyksissä ja omaksuvat kukin omalla tavallaan elementtejä kaikista itseään ympäröivistä kulttuuripiireistä. Käsite on Suomessa ollut varsin tuntematon ja kai eniten tutkimuskäytössä, mutta tekijät kertovat, että he ovat kokeneet sen itse merkitykselliseksi, ja merkitys on avautunut myös kaikille haastatelluille hyvin helposti. Minustakin se oli hyvin intuitiivisesti ymmärrettävä käsite, ja sai ajattelemaan monta hybridiä tai notkeaa identiteettiä käsittelevää tekstiä, joita olen aikojen saatossa ehtinyt lukea.

Kirja on kokoelma henkilökuvia Suomesta: tekijäjoukko on koonnut yksiin kansiin 44 third culture kidsin tarinat. Joukon nuorimmat ovat 9-vuotiaat Kailie ja Silvi, ja vanhin on 67-vuotias Michael. Heidän väliinsä mahtuu tietenkin koko joukko eri ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Tarkoitus on ollut tehdä näkyväksi sitä moninaisuutta, joka kuuluu myös suomalaisuuteen, vaikka julkisuudessa ja jonkinlaisessa jaetussa mielikuvamaailmassa käsitys suomalaisuudesta on yhä aika kapea.

Oli todella kiinnostava lukea kaikkien kirjassa esiintyvien ihmisten kertomuksia itsestään ja taustoistaan! Tekijäjoukko kertoo itsekin olevansa third culture kidsejä, ja he ovat varmastikin päässeet haastateltujen kanssa nopeasti samalle aaltopituudelle ja ennen kaikkea kysymään kiinnostavia kysymyksiä. Tässä kirjassa ei nimittäin ole kysytty esimerkiksi "mistä olet kotoisin?", sillä miten siihen muka vastataan? Mitä sillä oikeasti tahdotaan tietää? Sen sijaan heiltä on kysytty kysymyksiä kuten kuka olet? Mihin yhteisöihin koet kuuluvasi? Miten määrittelisit itsesi? Mitä muita kulttuureita on identiteetissäsi? Kunkin henkilön tarina on saanut lähteä avautumaan näistä kysymyksistä siten kuin on avautunut. Joukossa on jokunen parihaastattelu, joissa esittäytyy esimerkiksi sisaruspari, ja etenkin niissä henkilökuva on kirjoitettu haastattelumaisemmaksi. Muut on kirjoitettu suoraan haastatellun kertomukseksi.

Haastateltujen suhde käsitteeseen third culture kids on yllättäen aika kirjava. Moni on kokenut sen heti omakseen (jes, vihdoinkin minun maailmassaolon kokemukselleni on sana) ja osassa se taas on herättänyt ärtymystä (miksi tarvitaan taas uutta sanaa, enkö voi kuulua tällaisena näihin olemassaoleviin määritelmiin). Monissa kertomuksissa tulee esille jonkinlainen ympäristöstä nouseva tarve tai vaatimus "selittää itsensä", kaikenlainen kysely ja oletukset, etenkin jos siirtolais- tai ulkomaalaistaustan voi olettaa ulkonäöstä tosi helposti. Silloin erilaisuus tietenkin (yli)korostuu, ja luultavasti kokemukseen vaikuttaa se, millainen henkilön suhde omiin juuriinsa ja niihin kulttuuripiireihin on. (Sekä varmaankin se, millaisella sävyllä kyselijä asiansa esittää.) Jos toiseen kulttuuriin joko liittyy ympäristön stigma tai suhde siihen on muuten vaikea, on helppo ymmärtää että itsensä selittäminen ympäristölle, mutta myös itselleen, alkaa tuntua taakalta. Voi tulla kaikenlaisia solmuja itsen tai ympäristön kanssa, epävarmuutta siitä, hyväksytäänkö minua joukkoon. Joka tapauksessa se pakottaa ajattelemaan omaa identiteettiä ja asemaa yhteiskunnassa tavalla, johon valtaväestö ei joudu.

Kirjan third culture kidsien henkilöhistoriat ovat monenlaisia: joidenkin toinen vanhempi on Suomesta ja toinen muualta, joidenkin vanhemmat ovat muuttaneet muualta Suomeen, jotkut ovat ehtineet itse muuttaa maasta toiseen moneen kertaan. Joidenkin elämä ja sukuhistoria on yhdistelmä tätä kaikkea. Ihmisten henkilöhistorioissa on mukana myös maailmanhistoriaa; kirjassa on esimerkiksi henkilö, nykyään Helsingissä asuva Michael, jonka isä on tullut siirtolaisena Trinidadista Iso-Britanniaan kuuluisalla Empire Windrush -aluksella. Syitä siirtolaisuuteen on ollut tietenkin monia, niinkuin ihmisillä tässä maailmassa on: sodat ja konfliktit, rakkaus, työt ja ylipäätään oman polun kulkeminen tässä maailmassa.

Mukavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Viime vuosina on puhuttu tosi paljon äänestä, siitä kenen ääntä yhteiskunnassa kuullaan ja millä tavoilla. Olen tulkinnut tämän äänen usein tarkoittavan narratiivista ääntä, kertojan perspektiiviä. Third Culture Kids on ihan mahtava esimerkki siitä, miten tämä ääni on tosi luontevasti, aidosti ja kaunistelematta saatu annettua haastatelluille ihmisille. Kirja on myös tosi kaunis esine. Ja värikäs! Tuntuu juhlajulkaisulta: laadukas paperi, viimeistelty taitto, hyvä sidonta ja ihana lukunauhakin vielä. Suosittelen lukemiseksi kaikille.

Kirjan tiedot:

Third Culture Kids. Toim. Mona Eid ja Koko Hubara. Kuvat Caroline Suinner. Graafinen suunnittelu Kiia Beilinson. Otava 2022. 336 sivua.

"Tiesitkö, että Elisabethin aikakaudella puritaanit nimittivät teatteria 'paholaisen taloksi'? Teatterin ajateltiin houkuttelevan syntiin, sillä se rikkoi totutun rajoja."

Jännärien parissa jatketaan! Turkulaisista puutalokauhuista siirryin Pariisiin ja teatteritaiteen maailmaan. Guillaume Musso on tällä hetkellä Ranskan myydyin kirjailija ja hänen uusin kirjansa L'inconnue de la Seine (Seinejoen nimetön tyttö) kirjailijan peräti 19.s romaani. Kirjoja ei ole suomennettu. En ole ennen lukenut Musson kirjoja, mutta nimi on ranskalaisista kirjallisuuslehdistä ja myyntilistauksista hyvin tuttu, sillä myös hänen veljensä Valentin Musso on dekkarikirjailija. Guillaume Musson tuotanto on ilmeisesti enemmän jännäriviihdettä, vaikka en lajityyppien tarkkoja rajoja tunnekaan saati osaa vetää. Joka tapauksessa tartuin tähän ensimmäiseen Mussooni, kirjailijan tuoreimpaan kirjaan, uteliaana: mikä mahtaa olla miljoonien ja taas miljoonien lukijoiden suosion syy?

L’inconnue de la Seine yhdistää rikosmysteerin ja teatterihistorian aineksia eräänlaiseksi taidejännäriksi – ei siis mitään tiheätunnelmaista ajojahtia, vaan kirjallisuuden, Antiikin Kreikan ja teatteritaiteen tuntemuksella ratkaistava arvoitus. Kaikki tapahtuu joulukuussa 2020 viiden päivän aikana (Dionysia-juhlien kesto Antiikin Kreikassa), pääosin Pariisissa

Kirjan alussa pelastajat nostavat Seinejoesta, keskeltä Pariisia, ilkialastoman ja muistinsa menettäneen nuoren naisen. Tyttö viedään psykiatriseen laitokseen, josta hän kuitenkin oitis karkaa. DNA-selvityksen mukaan nainen on pianisti Milena Bergman, mutta tässä onkin selittämätön mysteeri: Milena on kuollut vuotta aiemmin lento-onnettomuudessa. Mysteeriä selvittämään ja karannutta tyttöä jäljittämään lähtee komisario Roxane Montchrestien. Roxanella on tällaiseen aikaa, koska hän on suututtanut poliisipäällikön omapäisyydellään (aivan kuin olisin ennenkin lukenut tällaisesta dekkarin tyyppihahmosta) ja hänet on juuri siirretty sivuun nk. epätavallisten tapausten tutkintaan. Juttu onkin epätavallinen: tyttö on yhtä aikaa elossa ja kuollut ja joka suunnasta putoilee viitteitä Dionysoksen kultista. Dionysos oli paitsi viinin, myös teatterin, vapauden/vapautumisen ja rajojen rikkoutumisen jumala. 

Milenan yllättävästä löytymisestä ja katoamisesta ilmoitetaan myös tämän seurustelukumppanille, kirjailija Raphaël Batailleylle. Kun asioita tongitaan, käy ilmi ettei Milena ollut alunperinkään se, joksi tätä luultiin ja myös Raphaëlilla on sormensa pelissä sotkussa. Soppaan kytkeytyy myös muuan salaperäinen Garance de Karadec, joka kuuluu Dionysos-kulttia seuraavaan teatteriseurueeseen. Seurue ja Garance liittyvät pariin selittämättömään murhatapaukseen, joissa (virka)valtaa edustanut uhri on löytynyt pukinnahkavuotaan käärittynä. Sitten Garance siepataan, Raphaël Batailley lähtee seuraamaan tätä ja kaksikko päätyy saarelle Bretagnen edustalle. Siellä käy ilmi, että aiemmat murhat liittyvät eräänlaiseen nykyaikaiseen Dionysia-juhlaan. En aio paljastaa kirjan päätöstapahtumaa, mutta kirjailijakin on kirjoittanut tarinalle kyllä hyvin avoimen lopun: kun silmät sulkeutuvat, lukija ei voi tietää, avautuvatko ne enää koskaan. 

L’inconnue de la Seineä voisi ensin luulla dekkariksi, koska alussa sitä kerrotaan komisario Roxane Montchrestienin näkökulmasta. Roxane jää kuitenkin aika etäiseksi hahmoksi, josta lukija ei saa tietää juuri mitään. Roxanen rooliksi jää seurata arvoituksellisia johtolankoja, sillä hän on poliisille epätyypillisesti suorittanut kirjallisuustieteen valmistavat opinnot (khâgne ja hypokhâgne). Kirjan edetessä kerronnan paino siirtyykin Raphaëliin ja hänen traagiseen henkilöhistoriaansa. Joka luvun alussa on kirjallisuussitaatti, ja johtolankojen seuraaminen vaatii kirjallisuuden, antiikin ja taidehistorian tuntemusta. Kaupan päälle tulee Dionysos-aiheinen tietopaketti. 

Ihan mukiinmenevää viihdettä. Herkkähermoiselle lukijalle (minä!) sopii, ettei tarina ole liian jännittävä. Pariisi- ja Ranska-miljöö on kirjassa aika tärkeässä osassa. Pariisi on moni-ilmeinen: välillä likainen, ruuhkainen ja kurja, mutta hohtaa myös omaa uniikkia taikaansa. Kun tarinan roistot saadaan nalkkiin tai heidät muulla tavoin kohdataan, he pääsevät loppupuolen monologeissa selittämään Dionysos-motiivejaan, jotka on nopeasti summattu: ihmisen on ylitettävä tavanomaisen todellisuuden rajat ja vapauduttava alistavien järjestelmien kahleista. Miksi näin on, jää kuitenkin täsmentämättä. Roistojen kapinalla on ikäviä seurauksia, kuten ruumiita, joten järjestäytyneen yhteiskunnan ja (taiteellisen) vapauden kaipuun törmäys ei ole minusta ihan yksiselitteinen juttu. Tätä ristiriitaa ei sen enemmin käsitellä, mikä on hiukan harmillista. Aiheena se on kuitenkin aika ajaton.

En ole koskaan lukenut ihmeemmin dekkareita tai jännärikirjoja; osittain siksi että olen herkkähermoinen ja menetän yöuneni liian jännistä kirjoista, ja osittain siksi, että kaikenlaista muuta luettavaa riittää niin paljon. Nyt teki kuitenkin mieli aloittaa jonkinlainen dekkariprojekti! Ehkä dekkarilukupiiri, jossa luettaisiin mahdollisimman laajasti eri alalajeja. Siinä olisi brittiläinen Christie-tyyppinen klassikko, kovaksikeitetty noir-dekkari, cozy crimeä, ruotsalainen yhteiskunnallinen dekkari, historiallinen dekkari, taidejännäri ja joku kotimainen klassikko. Olen kerännyt itselleni kirjaston verkkosivuille erilaisia lukupiirilistoja, mm. klassikkolukupiirille, talous & kirjallisuus -lukupiirille ja Etelä- ja Kaakkois-Aasia -lukupiirille. Dekkaripiiri niiden jatkoksi vaan! =)

Kirjan tiedot:

Guillaume Musso: L'inconnue de la Seine. Calmann-Lévy, 2021. 411 sivua.

Niina Repo: Anteeksianto

Puutalon remontit olivat alkaneet eikä loppua näkynyt.

Auki revitty talo oli kuin ruumis, kylmyyttä hohkaavat ulkomuurit, rakennusjätteet kuin sisäelimet. Minulla oli tunne, että minne tahansa päin me nenämme käänsimme, sieltä löytyi aina uusi ongelma tai vaurio, joka vaati korjaamista. Olimme käyttäneet kaikki rahamme, lainoja oli reilusti yli maksimimäärän ja olimme kerjänneet sukulaisilta.

Toivotonta.

Jännäri- tai dekkarigenressä on paljon erilaisia alalajeja: nordic noir, toimintatrilleri, poliisiromaani ja vaikka mitä muita. Tämän Niina Revon romaanin myötä mukaan voisi laskea myös remontti-noirin tai rakennusvirhe-noirin! Elävästä elämästä saisi varmasti ammennettua paljon draaman aineksia; genre olisi jotain kauhun ja jännärin väliltä. Siinä olisi psykologista kauhua, epätoivoa, paatuneita roistoja ja puliveivareita. Uhrin osaa näyttelisi runneltu perusturvallisuudentunne ja pitkiksi ajoiksi raiteiltaan vinksahtanut elämä.

Anteeksiannon juoni rakentuu aika simppelin tapahtumaketjun varaan: Rauhalan perhe ostaa paritalon puolikkaan. Talosta löytyy ongelmia ja käy ilmi, että myyjä on ollut ongelmista tietoinen, mutta kieltää kaiken vastuun. Alkaa paperisota, remonttipainajainen ja moni muukin painajainen. Yksinkertaista, mutta tästä simppelistä juonesta Repo saa kasvatettua kirjan, jossa tarkastellaan hieman laajemmallakin tasolla sellaisia ikäviä asioita, joita ei välttämättä tahtoisi nähdä tai uskoa todeksi. Sellaisia puolia ihmisistä ja elämästä, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Kirja alkaa asuntokaupoista: äiti Verna, isä Ossi ja teinitytär Vanamo ihastuvat puolitutun myymään taloon. Puhdasverinen kauhukirjailija olisi pitkittänyt heidän joutumistaan talon uhreiksi ja antanut lukijan seurata piinaavaa luisua, mutta Repo pudottaa viattoman ja pahaa-aavistamattoman perheen taloon vain muutaman ennakkovaroituksen kera: välikatossa on outo tumma läikkä ja myyjän ("markettimies") vaimo väistelee katseita ja on oudon vaitelias.

Kun katastrofin laajuus käy ilmi ja syvenee entisestään, lukija alkaa itsekin kiehua voimattomasta raivosta tilanteen epäoikeudenmukaisuuden edessä. Miten voi olla mahdollista, että toisten elämä on huoletonta yltäkylläisyyttä ja toiset joutuvat menettämään paitsi rahansa, myös (mielen)terveytensä, perusluottamuksen tunteensa ja uskonsa tulevaisuuteen ja hyviin asioihin? Vääryys henkilöityy kirjassa "markettimieheen", talon ketkuun myyjään, joka on omavoitonpyynnin ja epärehellisyyden ja muunkin lierouden perikuva. Mutta! Mies ei kuitenkaan ole mikään selittämättömän pahuuden tai pahantahtoisuuden ilmentymä, vaan jollakin tavalla kuitenkin tuiki tavalliseksi miellettävä mies, joka tahtoo hyvää omalle perheelleen ja itselleen. Jos oma etu sattuu vaatimaan jonkun toisen kustannuksella hyötymistä niin ei voi mitään. Uskon, että moni tunnistaa tällaisen ihmistyypin, joka osaa kahmia ja käyttää valtaa persoonallaan ja puheillaan, joka pyrkii dominoimaan vuorovaikutustilanteita ja joka pelaa aina omaan pussiinsa. Tällainen ihminen osaa vaikuttaa rehdiltä, kunnialliselta ja jämäkältä, eikä naiivisti rehellisyyteen luottava ihminen osaa nähdä vaaraa ennen kuin on aivan liian myöhäistä.

Kirja tutustuttaa lukijan myös omiin varjopuoliinsa: minäkin huomasin myötäeläväni voimakkaasti niissä kohdissa, joissa terveytensä, rahansa ja tulevaisuususkonsa talolle menettänyt äiti fantasioi puolivahingossa erilaisia makaabereita kostokeinoja. Tällaisia impulsseja löytyy meistä kaikista, jos uskaltaa valaista niitä pimeitä nurkkia. Ei tarvitse olla psykopaatti tehdäkseen pahoja asioita, kertoo takakansikin. Kosto on tunteena ja ajatuksena ihmeellisen voimakas ja hyvä, ja Niina Repo ohjaa tällä kirjalla sen tunteen äärelle, tarkastelemaan miltä se näyttää. De te fabula narratur.

Talon, remonttien ja kaiken kaaoksen keskellä elävä perheen teinityttö Vanamo puolestaan näyttää, minkälaisia varjoja nuorten elämään saattaa osua. Kirjaa kerrotaan välillä äidin ja välillä Vanamon näkökulmasta. Kaiken keskellä on myös otteita jonkinlaisesta true crime -podcastista, joka tuo vielä kolmannen näkökulman tapahtumiin. Kirjan nimessä oleva anteeksianto esiintyy kirjan yhdessä avainkohtauksessa, mutta hyvin, tuota, monitulkintaisella tavalla.

Anteeksianto on Niina Revon kahdeksas romaani ja perustuu lehtihaastatteluiden sekä kirjan alussakin kerrotun mukaan Revon omaan elämään ja painajaismaisiin talokauppoihin. Olen lukenut myös edelliset, Vyöry (2018) ja Kompleksi (2015). Ne tarjoilivat samalla tavalla paljon ajateltavaa, paketoituna samoihin kansiin odottamattomien juonenkäänteiden ja aina jonkinvärisen humoristisen sävyn kanssa.

Kirjan tiedot:

Niina Repo: Anteeksianto. WSOY 2022. 305 sivua.